Suora on kevyempi ja käyrällä on "paremmat" värähtelyvaimennusominaisuudet. Merkittävää käytännön eroa noissa ei ole. Molemmat voi tehdä hyvin tai huonosti.
Jos haetaan maksimaalista keveyttä suhteessa jäykkyyteen niin suoralla varrella se on helpompaa. Riippuu mm. ajatellusta rasiasta ja sen joustavuusominaisuuksista millainen varsi sille on paras. Jotta emme nousisi pylly edellä puuhiun, niin yleensä rasia valitaan varren mukaan. Ja varsi omien mieltymysten ja kukkaron mukaan olipa se sitten suora tai S. Ainakin JVC:llä ja Denonilla on malleja jossa varsiputken voi vaihtaa soittimeen. Tässä varmaan kysyttiin kokonaisesta äänivarresta pelkkään pyörittimeen.
Äänivarsi ei saa olla herkkä resonoinnille. Sen tulee vaimentaa värähtelyherätteet mahdollisimman hyvin. S-varrella väitetään olevan parempi kyky vaimentaa värähtelyjä kuin suoralla äänivarrella. Ainakin se on hiukan painavampi, mikä on varmasti huono asia. Suoran ja S-varren väliltä on olemassa J-varsi kompromissinhaluisille . Äänivarren muotoilu oli aikanaan yksi tärkeimpiä levysoittimen markkinointiargumentteja. Ne kuullostivat hyvin vakuuttavilta. Yhteys todellisiin vaikutuksiin oli kuitenkin perin hatara. Käytännössä äänivarren muodon vaikutus on olematon verrattuna siihen miten hyvin se on rakennettu.
Kartiomainen (tavallaan siis suora) hiilikuituinen on jäykin ja kevein kaduntallaajan rahoilla ostettava varsityyppi. Jopa niin kevyt, että sen sisälle voi asentaa vaimentavaa massaa (öljyä, vaseliinia, huopaa, lyijypulveria...), jolloin kokonaisuus on sekä jäykempi, kevyempi että vaimentavampi kuin esim. alumiininen S-mutka. Varren ympärille voi asetella O-renkaita haluttuihin kohtiin, jolloin ne vaimentavat/virittävät putkessa kimpoilevia ominaisresonansseja. Varsi pitää virittää niin, ettei se ala täristä itsekseen millään audiotaajuudella. Varren tärinää voi mitata laserinterferometrillä ilmaääniherätteen avulla. Siis soitetaan vaikka hidasta siniaaltopyyhkäisyä kaiuttimella, joka on varren vieressä. Varsi ei saa ruveta liikehtimään millään audiotaajuudella. Muutaman miljardin halvempi mittalaite on äänikortti ja pc-mittasofta, jolla nuuskitaan mitä värähtelyjä äänirasiasta lähtee kun varsi on kaiutinmetelin kourissa. Toki varren värinätaipumuksiin vaikuttaa äänirasia ja sinitarrapallerot sun muu lisätty virityssälä, joten jokainen virityskombinaatio pitää erikseen mitata. Oma rumbansa on vielä se, kun äänirasialla soitetaan esim. hidasta siniliukua sisältävää vinyylikiekkoa. Silloin äänivarren pitäisi hillitä äänirasian resonaatiotaipumuksia. Ongelmia voi joko vaimentaa eli absorboida, tai johtaa muualle eli kiinnittää värisevä otus jäykästi muuhun objektiin. Ja toivoa, että yhteenliittymä vastustaisi ainakin värinätaajuuden liikehdintää. Kova liitos voi kuitenkin tuoda ongelmia toisesta päästä. Soittimen rungon värinä tai varren laakeroinnin tahmeus voi siirtyä äänivarren kautta kiusaamaan äänirasiaa. Jolloin olisi edullisempaa erottaa rasia varresta pehmeällä ripustuksella. Jopa gyroskooppivakauttimella. Niitä on olemassa mikrokokoisia keveitä. Hinta toki ylittää levysoittimen hinnan, mutta jos vakautta halutaan niin rahalla sitä saa. Korvakopelolla pitää kokeilla läpi kaikki jäykät ja pehmustetut liitostavat joka hiton paikassa, etsiä optimaalista liitostapaa. Periatteessa jokainen esine pitäisi asettaa erikseen hiekkaan. Moottori omaan kekoonsa. Lautasen jalusta omaansa. Kumilenkki tarvitaan moottorista lautasen ympärille. Äänivarren jalusta omaan hiekkakekoonsa sekin. Jos siis käyttää paloiteltavissa olevaa hihnavetoista laatusoitinta. Integroitu soitin on huono viriteltävä, osat on kiinteästi asennettu paikoilleen (rämisevään muovikoteloon) (kirveelle olisi töitä).