Elgarilla on kyllä suuri osuus elokuvamusiikin "esi-isänä", hän on yksi John Williamssin lempparisäveltäjistä ja esim. Imperiumin Vastaiskun musiikki on selvästi saanut vaikutteita Elgarin ensimmäisestä sinfoniasta. Elgar on erittäin moniulotteista musiikkia ja sen monimutkaisuus ilmenee kuulijalle ihan sen mukaan kuinka paljon näitä ulottuvuuksia kukin kykenee hahmottamaan. Elgar pystyi neroudellaan tunkemaan uskomattoman paljon musiikkia "nuottien väliin" ja moniulotteisuuden ansiosta hänen musiikkiaan pystyy kuuntelemaan tavallaan monesta eri suunnasta. Mutkikkuus ei tarkoita paljon nuotteja partituurissa vaan näiden nuottien muodostamia rakenteita ja rakenteiden välisiä yhteyksiä. Musiikin ulottuvuukksiin lukeutuvat esim. rytmi, melodia, harmonia, temaattisen materiaalin kehitys, tempovaihtelut, äänenvoimakkuuden vaihtelut, sointivärit jne. Taitava säveltäjä hallitsee kaikkia näitä ulottuvuuksia ja taitava kuuntelija pystyy ne kokemaan. 99,9% kaikesta musiikista on helppoa. Ei siis ihme että ihmisten musiikkikeskus aivoissa ei pääse harjaantumaan monimutkaisiin rakenteisiin. En olisi varmaan ikinä päässyt Elgarin hienouksiin sisälle ellen olisi harjaantunut mutkikkaammanpuoleiseen musiikkiin ennen sitä. Sibelius on helppoa kun sitä vertaa siihen 0,1% kaikesta musiikista mikä on "vaikeaa". 10 vuotta sitten kun vasta aloittelin klassisen kuuntelemista Sibeliuksen sinfoniat vielä vaikuttivat jossain määrin mutkikkailta mutta sitä nyt vaan on tullut kuunneltua valtavasti mutkikkaampaa matskua. Mutkikkuus ei ole mikään itseisarvo. Kuuntelen paljon todella helppoa musiikkia.
Hyvä ketju edelleen. Olen monista asioista "seiskaykkösen" kanssa samaa mieltä, mutta näistä väitteistä kohta 2 on täyttä potaskaa. Sibelius kyllä taitaa omalla tyylillään orkesterin käytön aikansa säveltäjistä parhaiten. Omaperäisyyttä kyllä riittää, eihän kukaan muu säveltäjä ole lainkaan Sibban tapainen. Tanejev on kuitenkin "kyläsarjassa" suurempiin säveltäjiin verrattuna. Maut menevät meillä kyllä osin ristiin. Elgar on nimittäin yksi harvoista kohtuullisen arvostetuista säveltäjistä, josta en erityisemmin pidä. No, sellokonsertto esim. menettelee. En silti sano säveltäjää huonoksi ja yksinkertaiseksi.
Jokainen säveltäjä taitaa oman tyylinsä parhaiten mutta ei Sibeliusta voi orkesterinkäyttäjänä kärkeen nostaan. Omaperäisyys on Sibeliuksen vahvuuksia, sitä en kiellä. Taneyev on loistava säveltäjä mutta hänen musiikkinsa oli liian vaikeaa suurelle yleisölle. Asiaa ei auttanut hänen heikko itsetuntonsa ja Tchaikovski joutui melkein pakottamaan hänet julkaisemaan sävellyksiään Elgar maistuu aika harvoille ihmisille jostain syystä. Kai kyseiseen musiikkiin on sitten niin vaikea päästä sisälle. Sellokonsertto ei ole minusta kovin kummoinen teos Elgariksi vaikka loistava onkin, esim. viulukonsertto on aivan toista luokkaa. Kamarimusiikki, sinfoniat ja oratoriot ovat myös sitä parempaa Elgaria.
Et ole nyt päässyt vielä kovin syvälle Sibeliuksessa. Kyllä orkesterinkäyttö on mestarillista ja tarkoituksellista. Se, miten hän käyttää orkesterin eri osia vastakkainasetellen ikään kuin kerroksittain esim. puupuhaltajat vs. jouset on aivan mestarillisen tarkoituksellista. Itsekin pidin sitä joskus aiemmin vain kömpelönä mutta en enää. Ei tässä nyt mitään teoreettisia paremmuusjärjestyksiä tarvitse tehdä siitä, kuka hallitsee orkesterin käytön. Kuitenkin pidän itse, ja niin moni muukin ympäri maailman, Sibeliusta viime vuosisadan merkittävimpänä sinfonikkona. Orkesterihan niitä soittaa. Elgar kyllä osaa orkestroida. Musiikissa on kaikkea ja mielestäni vähän liikaa. Elgarin musiikki on niin yltiöromanttista mössöä, että välillä tekisi mieleni :sick: Kliseet tulevat läpikäydyksi. Itselle tulee sellainen olo, että kaikki elementit ovat kohdallaan, mutta tunnesisältö on vajaata. Musiikista ei jää oikein mitään koskettavaa mieleen. Eniten kiusaa ehkä tietty melodinen tylsyys verrattuna muihin aikakauden mestareihin. En kuitenkaan pidä musiikkia vaikeasti lähestyttävänä ollenkaan. Tämä henkilökohtainen mielipiteeni, myönnän etten tunne kaikkia teoksia ja edelleen sanon, että osa herran musasta on ihan hyvää. Äläkä vedä hernettä nenään, hyvä jos joku tykkää. Muista kuitenkin, että Elgarin sävellykset ei ehkä välttämättä kuitenkaan ole absoluutinen totuus täydellimpänä verraten kaikkeen muuhun.
Kunhan nyt kerron oman mielipiteeni. Pakkohan minun on Elgarin puolesta vähän liputtaa koska mikään muu musiikki ei ole aiheuttanut minulle yhtä suuria kiksejä. Ei siinä mitään jos toiset saavat kiksinsä muusta musiikista. Onhan minulla muitakin lempparisäveltäjiä. Sinun näkökulmastasi Elgarin musiikissa on tavaraa liikaa, minun näkölulmastani taas Sibeliuksen musiikki on hieman tyhjää/onttoa. Jotenkin vain aivoni vaativat prosessoitavaa tai tylsistyn. Tavallaan olen kateellinen että kykenet Sibeliuksesta nauttimaan koska hänen musiikkinsa on tässä maassa jatkuvasti "tapetilla". Väitteesi melodisesta tylsyydestä on hieman outo, harva säveltävä pystyy vääntämään niin pitkiä ja vaivattomia melodialinjoja kuin Elgar. Enemmän hänen musiikkinsa perustuu kuitenkin harmoniaan, sointujen tuoman jännitteen säätelyyn. Elgar sälyttää aika paljon tehtävää jokaiselle nuotille (se moniulotteisuus). Voihan se olla niin etten ole sisällä Sibeliuksessa. Kumma kyllä olin sisällä hänen musiikissaan 10 vuotta sitten kun olin kehittymättömämpi klassisen kuuntelija. Toivon ettet sinäkään ota hernettä nenään, kumpikaan ei voi todistaa olevansa oikeassa.
Niin, makuasioistahan syntyy parhaat kiistat Jotenkin etäisesti tästä keskustelusta tulee mieleen monty python sketsi "Argument clinic"... eli juupas eipäs jne. Ja minä pidän Wagnerista vaikka kukaan muu ei pitäisikään. Ja kun joku argumentoi, että wagner on pitkäveteistä, niin minä argumentoin takaisin että wagner on mielenkiintoista ja lumoavaa... näin keskustelu etenee kunnes Mika sulkee muuten loistavan ketjun. ps.Harmittaa pirusti, että Wagner ei säveltänyt sinfonioita oopperoiden ohella.
Wagner on nimenomaan lumoavaa. Hyvin sanottu. Hidas aikakäsitys ja pituus tuovat kuuntelijalle hämärän rajamailla olevan mystisen unen ja valvetilan välimuodon. Olo on silti valpas. Loistavaa!
Mun mielestä tuo menee ikäänkuin sykleissä. Aina välillä kyllästyy johonkin säveltäjään, jos saa liika-annostuksen. Jos säveltäjä on hyvä, toisella kierroksella löytää aina jotain uutta vanhoista teoksista ja se pistää kuuntelemaan uusiakin kappaleita. Koeta Sibeliusta uudelleen jollain uudella levyllä myöhemmin, kun siltä tuntuu. Esim. 4.,5. ja 7. sinfonia voisivat sopia, jos Karelia-sarja meininki on liian simppeliä.:thumbsup: Elgar kyllä saa pitkiä melodiota mutta ne kuulostaa nimenomaan vääntämiseltä. Varoitus: viimeisessä lauseessa osittain hieman huumoria.
Pidän kyllä Wagnerista, yksi merkittävimmistä oopperasäveltäjistä kautta aikain. Juu, Sibeliustakin tulee "testattua" aina silloin tällöin. Kuudes sinfonia on oma suosikkini, aikanaan tykkäsin 2. ja 7. sinfoniasta. "Teatterimusiikissa" Sibelius on vahva. :thumbsup:
Minkälaisia levytyksiä muuten suositte, eli mitkä on ykköspreferenssinne suhteessa esityksen laatu-äänityksen laatu: Ostatteko ennemmin Ondinen äänitykseltään loistava-laatuisen SACD:n, vai kuusikymmentä vuotta sitten äänitetyn EMI Classicin, jossa johtajana Klemperer ja solistina Oistrach? Vastaukseksi ei käy, että "sellaisen missä on molemmat puolet kunnossa". Eli kumpi tekijä on preferenssi nro.1 levyä valitessa? Itse pidän artistista laatua ensisijaisena tekijänä (onneksi nykyäänkin on loistavia levyttäviä artisteja, ettei aina tarvitse vanhaa ostaa:hitme: ), ja äänitystä vasta toissijaisena(toki huomioitavana). Jos on mielestänne tyhmä kysymys, niin jättäkää vastaamatta, jookos?
Äänityksen laatu on ykkönen minulle. Suosin uusia digitaalisia äänityksiä joskin parhaat 70-luvun analogiset äänitykset ovat rautaa ja jopa varhaisia digitaaliäänityksiä parempia. Parhaat 60-luvun äänitykset ovat siedettäviä. 50-luvulla alkaa äänitysten laatu muuttua liian heikoksi ja mono-äänitykset eivät paljon kiinnosta lukuunottomatta esim. Elgarin omia äänityksiä teoksistaan. Ikivanhojen äänitysten palvominen menee välillä överiksi. Eivät esittävät taiteilijat olleet mitään yli-ihmisiä joiden veroisia ei enää ikinä synny. Nykymaailma pursuaa huipputason artisteja joten miksi ei nauttisi heidän taidoistaan SACD-äänellä?
Ovelaa... Minusta esim. Enrico Caruson ja Aino Acktén tulkinnat taas on sitä rautaa, jos klassisista laulajista on kyse. On takuulla loistavia nykytulkitsijoitakin Aino Ackté: Air des bijoux
Pidän kyllä esim. Jussi Björlingiä aikast yli-ihmisenä, jollaista ei toista ole maan päälle syntynyt. Hyviä tenoreita tosin elää ja laulaa tälläkin hetkellä, mutta ei Jussin voittanutta. Siksi joskus täytyy vanhempia äänityksiä ostella. Toki jokin roti täytyy äänenlaadussa olla, jotta pystyy edes Jussia nautinnollisesti kuuntelemaan. Ja ovathan hyvät SACD äänitykset todella mannaa korville ja mielelle.
En muistanutkaan, että levyhyllyltä löytyy lahjaksi saatu Paco De Lucían Antología levy. Pitää pistää kuunteluun, kun en kunnolla muista millainen levy on kyseessä, olen kyllä joskus kuunnellut läpi. On muuten ainoa klassiseen genreen kuuluva levy mitä minulla on, 71dB:n aiemmat levyehdotukset pitää pistää tilaukseen kun rahaa saan.
71 dB voisi heittää joitain suosituksia laadukkaasta sellomusiikista, minimalistisista soololevytyksistä aina vakavahenkiseen kamarimusiikkiin. Myös pitkälti sooloviulun / sellon varaan rakentuvat levytykset kiinnostavat. Tarjontaa on mitä luultavimmin melko laajalti, mikäli ihan sokkona lähtisin hakemaan, joten pientä osviittaa olisi hyvä saada.
Totta, tarjonta on valtavaa mutta jos jostain ovesta haluaa sisälle niin laitetaan nyt suosituksia jotka perustuvat esityksen ja äänityksen tasoon, itse musiikkihan on makuasia. J. S. Bach - Cello Suites Mstislav Rostropovich Pieter Wispelwey Heinrich Schiff Ralph Kirshbaum J. S. Bach - Sonatas & Partitas for Solo Violin Arthur Grumiaux J. S. Bach - Sonatas for Violin and Harpsichord Arthur Grumiaux & Christiane Jaccottet Fabio Biondi, Rinaldo Alessandrini Mela Tenenbaum, Richard Kapp Beethoven - Cello Sonatas Dejan Lazic & Pieter Wispelwey (SACD) Anne Gastinel & François-Frederic Guy Brahms - Cello Sonatas Steven Isserlis & Stephen Hough Fauré - Violin Sonatas Florent Boffard, Isabelle Faust Kodály - Music for Cello Jean-Marc Phillips & Xavier Phillips Miklos Perenyi, Gabor Takacs-Nagy & Denes Varjon (piano) Poulenc - Chamber Music Graf Mourja, Alexandre Tharaud, Ronald van Spaendonck & Françoise Groben Saint-Saëns - Cello Sonatas Mats Lidström, Bengt Forsberg
Mitäs noita nyt on, laskentatavasta riippuen 500-700. Mozart-boksissa on 170 CD:tä mutta se on siis yksi iso boksi. Fyysisiä levyjä siis on (klassista) n. 700 kpl. Joskus arvioin että jos olisin miljönääri ja voisin hankkia joka ikisen CD:n minkä haluan niitä kertyisi luokkaa 20 000, noin 15 000 levyä klassista ja 5 000 lättyä muuta musiikkia. Minulla ei muuten ole yhtäkään noista "suosittelemistani" levyistä, valitettavasti.