En ole ikinä, IKINÄ ennen kuullut ihmisestä joka ei tietäisi mitään TSH:sta. Eihän se tietenkään mitään haittaa, mutta nykyään kun elokuvatkin ovat tulleet niin tuo on aika outoa. Mutta kaikkea näkee kun vanhaksi kasvaa.
tsh ja hobitti niin monta kertaa etten edes muista, silmarillion pari kertaa, book of unfinished tales, book of lost tales. ja jo vuosia on ollut tarkoitus kerätä myöskin History Of Middle-earth sarja hyllyyn, ja jopa lukea se synkkinä talvi-iltoina lisäksi hyllyssä vähän muutakin tolkien aiheista tavaraa..
Ensin ihan oikein aiheesta: Sormusten herra on luettu ehkä 15-20 kertaa, Hobitti vähän vähemmän, Silmarillion vissiin kolmesti ja keskeneräiset tarut kerran. Kersana jotain niitä lasten kirjojakin on tullut kahlattua. Ja sitten reippaasti OT Osgiliathia lukuunottamatta olen kyllä täysin eri mieltä. Tolkienissa omasta mielestäni on loistavaa se, että kaikelle löytyy järkevä syy. Henkilöt toimivat niin kuin toimivat aina jonkun asian takia, eikä vaan sen takia, että se kuuluu juoneen. Tämä on mielestäni onnistuttu pilaamaan täydellisesti leffassa. Ja sitäpaitsi se potentiaalinen "elokuvahistorian hienoin taistelukohtaus"kin oli mielestäni onnistuttu ryssimään aika pahasti
Keskeneräisten Tarujen Kirja on jäänyt vaiheeseen, on sen verran vaihtelevatasoista tavaraa. Hobitista on tullut katsottua piirrosversio ja Silmarillionia pidän TSH:ta parempana kirjana. P.S. Aijai kun olisi hienoa nähdä tuo jo aiemmin mainittu Morgothin hyökkäys valkokankaalla. Siinä kalpenisi rinnalla nämä Sauronin kaltaiset näpertelijät
Kyllä kai siinä kuukausitolkulla aikaa kului ja uskoakseni melkolailla sanasta sanaan kuitenkin luki.
Mun mielestä Tolkienin kirjojen (hobbiti, TSH on luettu) suurin ongelma on se yksinkertainen asia että Tolkien teksti on perin kuivaa... Tarina on lennokas mutta esilletuonti on välillä kuin lukisi puheliluetteloa;(... Kannatta joskus kokeilla Mika Waltarin historiallisia teoksia, jos haluaa lukea lennokasta ja hyvää kerrontaa. Lisäksi seikkailua ja miekkataisteluita piisaa... Esim. Mikael Karvajalka tai Ihmiskunnan Viholliset ovat loistavia teoksia, joista kannattaa aloittaa... -- JP
Samoilla linjoilla vahvasti. Tolkienin teksti on niin loppuun asti vietyä, että lukijan mielikuvitukselle jätetään hyvin vähän tilaa. En halua oikeasti tietää minkälaisia puita on hobittien ympärillä, tai miten sumu liikkuu maanpinnalla (huonoja esimerkkejä?) .. (Nyt tulee varmasti sanomista tästä) .. Mukavampana tekstinä pidän mm. Harry Potteria. J.K Rowlingin teksti on loistavaa, koska hän ei kuvaile liikoja paikkoja tai ympäristöä vaan antaa lukijan mielikuvitukselle todella paljon tilaa.
Jep,totta turiset. Tolkien todellakin vie kuvailun aivan liian loppuun saakka. Ehkä siksi,että lukija voisi sielunsa silmin nähdä kaiken juuri niinkuin Tolkien itse..? Onkohan liian kaukaa haettua järkeilyä.. Itsellä juuri kesti kovin kauan lukea kirja,koska se on osittain perin tylsää. Hyviä kohtiahan taru sormusten herrasta kirjassa on,mutta on siellä huonojakin,kuten kaikissa kirjoissa..? Asiasta toiseen..Itse en ole Silmarillionia lukenut kuin muutaman sataa sivua. Osittain siksi,että teksti on hyvin epäselvää, kertoo liian paljon ennestään tuntemattomia asioita. Pitäisi tehdä muistiinpanoja samalla,kun lukee kirjaa,että saisi jotain tolkkua tekstistä. Näillä näkymin en ehkä koskaan sitä lukemisurakkaa saa päätökseen..Eniten tietysti vielä ketuttaa se,että Silmarillionia on ylistetty niinkin paljon. Hittovie,Tolkienhan on repinyt Kalevalastakin niin paljon juttuja.Vaihtanut vaan hassut nimet ja hieman ehkä värittänyt tapahtumia lisää. Okei,okei,laatihan hän ne kaikki kielet jne.. Mutta vissy sentään,hän on ne kieletkin rakentanut muiden kielien pohjalta,siihenhän pystyisi periaatteessa kaikki.Tai ainankin sellaiset,jotka tietävät kielitieteestä edes hieman. Suomenkieltäkin Tolkien on häikäilemättä käyttänyt hyväksi luodessaan hienoja juttuja. Mrrh. :grr: Silti kyllä arvostan Tolkienia kirjailijana. Huh.Onpa ristiriitaista. Taitaa minulla olla kofeiinin puutostila,kun näin kipakkaa tekstiä tulee..
En intä vastaan: Rowlingin kerronta (ja Kaparin MESTARILLINEN suomennos!) on todella sujuvaa ja miellyttävää luettavaa, mutta kyllähän kirjoitustyylit ovat kehittyneet 50 vuodessa. Ja toisaalta Tolkienin jonkinmoinen tarkoitus lieneekin ollut luoda Englannille kansaparalta puuttuva kansalliseepos Kalevalan tyyliin, mihin tietenkin osana kuuluu kronikoiva tyyli. Tolkienin kirjoitustapa on hyvin tiukka ja jähmeäkin, mutta jostain syystä tykkään kauheasti lukea hänen yksityiskohtaista kuvailuaankin. Ei Tolkien mitään pikaluettavaa Rowling tapaan ole.
Taistelun kuvauksessa Tolkien ei mielestäni mitenkään yksityiskohtiin mene, mutta ehkäpä olenkin aikoinaan saastuttanut mieltäni liikaa Kingin raakuuksilla. Jos oikein muistelen niin TSH:n on lukenut noin 50 miljoonaa ihmistä ja maapallolla kuitenkin asustelee miljardeja, joten kyllä Tolkienista tietämättömiä tänne Suomeenkiin riittää elokuvista huolimatta. Eiväthän läheskään kaikki ihmiset harrasta lukemista vapaa-ajallaan. Ja ennen elokuvia Tolkieniin oikeastaan törmäsi vain lukemisen kautta. Jos ei ennen leffoja ollut tiennyt mistä TSH:ssa on kyse, niin leffamainoksien perusteella jotkut saattaisivat pitää leffaa jopa lapsellisena. Fantasiahan ei tunnetusti kaikkia miellytä. Enpä itsekään ole varsinaisesta fantasia-genrestä lukenut muuta kuin Sormusten herran ja Hobitin ellei sitten kauhua ja sci-fiä lueta fantasiaksi. Yhtenä esimerkkinä tietämättömyydestä voisin mainita tyttöystäväni, joka ei ennen elokuvia tiennyt THS:stä oikeastaan mitään, Tolkienista nyt puhumattakaan. Sain kuitenkin houkuteltua hänet leffateatteriin, minkä jälkeen kirjakin alkoi maistua pienissä erissä. Itse puolestani en ole lukenut Pottereita enkä katsonut niistä tehtyjä elokuvia. Tiedän kyllä mistä on kyse ja kirjailijan nimen. Kaikkia ei vain kiinnosta samat asiat.
Itse pääsin sisälle "fantasiamaailmaan" juuri LOTR:n (siis kirjan) myötä. Ja juuri siitä samasta syystä, mistä monet ihmiset vihaavat fantasiaa, minä pidän siitä: koska se on tietyllä tavalla aikuisten satua. Juuri muita fantasiakirjoja en ole minäkään lukenut Tolkienin teoksia lukuunottamatta. Kingiltä tosin luin jonkin fantasiaseikkailun (olikohan se nimi nyt "Lohikäärmeen silmät", tms.). Oli myöskin ilahduttavaa havaita, että sama sadun- ja tarunhohtoisuus välittyi myöskin elokuvasta (ja tarkoitan nyt erityisesti FOTR:ia).
Mielestäni Tolkienin vahvuus on kuitenkin juuri todellisuuden tuntu. Kirjaa lukiessa tuntui kuin olisi lukenut kiehtovaa historiankirjaa. Ja mielestäni tämä välittyi hienosti Kahdesta tornista; maailma on todellinen, orgaaninen ja ihmiset hädän hetkellä kärsivät oikeasti. Kirjana Sormuksen ritarit on kevyehkö seikkailu, jossa tarunhohtoiset paikat seuraavat toistaan; Rivendell, Lothlorien. Toisessa kirjassa tarina synkkenee, seikkailu loppuu ja eloonjääminen alkaa, sadusta tulee synkkää todellisuutta ja näin ollen oli elokuvankin IMO muututtava vähemmän tarunhohtoiseksi. Kirjan lukemisesta ensimmäisen kerran minulle on jäänyt mieleen, ettei minulla enää Lothlorien -osion jälkeen tullut samanlaista "ylevyyden" tai sadun tunnetta kirjan myöhemmissä kohdissa ja koko lopputarinan ajan "ikävöin" samanlaista paikkaa kuin Lothlorien oli. Ehkä tuo tunne johtui haltioiden läsnäolosta sekä juuri Tolkienin kuvauksen vahvuudesta. Haltioitahan ei enää juurikaan Lothlorienin jälkeen tarinassa mainita. Ja kaikista Keski-Maan kansoista juuri haltiat ovat tarunhohtoisimpia. Mielestäni Kaksi tornia onnistui välittämään tuon saman kaipuun, mikä johtui Keski-maan vaiheittain alkaneesta siirtymisestä ihmisten aikaan. Eikö juuri tuo ole yksi asia, mistä Sormusten herrassa on kyse; haltiat lähtevät ja heidän mukanaan lähtee suuri osa Keski-maan kauneinta kulttuuria eikä ihmisten maailma voi kaikesta viisaudestaan huolimatta mitenkään yltää haltioiden saavutusten tasolle. Tulipas pitkä Kahden tornin puolustuspuhe...
Tolkienilla oli taito tihentää tunnelmaa kirja kirjalta. Kuten JPH totesi, Sormuksen ritarit on aika kevyehkö seikkailu, mutta seuraavat kaksi osaa ovat todella kirjoina todella synkkiä ja painostavia. Tunnelma on todella uskomaton. Ja kirjan loppuratkaisu on aivan omaa luokkaansa, varsinkin Konnun puhdistus. Ainakin minulla lukiessa oli kova työ pinnistellä, etten hyppäisi "saattueen" yli suoraan kirjan loppupuolella odottavaan Samin ja Frodon tarinaan. Maltoin mieleni. Ja todella mielenkiintoinenhan se on Gandalfin ja kumppaneidenkin tie... Ihailtavaa Tolkienissa on se, että hän ei ainakaan Sormusten Herrassa koskaan syyllistynyt magialla leiskutteluun - Gandalfin temput on melkein yhden käden sormilla laskettavissa. Pieni pettymys oli... *** SPOILERI KOLMATTA KIRJAA LUKEMATTOMALLE!!!! *** ...se, että Gandalf ei koskaan taistellut Nazgulien johtajaa vastaan vaan se vähän kuin väistettiin - en nyt muista tarkalleen miten (vaikka luin kirjan uudelleen toissakesänä), mutta ehkäpä joku muistuttaa?
Nazgulien johtajan kanssa taisi "taistella" se nuori neitonen Gondorista. Mikäs sen nimi nyt oli..................blackout. Gandalf vain nöyryytti maajoukkojen johtajaa mordorin porteilla! Ja velho (Gandalf) taisi taistella toisaalla kun Nazgul sai miekasta!
Juu, tuota porteilla käytyä kohtausta tarkoitin - minun muistaakseni se vain tapahtui Gondorin porteilla, eikä Mordorin? Joka tapauksessa siinä enteiltiin yhteenottoa, jota ei sitten tullutkaan - jostain syystä.
Kahden tornin "arkisuus" todella välittyy myös elokuvastakin, se on varmasti yksi syy miksi pidän ykkösosaa elokuvana parempana. Haltioita ei tosiaan pitäisi enää näkyä ensimmäisen osan jälkeen, mutta totaalisesti vastoin Tolkienin tekstiä PJ:n piti tietenkin "fiksusti" heitäkin sijoittaa Helm's Deepiin. :hitme: Mitä tuohon taisteluun tulee, niin ehkä pahin moka olivat huono ohjaus & leikkaus sekä typerät vitsit, keskellä ja ennen taistelua. Leikkaus saatetaan kuitenkin pistää kokonaan uusiksi marraskuussa ilmestyvässä EE-versiossa, luulisin taistelun olevan huomattavasti pidempi kuin 3-tuntisessa teatteriversiossa. Verratkaapa esim. Amon Henin taistelua ykkösosassa, teatteriversio vs. pidennetty versio. Tuo koko osa elokuvasta muuttui täysin - ehdottomasti paremmaksi. Teatteriversiossa koko taistelu oli todella lyhyt ja tylsä. Pidennetyssä versiossa se on yksi lempikohdistani elokuvassa loistavasta musiikista, leikkauksesta ja tunnelmasta johtuen.
Alla PAHOJA spoilereitä kirjaa lukemattomille kolmatta elokuvaa ajatellen.. Spoiler Ensimmäisen kerran Gandalf ja Noitakuningas oli nokat vastakkain Minas Tirithin porteilla, mutta Rohanin ratsastajat saapui juuri samalla hetkellä ja Noitakunkku katsoi paremmaksi häipyä. :king: Toisen kerran kun Gandalf olisi lähtenyt matsaamaan Noitakunkun kanssa, seonnut Denethor aikoi polttaa itsensä ja sairaan Faramirin elävinä ja Pippin haki Gandalfin hätiin eikä Gandalf päässyt käsiksi Noitakunkkuun, kenet Éowyn ja Merri sitten loppujenlopuksi sai hengiltä Pelannorin taistelussa. Se Mordorin porteilla tapahtunut verbaalinen yhteenotto oli sitten Gandalfin ja Sauronin Suun välillä.
Odotetaan TTT: SEE:tä ennen kuin haukutaan Jacksonin Kaksi tornia täysin lyttyyn. nimim. Vesi kielellä odottaen
Ehkä PJ halusi näin tekemällä korostaa ihmisten ja haltioiden vuosituhansia vanhaa suhdetta. Mielestäni ihan kohtuullinen ratkaisu, ottaen huomioon myös kirjaa lukemattomat katsojat, joille haltiat kenties olisivat jäänet turhan etäisiksi tuttavuuksiksi pikaisten visiittiensä perusteella. Haldirin kuolema oli kieltämättä kökkö, mutta haltian tekemä uhraus ihmisten puolesta ei jäänyt epäselväksi; Haldir luopui ikuisesta elämästään ihmisten tulevaisuuden puolesta, mikä on suurin ja raskain lahja, mitä haltia voi ihmisille antaa. Vaikka kohtaus ei minussa aiheuttanut minkäänlaista surua (mitä sen ilmeisesti oli tarkoitettu aiheuttavan) niin tapahtuman merkitys ei kuitenkaan jäänyt epäselväksi. Olisivat kuitenkin voineet castata hieman karismaattisemman Haldirin...