Mitäs jos tekisi harvemmalla keppivälillä ja villaklöntin pujottelisi vuorotellen keppien etu- ja takapuolelta? Ei tarvitsisi sivutukia välttämättä ollenkaan.
Ei missään nimessä. Miksi muuten luulisit diffuusoreita tehtävän kotiteattereihin? Ei sekään kuulosta hyvältä, jos kaikki pinnat on vuorattu 100 %:n absorption akustiikkalevyillä. Jos niitä käytetään enemmän kuin katon pinta-alan verran, tulee huoneesta akustiikaltaan helposti liian kuiva, jos siellä on sohvia yms. Kaksi (tai neljä) surround-kaiutinta muodostavat tasaisemman äänikentän, jos huoneen sivu- ja takaosassa on myös heijastuspintaa. Dipolikaiuttimille se on suorastaan välttämätöntä.
Jos villan tilalla käyttäisi vanerisuikaleita, saisi tuollaisesta rakenteesta jonkinlaisen diffuusorin. Muistaakseni Sinkkuelämää-sarjassa oli jonkun työhuoneessa tuollainen viritelmä, ja se näytti ihan tyylikkäältä. :thumbsup:
Joo, mainio idea tämä keppipujottelukin. Eli keppien pitäisi olla suunnilleen kehikon puolivälissä, muutenhan villa pursuilee kovasti yli kehikosta. Takaseinässä se seinä sitten litistää villat kyllä lyttyyn, eli seinän ja kepin väli voi olla vaikka tuuman, kyllä villa litistyy. Tee prototyyppi, eli raakalaudasta vaikkapa 30x30 cm kehikko, johon panet 2-3 pystykeppiä (ruuveilla kehikon läpi) ja sitten kokeilet käytännössä miten se kankaaseen piilotettu villa oikein tottelee pujottelua. Vaikea ennustaa, koska kankaan tyyppi ja villan laatu vaikuttaa niin paljon. Esim. eräät villat taipuvat kiltisti joka suuntaan, kun toiset taas taipuvat vain yhteen suuntaan ja murtuvat toiseen suuntaan väännettäessä.
DVB-G, ehdotit yhden ison taulun tilalla esim. 3kpl 30cm leveitä tauluja. Lähtisin ehkä siitä, että tekisin sitten mieluummin kuitenkin sen ison, mutta tarvittaessa muotoilua siihen. Piirsin kolme kuvaa (ohessa). Kaikkiin tulee siis kuvioitu kangas päälle siten, että päälle päin (reunoineen) näkyy vain kangasta ja mitään muhkuroita tai epämääräisyyttä ei saa näkyä. Kuva 1: Aaltoilevat päädyt puuta. Akustiikkamateriaalina voi olla joko lasivillalevy (kuvassa ylhäällä vaalea suorakaide) tai sitten esimerkiksi huopaa tai jotain muuta, voi olla melkein aaltojen huipuille asti muotoiltuna. Mitään muhkuroita ei saa alkaa yhtäkkiä pullottamaan kankaan läpi. Kuva 2: Sama kuin kuva 1, vähempi aaltoilu vaan. Kuva 3: Puinen tavallinen kehikko (ei kai saa kaupasta, puusepän hommia), johon oikean kokoinen Ecophon-levy sisään. Kangas niitataan puukehikkoon takapuolelle. Ecophonin lasivillapuoli (ei kovapäällystetty puoli) suuntaa eteenpäin eli taulun takapuolella näkyy reunat ja keskellä valkoinen kovapäällyste. [Vaaleanpunainen on vaihtoehtoinen puumalli.] Kysymykset: 1. Jos laitetaan takalauta (sen tarkoituksena tuki ja se, että kankaan saa niitattua siihen), niin saisiko seinän ja laudan synnyttämän resonanssin jollain keinolla kuitenkin tarpeeksi eliminoitua? Ohuehko huopakerros lautaan (eli taulun takapuolelle)? Laudan kanssa taulu olisi helpoin rakentaa. 2. Tarkoititko DVB-G, että 3-vaihtoehdossa vaihtoehdossa pitäisi olla vaaleanpunaisen kaltainen kehyspala eikä neliskanttinen? Vaikea uskoa, että noin pienellä erolla olisi merkittävää vaikutusta. Voihan ne kaikki reunat periaatteessa ollakin tuollaisia vinoja (45-astetta) jos se tosiaan on selvästi parempi niin. 3. Saako kuvan 1 toteutettua tarpeeksi helposti, ideoita? 4. Kuva 3, minkälainen kiinnitys seinään? Pitääkö sitä varoa, ettei taulu ala tärisemään seinällä (ei kai nyt sentään)? 5. Onko vielä joku muu vaihtoehto, mikä kannattaisi piirtää / miettiä läpi? PS. Koitin Ecophonin lasivillalevyn toisen puolen kovapäällysteeseen suoraan niitata kangasta, tulos: ei mitään toivoa että olisi pysynyt lujasti.
Kuvat 1-2: "Aaltoilevat päädyt puuta". Kangas pingotettuna seuraa niiden aaltojen muotoa tarkalleen, eli aaltomuotoa ei tarvitse itse vaimennusaineessa tai muualla kehikon sisällä olla. Muista viistää/pyöristää aaltoilevat vaakapuut niin, ettei puun sisempi särmä rumasti pilkota kankaan läpi, vaan että kehikon ulkosärmä yksinään ottaa vastuun aallon muodosta. Ilmiö rumenee ajan kanssa, esim. vanhoissa kaiuttimissa näkee kotelon sivulevyjen paksuuden kun kangas on lommahtanut kuopalle ja kulunut terävän särmän kohdalta. Eli puun sisempi reuna pitää voimakkaasti pyöristää tai viistää, tai käyttää puun ulkopinnalla erillistä ohutta levyä (pelti, muovi). Kehikko siis voikin olla aivan suoraa puuta, kunhan puun ulkopinnan päälle liimattu/ruuvattu aaltopelti on muotoonsa leikattu. 3 mm alumiini tai 2 mm teräs, niitä saa laserilla muotoon leikattuina kun vain tilaa konepajalta. VASTAUKSET: 1. Onko "takalauta" KOKO elementin takaosan peittävä, vaiko vain reunoja kiertävä erillinen lauta? Pelkkä reunoja kiertävä lauta ei resonansseja synnyttele. Mitään erillisiä listoja ei edes tarvittaisi, jos kehikko liimataan epoksilla. Olen tehnyt kaiutinkoteloita epoksiliimattuna, ja pelkkä neljän levyn kehikko on aina ollut itsestäänkin tukeva, päällä pomppimisen kestävä (saumat jiiriin sahattuna) ilman takalevyä ja etulevyäkin. Ja niitit pystyy napsimaan sentin paksun laudan reunaan, jos se on halkeamatonta vaneria tai kertopuuta. Vakio lauta halkeaa, kun jatkuvasti niittejä siihen keskelle paukutellaan. 15 mm paksu vaneri suikaleiksi sahautettuna voisi olla poikaa. Helppo niitata ja jiirisahattuna+epoksiliimattuna kestää yksinään ilman lisätuentaa. Voihan sinne X-mallisen teräsristikon pistää nurkista nurkkiin, tai kulmiin kolmiopalat, mutta sen näkee vasta kun kehikko on liimattu, että tarviiko poloinen mitään. Tuskin tarvitsee. Suosittelen ostamaan lautakasan sijaan L-profiilin muotoon työstettyä puulistaa, pääsee helpommalla. Alumiinilistakin kävisi, mutta siihen ei voi niitata kangasta helposti, vain liimaus onnistuisi. Eli liimattaessa kangas kiristetään langoilla kehikon ympäri kuin korsetti ikään, ja sitten sivellään epoksia kehikon takaosaan, ja vuorokauden kuluttua kiristyslangat voi poistaa, epoksi on laminoinut kankaan kiinni kehykseen. Kunhan kehys oli käsitelty epoksiin tarttuvaksi. Vaatii erillisen luennon, alumiinin epoksointi, jos siihen sitten päädyt. Homma on helppoo ja nopea, mutta vaatii tietämystä. Umpinaisen takalevyn voisi korvata irtolaudoilla, tai voimakkaasti reijitetyllä takalevyllä. Jos umpinainen taustalevy on kyseessä, tai mikä tahansa komero on asennettuna seinän eteen, mikään ohut huopa ei auta (puolet ilmaraosta pitäsi pehmikkeellä täyttää, siksakkia raossa kulkien, ettei suoraa näköyhteyttä solan läpi synny). Minulla kaikki komerot sun muut kovat esineet (kuunteluhuneessa) ovatkin vinossa kulmassa juuri sen perkeleellisen solaresonanssin takia, eli metrin matkalla 10 cm kaltevuusero pitää olla. Asiaa ei ehkä joku puurokorvaisempi kuule, mutta kyllä kuulee jos jokainen esine on saman etäisyyden päässä seinästä. Ellei kulmaeroa käytä, eikä täytä rakoa vaimennusaineella, jokaisen esineen pitää sitten olla eri etäisyydellä seinästä. Kylläpä menee vaikeaksi olla esteetikko, koska estetiikka on näemmä tasan käänteinen ilmiö akustiikan kanssa. Siksi olenkin mieluummin akustikko. 2. Vaaleanpunaisen kaltainen kolmiorima on akustisesti eduksi pystyreunoilla. Vaakapuiksi sitä ei tarvita. Edes toinen pystysivu, ellei molempia. Ihan tyylikäskin se sitten on. Erillinen irtolista voisi olla jalopuuta, ja kiinnitetään vasta kun kangas on pingotettu. Tai sitten kankaan alle piiloon (ei jalopuuta turhaan), jos niin haluaa. Minä en sille mitään voi, että akustiikka on vaikea uskonto. Se nyt vain ei ole uskon asia, vaan mitattava fysiikan laki. Jos esim. sijoitat 2 suorasivuista modulia vierekkäin, niiden välinen rako synnyttää resonaattorin. Voimakkaan jopa, jos elementit ovat kovalla takalevyllä tehtyjä ja irti seinästä. Eli joudutaan kokeilemalla ja mittaamalla asentamaan levyt tietylle etäisyydelle seinästä ja toisistaan, ja lopputulos ei välttämättä miellytä silmää. Samat elementit 45 asteen kulmaisilla sivuilla eivät muodosta vastaavaa resonaattoria. 3. 30x30 mm (tai järeämmästä) rimasta koko kehikko, jiiriin sahattuna ja epoksilla liimaten. Ylä- ja alarimoihin ulkopinnoille liimataan (epoksilla, ruuveja ei tarvita) aaltomuotoon sahattu erillinen levy, jonka materiaali voi olla peltiä tai muovia tai jotain muuta ainetta, joka ei sälöydy tikuiksi kuorman alla (kangas vääntää aineen särmää rikki). Aallon pohja on 31 mm ja aallon huippu 60 mm tai mitä halutaan. Pääasia, että aallon pohja ei kosketa rimaan saakka, ainakin 1 mm pitää jättää rakoa, mieluummin 2 mm. 4. Kiinnitys elementtien ylänurkista, mahdollisesti lisäksi myös alanurkista (jos pelkää huojuvia elementtejä). Jos haluaa reijittää seinänsä, sitten niin, mutta muussa tapauksessa (minä tekisin näin kiinnitetään koko seinän pituinen vaakasuuntainen kiinnikepuu tai alumiiniprofiili, eli "verhoprofiili" katon rajaan tai muualle seinään. Kiskon uraan pujotetaan verhorullia tai muovipalikoita tai mitä liukuelementtejä ne nyt ovatkaan. Mieluummin rämisemättömiä, eli ei rullilla olevia, mieluummin kantikkaita nailon/teflontassuja. Tassuista roikotetaan akustoelementtejä siimoilla, naruilla, vaijereilla tai ketjuilla, mitä ikinä haluaa käyttää. Elementtien paikkaa on helppoo vaihtaa portaattomasti, ja naruja lyhentämällä elementti nousee, tai ketjun silmukkaa vaihtamalla korkeus taas muuttuu. Muovipintaista teräsketjua, se ei kilise. Museoissa tauluja roikotetaan joillain naruilla, sama toimii akustoelementillekin. Narut voivat olla kattolistan ja lattialistan väliin pingotettuja kiinteäpituisia, ja akustoelementti kulkee naruissa kitkalenkin avulla, eli kun elementin alareunan nostaa vaakasuuntaan, naru löystyy ja sallii elementin korkeuden muutoksen tai poistamisen, ja sitten pystyasentoon laskettaessa kitka taas lukitsee elementin paikalleen. "Taulu" alkaa kyllä täristä, etenkin kovataustainen taulu. Se heiluu bassojen tahdissa, joten missään tapauksessa ei saa käyttää klappaavaa ripustinta, joka kilisee ja rämisee jatkuvasti. Esimerkkejä: A) Seinässä 1 koukku, ja elementissä 1 lenkki ylimmän vaakapuun keskellä. Tämä ei pääse kilisemään, koska vain äärettömän pieni yksi kohta koskettaa metallista toiseen. Taulua ei saa koskaan suoraan seinän kanssa; pitää erilliset pehmotassut taakse liimata (EAR-korvatulpat tms.). B) Seinässä 2 koukkua, ja elementissä 2 lenkkiä ylimmän vaakapuun päissä. Tämä pääsee pikkuisen kilisemään, koska nyt 2 kohtaa koskettaa metallista toiseen, ja kosteus/lämpöelämisen takia lenkkien etäisyys muuttuu suhteessa koukkuihin, joten metallit ajoittain naksuvat ja kehikko niksahtelee kun uusi lepoasema löytyy. Jos elementtejä on huoneessa kymmeniä, huoneessa kuuluu jatkuvaa naksuntaa ja nitinää kun tasapainoasemia haetaan kullakin elementillä eri hetkillä. C) 3 tai enemmän koukkuja per kehikko: karmeaa klappaamista jatkuvasti, koska vain 2 kiinnikettä kerrallaan ottaa kuormaa vastaan, muut klappaavat turhaan kyydissä, eli pienenkin liikkeen takia kuuluu kilinää ja kolinaa. KORJAUSKEINO: Kannattaa pujottaa siihen avonaiseen koukkuun esim. pätkä XLR-kaapelin vaippaa, se on noin 7 mm paksua pehmeää kumia, jossa on noin 3 mm reikä keskellä, eli se mahtuu sopivasti koukkuun päälle. Se tarjoaa pehmikkeen metallien välille, eli mitään kilisemistä ei enää voi kuulua, ja eläminenkin pääsee vapaasti tapahtumaan, kun kumi on niin joustavaa siinä välissä. Taulua voi jopa töniä ja heilutella ilman minkäänlaista kalinaa/rutinaa/narinaa. Voi jopa uittaa sen kumipätkän vaseliinissa ennen koukkuun pujotusta, niin jopahan liukkaasti löytyy tasapainoasema, välittömästi ja äänettömästi. 5. Älä minulta ala vaihtoehtoja pyytää, muuten saat 300 sivua erilaisia, etkä koskaan enää kykene valitsemaan mitään. Jäät samaan jumiin kuin minä, valinnan mahdottomuuteen.
Okei, unohdetaan lopullisesti se koko alan takalauta. Mikä on nyt järkevin vaihtoehto näistä kolmesta kuvan 3 tueksi: 1) 1,5cm paksut vanerikapulat jiiriin sahattuna, liimattuna, leveys ehkä 5cm? (eli siis vanerikehikko taulun taakse) 2) L-puulista, ilmeisesti jiiriin sahattuna, liimattuna, leveys sama 5cm (ilmeisesti tarkoitit että L tosiaan sitten tulisi myös reunasivuille) 3) kehykset kuten kuvassa 3? _____ Tuossa kuva 3 -tapauksessa voisi hyvin ne kaltevat vasemman ja oikean puolen kehykset laittaa jos valitaan edellä kohta 3). Mutta en ole ihan varma mitä virkaa se jalopuu siinä tekisi ulkopuolella eli itse taitaisin valita sen vaihtoehdon että kangas vain näkyy ulos. Mainitsit, että näitä tauluja ei kannata sitten vierekkäin laittaa, kun väliin syntyy resonaattori. Sitä ongelmaa ei pitäisi olla, koska tarkoitus oli siis tehdä vain yksi, tarpeeksi iso möhkäle joka sitten toivottavasti riittää. Mutta ymmärsin yskän, eli 45-kulma pelastaa tilanteen jos haluaisikin useampia vierekkäin laittaa. _____ Kuva 1:n toteutuksesta. Saako kankaan tosiaan pingottamalla (käytännössä niittaamalla vähitellen?) menemään aallon muotoisesti, ilman että tulee ryppyjä ja niin, että kangas seuraa tarkasti muotoa eikä jää löysästi? _____ Kiinnityksestä. Vaikka siimat ei kai näykään, niin vähän vierastan kattokiinnitystä mm. ulkonäöllisistä syistä. Heh, toi kilisevien koukkujen juttu oli hauska. Mutta minkälaisia seinäkoukkuja on olemassa? Onko tarraliimattavia eli ei reikää seinään? Jos olisi koukku ylhäällä ja alhaalla ja taulun takana kaksi kiinnikettä vastaavasti, niin saisiko taulun näin pysymään suorassa ja ilman tärinää (jokatapauksessa ilmeisesti takaosassa seinään voi osua vain kangas, joten pahaa tärinää ei olisi tulossa).
Ettei asia unohdu: kannattaa spraymaalata tai sivellä kehikko ennen kuin se kankaalla pinnoitetaan. Koska kankaan läpi kuitenkin näkyy hennosti kankaan takaisia asioita. Turvallisinta olisi mattamustalla sumuttaa koko kehikko, sitten asentaa villa paikalleen kehukon sisään, ja mattamustalla sekin sumuttaa. Sitten vaalea kangas niitata päälle. Mitä vaaleampi, sitä paremmin kirkas hämää silmää, eikä nähdä mitä kankaan takana on. Päinvastainen tapaus olisi katastrofaalinen, eli vaalea maali kehikkoon ja villaan, ja sitten musta kangas päälle. Karmeasti näkyy kaikki rakenteen yksityiskohdat kankaan läpi. Taulukehystämöistä voi tilata valmiiksi liimatun kehyksen haluamiinsa mittoihin. Ja niitä kehysprofiileja on lukuisia erilaisia. Myös niin järeitä, että isokin "taulu" on jäykkä. Ja mikä parasta, taatusti saa niitata rauhassa kehyspuuhun mitä ikinä haluaa. Jos siis vain 2 taulua teet, kustannukset eivät tällöin mene mahdottomaksi, osta mittatilauskehykset. Etenkin jos et itse osaa päättää miten kehikon tekisit. En osaa neuvoa mikä vaihtoehdoistasi olisi sinulle paras. Riippuu tekijän kyvyistä ja laiskuudesta ja lompakosta jne. Minä tekisin koko kehikon neljästä palikasta, en 8 tai 16 tikusta. Ja kyllä, käyttäisin joka reunaan kolmiolistaa. Jiirisahattuna epoksiliimattuna se on riittävän tukeva, ja se tarjoaa takapinnallaan runsaasti tilaa niiteille. Ja on akustisesti hyvä vaikka moduleja olisi sata kappaletta per seinä. Ellei tykkää katsella viistoja kulmia silmissään, käännetään valmiiksi liimattu kehikko 180 astetta, ja pinnoitetaankin kangas toiselle puolelle. Niin, että niitataan siihen vinoon pintaan. Se vino pinta ei huoneeseen näy, ja taulu näyttää massattoman ohuelta, vain terävät särmät silmälle näkyvät. Kangas kannattaa pestä ensin, jotta se saavuttaa normaalikokonsa, ettei tule yllätyksiä myöhemmin. Liian julmasti kutistuva kangas voi vääntää kehikon vinoon. On parempi jos ensikutistuma on jo pesussa suoritettu. Kyllä kankaan saa niittailtua rypyttömästi aallon muotoonkin. Tai kankaastahan se riippuu, eli venymätön kangas vaatii ammattilaista, ja joustokankaan osaa niitata lastentarhalainenkin. Öljyväritaulujen kangas on venymätöntä. Montako ryppyistä maalausta olen nähnyt... Kun nyt tarvitaan reikäistä kangasta akustisista syistä, ne ovat joustavia, eli kohtuullisen helppoja saada rypyttömäksi. Varmuuden vuoksi kannattaa niitata hieman kosteana, eli linkouksen jälkeen. Tai jos kangas on pakko ensin silittää sileäksi, sitten sumutetaan uudestaan hieman vettä ja aletaan pingottaa. Kuivuttuaan kankaasta katoaa aavistuksenomaiset rypyt, jos sellaisia jäi. Ja mikäli huomaa niitattaessa, että kangas meni rypylle, otetaan muutamia niittejä pois ja tehdään huolellisemmin. Niitin ampuminen on vaarallinen hetki, silloin se niittipistooli hyvinkin voi siirtää kangasta millin verran, josta voi seurata ryppy. Suosittelen joustavia kankaita, hermot säästyvät. Mitä kauemmaksi reunasta niittaa, sitä enemmän kahkaalle jää tilaa tasoittaa vetovoimia, ja hieman pieleen osunut niitti ei vielä tuhoa tilannetta. Ei siis kannata niitata senttiä lähemmäksi reunaa. Vaikka sitten takapuolelle ryppyjä tulisikin, ne ehtivät poistua kun kangas kääntyy näkyvälle puolelle. Ja niittejä sitten käytetään jumalattomasti. Niin, että jos muurahainen yrittää kävellä suorassa linjassa kehyksen poikki, se joutuu väkisinkin niitin yli menemään. Eli niittejä pannaan kahteen, tai jopa kolmeen riviin, ja lomittain, ettei jää murkulle vapaata reittiä. Niittien väliin kolmisen milliä vapaata. Eli jos niitin pituus on tasan sentti, metrin pitkä kehys kuluttaa kolmessa rivissä niitattuna noin 75+75+75=225 niittiä. Saa harvemmaksikin pistellä, mutta sitten kankaalle jää tilaa vetäytyä rypylle. Vain niitin kärkiosat pitävät kangasta aloillaan, keskellä niittiä kangas pääsee karkaamaan jos se oikein haluaa. Asia on ikävä kyllä omin käsin todistettu, josta oppineena suositukseni on järeämpi kuin aiemmin käyttämäni lepsu niittipihtaava menetelmä, jota kangas piti pilkkanaan, ja pakeni niitin välistä vetäytyen rypylle. On tarrakoukkuja, esim. kylpyhuoneen kaakelissa pysyviä pyyhekoukkuja. Ne pysyvät vain aivan sileässä pinnassa, ei maalatussa, maali repeää. Maali on hiottava pois. Samoin tapettikin poistetaan, eli leikataan kiinnikkeen kokoinen pala tapettia pois. On liimattavia koukkuja, eli kuumaliimalla seinään painettavia. Ja taaskin pitää rapsutella maali pois välistä, ja tapettiin leikata reikä. Oikeastaan tasoitepakkelikin pitäisi taltata pois, ottaa kontakti oikeaan betoniin. Eniwei, kaikki "liimattavat" kiinnikkeet tekevät seinälle liikaa tuhoa ja remontoitavaa, joten en todellakaan suosittele (paitsi kaakeliin/tiileen/lasiin/peltiin/jne.). Pienemmällä jälkityöllä pääsee jos hakkaa puuseinään kiviseinänaulan (syntyy 2 mm reikä) tai poraa betoniin esim. 2 mm reiän, johon tungetaan vastaava naula. Tai hieman isompi reikä, johon kierretanko tai muu kiinnike. Tuollainen alle kymmenen kilon taulu pysyy seinässä jopa 1,0 mm poranterän avulla, eli porataan millin reikä, ja asennetaan reikään se poranterä. Tai fillarin pinna tai muu kova metallipiikki. Minä kai käyttäisin mukavan pallopäisiä kiviseinänauloja, joihin itsensä teloessaan ei kuole, kun se pallopää on niin söpön iso. Ja tauluun ruuvaisin yhden lenkin fillarin tai moottoripyörän ketjua, siis pelkän sivulevyn. Tai jotain vastaavaa. Sellainen kahdeksikon muotoinen kovateräksinen esine, jossa toiseen reikään saa ruuvin kehykseen, ja toinen reikä jää vapaaksi seinänaulaa varten. On jotain tuollaisia kiinnikkeitä valmiinakin myynnissä. Jos haluaa PIILONAULAUKSEN, niin sitten kiinnitetään kehyksen taakse piilonaulatuki, johon seinässä olevan naulan kanta tökkäisee kiinni. Taululiikkeistä ja rautakaupoista saa. Eli taulu lasketaan niiden tukien varaan. Naula jää silmältä piiloon. Seinään kannattaa porata aavistuksen naulaa väljempi reikä, jotta naulan saa sormella työnnettyä sinne reikään. Helppo poistaa naulat ja ottaa taulu pois seinältä. Kun reikä porataan hieman alaviistoon, löysäkään naula ei pääse valumaan ulos reiästä. Kun nuo pienireikäiset kiinnikkeet lopuksi poistetaan tai leikataan poikki, jää vain parin millin reikä pakkeloitavaksi, eli seinän saa meikattua sen näköiseksi, ettei siinä näytä reikiä koskaan olleen. Taulun tärinää on paha estellä muulla kuin kiinteällä seinään ruuvaamisella, joten kannattaa absorboida se liike, eli niitataan tai liimataan kuumaliimalla joka nurkkaan taulun taakse EAR-korvatulppa. Se pitää taulun vakioasennossa ja joustaa valtavasti, ja liikkuu hitaasti, eli siinä on maailman halvin iskunvaimennin. Kiinteissä asennuksissa samat korvatulpat liimataan myös seinään. Naulat/koukut ottavat taulun roikkuvan massan vastaan, mutta korvatulpat taas ääniaaltojen energian. Optimiesineet kummassakin funktiossa. Eikä se kangas hallaa seinälle tee, mutta tuhat niittiä tekee. Ne raapivat kaiken pinnoituksen pilalle, myös tiiliseinän. Eli huopatassut ainakin joka nurkkaan tarvitaan, niittauksen jälkeen huovat asentaen.
Selittäisitkö, miten tuo fysikaalisesti mahdoton tilanne on mahdollista passiivisella elementillä? Tuo on ihan hyvää kamaa. Mittasin sen absorptiosuhteen diplomityötäni varten: . viimeksi kun kokeilin noissa sivuissa oli bugi, eli ne antavat väärät mitat. Ja kuten ennenkin on ollut juttua, reikäresonaattori pieksee muut resonaattorityypit 100-0. Ne on kuitenkin vaikea "optimoida", mutta tein sen kuitenkin D-työssäni. En voi antaa sourcecodea, mutta voin laskea mitat jos annatte ilmaraon syvyyden sekä vaimennettavan keskitaajuuden. Lisäinfoa D-työssäni. http://www.acoustics.hut.fi/publications/files/theses/siponen_mst.pdf Toivottavasti jelppasi.
Samalla valmistajien väärällä kaavalla, jota ennenkin on käytetty. Eli kaava, jolla sileä materiaali voi saavuttaa ykkösen, ja profiloitu materiaali ylittää sen. Minkä minä sille voin jos asiat mitataan näin. Ja missäpä on mittauksesi oleellisempi alue, eli juuri se, jota ehdottomasti passiivisilla aineilla on pakko vaimentaa, koska digitaalisesti asiaan ei kyetä signaalia manipuloimalla. Siis kaikki ylemmät taajuudet. Tahallaan yrität tietoisesti pimittää sitä seikkaa, joka todistaa profiililevyt totaalisen ylivertaisiksi, ja kaikki sileät levyt totaalisen onnettomiksi. Että kaikki sileät vaimennuselementit ovatkin peilejä diskanteille, häiritsevät radikaalisti äänielämystä, kun se keskiäänialue vaimennetaan alta pois, ja aletaan diskantteja peilata. Kuuluu siis sihinää ja hyttysen ininöitä epämääräisesti kaiuttimien ulkolaidoilta (kai, en kestäisi moista kuunnella sekuntiakaan, eli en tiedä). On paljon parempi jättää seinä kokonaan akustoimatta, jotta sieltä tulisi kaikentaajuisia heijastuksia, kuin että absorboidaan alempia keskiääniä, ja paria kilohertsia isommat jätetään peilaaviksi, kuten sileät aineet jättävät. Käppyräsi mukaan. Sileä aine välttää vain urheiluhalleissa ja muualla, jossa äänen pitkä eteneminen luontaisesti kuolettaa ylimpiä taajuuksia, joten absorbentin ei tarvitsekaan niitä kuolettaa. Mutta kotona, kun korva on 0-2 metrin päässä pinnoista, on pakko vaimentaa aivan kaikkia taajuuksia, myös diskantteja, ja ultraääniäkin, koska olisi se noloa SACD-tallenteilla sitten kokea epämääräisiä elämyksiä kun 15-50 kHz harmooniset pomppivat seinien kautta korostuen, kun sitä alemmat heijastukset on kuoletettu. Eli ei eroja tosiaan kuule mp3-popilla, mutta hyvillä äänitteillä tai itse tehdyllä musiikilla myös absorbentit ovat kovilla, kun niitä korkeitakin ääniä sattuu mukana olemaan. Todista toisin, ja julkaise se käppyräsi aina 45 kilohertsiin saakka ulottuvana, kai sinulta löytyy 96 kHz äänikortti ja superdiskantti (piezomallinenkin välttää). Vai haluatko nähdä subbarimittaukseni, jossa on julkaistu taajuudet 200-500 Hz. Kovasti sellainen auttaa subbarin laadun määrittämisessä juu.
Mittaus on suoritettu halkaisijaltaan 100mm olevalla impedanssiputkella 2-kanavamenetelmällä joten obviously putken dimensiot asettavat mitattavan ylärajataajuuden. Luulisi sinun päättelevän noinkin yksinkertaisen asian. Ja tottakai se kaava antaa vääriä arvoja, mutta etpäs sitä maininnutkaan jutuissasi. Kuitenkin itse olet aina viisastelemassa muiden huolimattomuuksia...
Totuutta ei muuksi muuta mittausmenetelmä tai mielipide. Sileä aine on diskanteilla peili, profiloitu on absorberi ja/tai diffuusori. Vaikka olisi täsmälleen sama materiaali käytössä. Kyse on aineen pinnanmuodoista. Minusta on asiakkaan huijausta esittää myyntipuheena keskiäänialueen käppyröitä ja myydä asiakkaalle sileitä levyjä. Asiakas ei tajua tuleensa huijatuksi, ostaneensa teollisuushallitavaraa kotikäyttöön. Ihmettelee sitten sitä, miksi äänikuva sekoittuu torvimusiikilla, mutta selkeytyy mieslaulussa. Ja alkaa etsiä vikaa kaapeleista: taas uudet kullatut kaapelit ostetaan 10000 eurolla per metri. Ja kun ei parane, vaihdetaan kaiuttimet miljoonan hintaisiin jne. Studiotavaraa saa ostaa, koska studioissa asia on ymmärretty oikein, eli materiaali on profiloitua. Minä olen ostanut ainoastaan profiloitua, koska tein korvillani kuuntelutestejä näytepalasille, ja hylkäsin JOKAISEN sileän levyn. Sama totuus jälleen: jokainen käyttää omien korviensa mukaisia laitteita ja aineita. On turha jälkeenpäin tulla asiasta itkemään, varoitettu on. Kannattaa omin korvin kuunnella eri kapineiden eroja, erot ovat ihan selviä. Diffuusori-absorberia tehtäessä vaimennusaine saa olla sileä, koska puukepit tai muut tapit kuitenkin palauttavat äänen täydellisen peilaavasti tiettyihin suuntiin. Pelkkää absorberia tehtäessä on sileän aineen päälle pantava jotain epäsileää. Vaikka studioprofiililevy, tai sitten sileästä aineesta leikattuja kiiloja. Kamala työmäärä; on helpompi ostaa valmiiksi kunnollinen levy, joka ei kaipaa päälleen mitään modauksia.
Miten on akustinen järkevyys kuvat 1-2 vs. kuva 3 silloin, kun absorberimateriaali on Ecophonin tasainen levy eli ei (jakseta) tehdä aaltoilun alle mitään aaltomuotoon profiloitua studiovaahtomuovia tms. Eli kannattaako panostaa tuohon aaltoon vai käykö kuva 3 ihan ok? Kokeilin kiristää lakanaa kitaran koppaan, ja mahdottomalta vaikutti. (Ja oikeannäköistä venyvää kangasta ei taida löytyä.) Aaltoilevan kankaan ainoa mahdollisuus lienee leikata halkioita, mutta vaarana on, että kangas sitten alkaa revetä, ammattilainen kun ei ole. Mutta voi tuon koko roskan ammattilaisellekin antaa tehtäväksi, jos se vaikuttaa järkevältä. Ainiin, mutta jos tekee halkioita, niin vääntyyköhän eteenpäin näkyvä kuvio samalla. Siinä olisi mahdollisesti suoria vaakaviivoja, joten niistä näkee heti jos kangas on vääntynyt.
Itse olen käyttänyt muovisia taulukoukkuja, joissa on neljä pientä naulaa. Ne kestävät melko raskaitakin tauluja ja kiinnittyvät hyvin seinään. Kankaan kireyteen vaikuttaa ilman suhteellinen kosteusprosentti. Kangas löystyy vähän kosteuden vaihtelun mukaan. En kyllä ymmärrä, miksi huokoisen vaimennusaineen pitäisi olla aaltomainen? Itse tekisin tasaisesta levystä kuvan 3 mukaan. Jos taulun haluaa toimivan myös diffuusorina eikä vain absorbenttina, niin RPG:n BAD-paneeli (tai vastaava rakenne): http://www.rpginc.com/products/badpanel/index.htm
Voisitko täsmentää, mikä niistä bugittaa ja kuinka paljon? Ilmeisesti levy- ja Helmholtz-resonaattorilaskurit antavat kuitenkin oikeat tulokset? Voi pieksääkin (todellako 100-0?), mutta on siinä poraamistakin. Voisin kuitenkin kokeilla reikäresonaattoriakin levyresonaattorin tilalla, jos optimoisit sen vastaavasti kuten Skythealle, mutta 50 Hz:n taajuudelle ja 10 dB:n korostumalle, joka rajoittuu noin 40-60 Hz:n välille. Vähän pienempi korostuma olisi 90 Hz:ssä, jos tekisi kaksoisrakenteen. Syvyyttä saisi olla enintään 25 cm.
Mielestäni sinä liioittelet tätä diskanttien peilautumista (ja montaa muutakin asiaa, mutta en puutu nyt niihin). Kuten aikaisemmin kirjoitin, heikkenee sileän lasivillalevyn absorptio vasta todella loivalla 80 asteen äänen tulokulmalla (90 astetta = levyn pinnan suuntainen kulma ja 0 astetta = kohtisuoraan). Käytännössä kuitenkin yläkeskiäänet ja diskantit vaimentuvat helposti liikaa, kun käytetään tavallisia akustiikkalevyjä, jotka eivät ole enää tehokkaita tietyn taajuuden alapuolella, kuten mittauksetkin todistavat. Jotta absorptiota saataisiin myös alemmille taajuuksille, täytyy akustoinnissa käyttää myös sellaisia levyjä tai rakenteita, jotka vaimentavat selektiivisesti haluttuja taajuuksia, jolloin kokonaisbalanssi ei vääristy. Siksi esim. Master Alpha levyn lisäksi on olemassa myös Betaa ja Gammaa.
Luulin, että joka tapauksessa päälle tulee kangas, aaltoilevana mieluiten. Ei käynyt mielessäkään suoran kankaan tapaus, joten sain väärän mielleyhtymän. Perustelen omaa näkemystäni, aaltomyönteistä, kuvan 3 tapaukseen liittyen: Se aaltoileva kangas siinä päällä toimii sileän akustolevyn puutteiden tasaajana. Kangas heijastaa diskantteja esim. 20% verran kohtaamastaan säteilystä. Heijasteet hajoavat pitkin huonetta, koska aaltoilu heittää ne eri suuntiin. Sileä kangas heijastaisi kaikki samaan suuntaan. Oletetaan, että 5% äänestä absorboituu itse kankaaseen, läpi pääsee siis 75%. Ne juoksevat päin sileää akustolevyä, saavat sydänkohtauksen kun profilointi puuttuukin, ja heijastuvat samalla lähtökulmalla pois, kuin oli tulokulmakin, paitsi siis levyn suhteen kohtisuoran akselin peilikuvan suuntaan. Diskantit kohtaavat taas kankaan, joka palauttaa 20% äänestä kohti sileää akustolevyä, imee 5% ja läpäisee 75% tästä energiasta. Ja pomppiminen jatkuu ja jatkuu, kunnes jäännösääni on kuolleentunut. Kankaasta ja akustolevystä ja kankaan aalloista riippuen saadaan diskantit melko hyvin sotkettua laajalle aika-akselille (pompittuaan kankaan takana), ja laajalle kulmalle pitkin poikin huonetta, eli on tapahtunut diffuusio. Jota siis EI TAPAHDU pelkän sileän akustolevyn kanssa. Toisaalta pelkkä aaltokangas omin voimin keskellä huonetta ei sekään auta mitään, eli nyt on kyse akustolevyn ja kankaan ominaisuuksien kombinaatiosta, efektien summa on paljon parempi kuin nuo esineet yksinään. Tätä se akustointi on; aineiden väärinkäyttöä. Sileä akustolevy kyllä imee hyvin niitä keskiääniä ja osin bassojakin, mutta diskantteja ei ime vaan peilaa sellaisenaan. Siksi tätä pulmaa vastaan on taisteltava tavallaan samalla aseella, eli aineella, joka myöskin heijastaa diskantteja, mutta ei muuta keskiäänten ja bassojen käytöstä. Eli aaltoileva tai kumpuileva kangas tai huopa. Patjan ympärille pantavat kuminauhalliset joustolakanat joustavat niin paljon, että ryppyjä näkyy vain patjan alapuolella, eli pinta ja sivut ovat rypyttömiä. Venyviä kankaita siis on olemassa. Ja enkös minä sellaista käskenyt käyttää? Yksi vaihtoehto olisi se, että kangas on vain niin korkea kuin elementtikin on, valmiiksi kantattu rispaantumattomaksi, tai oikeastaan elementin korkeus muokataan jonkin valmiin kankaan leveyden mukaan. Eli kangasta ei taivuteta reunan ylitse yläpinnalla eikä alapinnalla, vain sivuilta mennään takapuolelle. Niittaus ei tule kyseeseen etupuolella, mutta liimaus kyllä sopisi. Kontaktiliimaukseksi taitaa mennä, koska kangasta pitäisi pidellä kireänä kiinni painamisen hetkellä. Vaikeaksi menee, ei kokemuksia. Ja melko varmasti kangas alkaa mennä vinoon, ja oikaisuyritys tuottaa ryppyjä. Jigin sisällä puristettuja ja epoksilla liimattuna onnistuisi, mutta jigi pitäisi rakentaa. Joten: joustava kangas, tai unohda koko pingotusjuttu. Ja etupuoilen kuvio ei muutu muuksi, vaikka viiltelisit kulman takana mitä vain viiltoja kankaaseen. Kunhan kankaalla saadaan säilymään tasainen vetovoima. Jota tosin et taida osata luoda, eli viillon tapahduttua kangas ponnahtaa pakoon hyppysistä, eli vaakakoristeraitaan tulee kuoppa jos viilto tehtiin ylhäällä. Huh. Joku rättialan pingoitusguru saisi nyt auttaa.
Täsmennetään sitä liioittelemistani: Minä Vähättelen, jos kyseessä on joku audiofiili, joka vieläkin radikaalimmin asioihin suhtautuu. Ja puhun täysin pehmeitä, jos joku puurokorva ei ole mitään akustiikan ilmiötä koskaan itse kokenut. Sama teksti siis merkitsee eri asiaa kuulijasta riippuen. Mistä minä tiedän mikä kenellekin on "sopiva" totuus, ettei vielä mene harhaoppisuudeksi. Esimerkiksi studioprofiililevyjen palonestomaalaus: Eräässä kämpässä muinoin, rakensin pienen stereokuuntelumodulin, jossa pää "nojasi takaseinään", ja sivuseiniin oli matkaa 40 cm pään keskeltä, eli tilassa oli vapaa leveys 80 cm. Sen ympärillä 60 cm lasivillaa joka puolella, myös minun allani ja päälläni. Villan ja minun välissä erilaisia tekstiileitä, ei muovikalvoja. Samalla opin sen, etten villoja enää huoli. Pintaan kiinni Illsonicin 50 mm vaaleanharmaaksi maalattu vaahtomuoviprofiililevy. Miltä kuulosti? Paskat, siitä lähti jumalattomia heijastuksia, koska se oli niin lähellä korvaa, ja koska se maali heijasti pahasti diskantteja, ja koska profiilin muoto oli aivan liian suurikokoinen (pinnassa makaavan kiilan koko noin 125 mm pituus ja 40 mm leveys). Siispä kyseinen levy sopii vain kaukokenttään. Ulos kämpästäni, minun mittapuuni mukaan, mutta jollekin puurokorvalle se olisi taivaan lahja. Mikä siis on totuus? Se, että tuokin heijasti liikaa diskantteja minun korvilleni. Muu totuus ei minua kiinnosta, aine ei minulle kelvannut. Vastaavasti töissä oli käytössä Illsonicin paksumpi profiili, olisiko ollut 90-100 mm luokkaa, ja pienemmillä kiilakoolla, eli kiilan pituus kai jotain 70-100 mm luokkaa. En muista tarkemmin. Ja siellä etäisyys päähän oli hieman suurempi, rakoa jäi 10-30 cm pään ja takaseinän välille. Siellä en huomannut vastaavaa diskanttiheijastumista, vaikka palosuojamaalattuja nekin levyt olivat. Levyn tyyppi siis oli valittu oikein kyseiseen studioon. Näistä viisastuneena opin käyttämään Illsonicin MAALAAMATTOMIA levyjä, ja päätä lähimmäksi jäävät mallit on varustettu kiiloilla, joiden pituus on alle 4 cm ja leveys sentin luokkaa. Ja taatusti absorboi myös ultraääniä. Ja saa jumaleissön tulla ääni tasan missä kulmassa sitä ikinä huvittaa. Ei paljon kiinnosta kulmamitan kanssa nysvätä, että jokohan se tai tämä kulma nyt kelpaisi arvoisalle akustolevylle, vai vieläkö peilaa ääniä pois, yhy yhy. Kukin käyttäköön korviensa mukaisia aineita, ettei tarvitse itkeä. Ellei kuule eroja, olkoon tyytyväinen. Jos kuulee, vain paras kelpaa, muuten tulee tippa linssiin kun aine/laite pettää odotukset.
Näissä kotiteatteritapauksissahan yksi akustoitu neliömetri per seinä ei vielä paljon muuta huoneen kokonaiskäytöstä mihinkään. Eli vaikka se neliömetri olisi avoin ikkuna ulos (kaikki äänet pakenevat eivätkä palaa takaisin), huoneen perussointi on ja pysyy ennallaan. Jos huoneen pintojen ala on yhteensä 80 neliötä, niin kahden neliön täydellinen akustointi vaikuttaa vain 2,5% verran kokonaisuuteen. Ei ne diskantit minnekään huoneesta häviä, tai bassotkaan. Se, mitä oikeaan paikkaan sijoitettu "reikä" voi äänelle tehdä, on poistaa pahimmat heijastukset, joten äänikuva selkiytyy todella paljon. Voisiko arvailla, että 25% parannus äänenlaatuun tulee kun 2,5% huoneesta akustoidaan, oikeaan paikkaan sijoitetuin elementein. Mitään kaavaa ei kai asiaan ole, mutta aina löytyy se pahin pullonkaula joka ensimmäisenä pitää hoitaa, ja sitten käydään seuraavaksi pahimman kimppuun. - Minä poistaisin (pönttökaiutinkäytössä) ensiksi aivan kaikki ensimmäiset heijastukset (diffuusio tai absorptio), asian voi tehdä askelittain edeten hissukseen. Jo 50x50 cm elementti heijastekohtaan riittää yhden kuuntelijan asetelmassa, eli neliömetrin palasesta saa tehtyä sivuseiniin ja kattoon heijastepoistimet, siis 4 elementtiä. - Sen jälkeen bassoresonanssien kimppuun kävisin resonaattoreilla, pahin aluksi pois, sitten seuraavaksi pahin, kunnes ei enää löydy mitään selkeää puutetta. Nämä ovat jo kookkaita kaappielementtejä, hellasärö alkaa olla punaisella. - Kolmas asia olisi jälkikaiunnan tasoittaminen. Se on melko vaativa urakka, eli vasta tässä vaiheessa viritellään diffuusion ja absorption asteet sopiviksi eri taajuuksille, mittalaitteet pakollisia. Kallista puuhaa (mittaaminen siis on ilmaista, aineet maksavat), joten vain hifistit asiaan ryhtyköön. Dipoleilla ja linjoilla on täysin eri metodit akustoida, ei siitä sen enempää. Pöntöillä teatterityypit kuitenkin ääntään kuuntelevat. Minä akustoin kaikki pinnat haluamallani tavalla, eli puhutaan 100% akustoinnista. Silloin akustointiaineen merkitys korostuu, se suorastaan dominoi huoneen saundia. Eli jos huolisin huonolaatuisen elementin, se pilaisi äänen totaalisesti. Kotiteatterissa yksi elementti ei vielä kuulosta miltään, oli se priimalaatuinen tai ihan onneton. Siksi kannattaa edes miettiä aineen ominaisuuksia siltä kannalta kuin koko huone olisi niillä pinnoitettu. Koska elementtejä kertyy ajan kanssa lisää, ja ne alkavat hallita koko huoneen akustiikkaa oman luonteensa mukaisesti. Luonteen on syytä sopia omaan makuun, vaikkei se eka elementti vielä asiaa paljastaisikaan.