Täysin samaa mieltä. Levyn lopetus on parhaita pitkään aikaan. EDIT: Nojaa, en välttämättä niinkään samaa mieltä tuosta Suomen parhaasta bändistä, mutta levystä kyllä! Sitten asiaan: Muutaman päivän sisään on tullut kuunneltua tietystä syystä melko paljon Faith No Moren tuotantoa. Tähän sisältyy tällä hetkellä vain yksi ongelma: Niin hyviä biisejä kun yhtyeen "Introduce Yourself" -platalla onkin, huolehtii bändissä tuohon aikaan vokalistinpallilla vaikuttanut visionääri Chuck Mosely siitä ettei levyä yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan yhtäjaksoisesti läpi, ainakaan kertaa enempää. Todella mystistä mulinaa paikoitellen, ja olisikin hienoa kuulla levystä uudelleennauhoitettu versio Pattonin vokaaleilla. Sitten lähestyttäisiin parasta A-Ryhmää, Mosleyn lauluilla ollaan paikoitellen reippaan pyöristyksen ansiosta 3/5:ssä. Vielä nopeat arviot muista yhtyeen keskeisistä tuotoksista: The Real Thing 3.5/5 Angel Dust 5/5 KFAD, ... 4.5/5 Album Of The Year 4-/5
Whitesnake 1987 tai sitten Pretty Maids: Future world Whitesnaken albumin nimi on 1987 ja Pretty Maidsin Future World on julkaistu 1987, hauska yhteinen tekijä kahdella todella hyvällä albumilla.:king: Jompi kumpi,en ole varma. Mutta kumpikin levy on varmaan eniten kuuntelemiani albumeita. Tosin ellei oteta huomioon Iron Maidenia mikä on kaikkien aikojen paras bändi, tosin Fear Of The Darkin jälkeen on tullut pelkkää kuraa ulos.
OSI - Blood Yhden kuuntelun jälkeen paha mennä sanomaan, oikeastaan mitään. Mutta elektroniikka on lisääntynyt sitten ensimmäisen levyn. Gavin Harrison on korvannut Portnoyn rummuissa. Jim Matheos ja Fates Warning on taattua laatua edustanut jo pitkään, puhumattakaan Kevin Mooren tyylitajusta koskettimissa. Paljon nimiä mainittu, mutta kuuntelua on jatkettava ennen pahempia tuomioita suuntaan tai toiseen.
The Gathering - The West Pole Joo, tässä taitaakin olla vuoden paras lätty ja uskaltaisinko sanoa, että bändin paras levy sitten How to Measure a Planetin?. Ja se on paljon sanottu se, kun ottaa huomioon, että tällä uudella levyllä ei enää laulakaan Anneke Van Giersbergen. Itselläni oli omat epäilykseni tätä levyä kohtaan ja sen uutta laulajaa Silje Wergelandia, mutta turhia oli epäilyt. Biisit ovat edelleen taattua Gathering laatua ja uusi laulaja ei voisi kerta kaikkea olla parempi paikkaamaan Anneken jättämää jättimäistä aukkoa. Hyvä näin sillä nyt voi nauttia täysin siemauksin uudesta Gatheringistä sekä Anneken omasta bändistä Agua de Anniquesta... ****½ The Gathering - All You Are The Gathering - A Constant Run
Oikeastaan odotinkin että sieltä päästä tulisi jonkinlaista kommenttia Gatheringin uudesta levystä. Pidemmän aikaa itsekin orkesteria seuranneena hyvin mielenkiintoista luettavaa Aikamoiset suitsutukset levy nyt sai osakseen. Pitänee tutustua tähän uuteen kokoonpanoon. Anneken saappaat on kyllä sen verran suuret täytettaviksi että nähtäväksi jää miten tuo uusi uppoaa. Koepalat kieltämättä kuulosti hyvältä. Annekella vain on jotenkin niin omanlainen ja persoonallinen ääni että tuskin sitä kukaan täysin pystyy paikkaamaan. Mutta ehkä aina ei ole tarkoitus paikataan täysin vanhoja naamoja vaan kokeilla pikkaisen jotain uutta. Yleensä ehkä parempikin näin
Juu, faktahan on se, että Anneke on tämän linnunradan paras laulaja. Hänen ääntänsä ei pysty ketään korvaamaan, mutta silti oikein yllätyin kun kuuntelin tämän uuden levyn ekan kerran läpi, sillä niin hyvin tämä uusi laulajatar oli tullu osaksi bändiä. Uudet kuuntelukerrat ovat vaan entisestäänkin tukeneet tuota ensireaktiota. Odotan kyllä mielenkiinnolla jatkoa, varsinkin jos biisimateriaali pysyy näinkin hienona.
Misfits - Project 1950 Jerry Only debytoi (?) Fitsien lead-vokalistina, ja ihan kunniallahan homma hoituu. Danzig ja Graves olivat toki parempia, mutta näin trionakin pärjätään mukavasti. Tämän toteaminen onkin paras asia Project 1950:ssä, koska levyn idea on valitettavasti vain typerä. Maailman legendaarisin kauhupunk-ryhmä vetämässä jotain Great balls of fire'ia ja muita kaiken kansan ikivihreitä covereina - mitä vihreää helvettiä? Ei, ei, ei, ei, ei, ei! Tähän ei Glenn olisi ikinä suostunut. Vaikka nämä versiot ovat sinänsä ihan ok, tästä ei tosiaankaan ole Misfitsissä kysymys. Kaipa tilanne oli ollut se, että jotain oli ihan pakko saada julkaistua (jotta pääsee kiertämään) ja uuden oman materiaalin kanssa tilanne oli (on?) kurja. No, mukana sentään tulee kohtalaisena bonuksena dvd. Suostun antamaan korkeintaan 2/5. Misfits Meet The Nutley Brass Band - Fiend Club Lounge Misfitsin punkrockia lounge-versiona 11 kappaleen verran. Ramones oli saanut saman käsittelyn jo aiemmin, joten kovin kaukaa haetulta idea ei siinä mielessä tunnu. Loppuaikojen vähemmän melodinen tuotanto loistaa ymmärrettävästi poissaolollaan, mutta varhaisemmat helmet kuten Attitude, Skulls ja Hybrid moments otetaan ansiokkaasti haltuun. Sovitukset ovat sekä taidokkaita että hauskoja, ja harva tätä hymyilemättä pystyy kuuntelemaan. Hauskaa hubaa, joskin "vitsi" on kyllä äkkiä kuultu, eikä tämä levy paljoakaan kuriositeettia pitkäaikaisemmäksi viihteeksi pysty venymään. 3/5.
Eppu Normaali - Kahdeksas Ihme Aivan loistava levy Epuilta, ja kai tätä moni yhtyeen parhaana pitääkin. Löytyy monta klassikkohittiä, Vuonna '85, Kitara, taivas ja tähdet, Vihreän joen rannalla ja Voi kuinka me sinua kaivataan, mutta myös toinen puoli materiaalista on täyttä rautaa. Esim. levyn päättävä aavemainen Läpivalaistu ei ehkä tunnettavuutensa puolesta ole samaa tasoa isoimpien hittien kanssa, mutta laatunsa kyllä, ja onkin yksi suosikeistani koko Eppu-tuotannossa. Loputkin rallit tekisi mieli mainita saman tien, mutta tyydytään nyt toteamaan niidenkin yltävän kiitettävään arvosanaan, niinpä: 5/5. Abduktio - Thermidor Ei aluksi aivan tuntunut omalta jutulta tämä yhtye, vaikka lukuisat ylistävät arviot olivat vakuuttaneet levyjen olevan laatumättöä. No, aika ja paneutuminen on tehnyt tehtäviään ja nyt on jopa jonkinlaista koukuttumista ollut huomattavissa. Abduktio lienee Suomen paras hc-ryhmä tällä hetkellä, ja se tietää potentiaalinsa itsekin: suomeksi lauletaan, mutta nettisivut ovat englanniksi ja molempien pitkäsoittojen kansilehdissä sanoituksista löytyy myös englanninkieliset versiot. Ei tästä oikein kummempaa osaa kirjoittaa, oikein taitavasta ja energisestä yhtyeestä puhutaan. Tällä levyllä on melodisuutta hieman lisätty ensimmäiseen pitkäsoittoon verrattuna. Rosa Parksissa esimerkiksi on tarttuva, puhtaasti laulettu kertsi, ja nimikappale on komea instrumentaali. Hyvää tavaraa, jolle varmasti vähänkin onnen ollessa myötä löytyy myös sitä ulkomaista kysyntää. Arvosana saattaa vielä noustakin, mutta nyt irtoaa 4+/5. Weezer - Pinkerton Tämä Weezerin toka floppasi aikoinaan, joidenkin mukaan koska levyn "juju" ei auennut liian monelle. Ja jotkut Apiksen jätkäthän ainakin yhteen aikaan pitivät tätä suunnilleen kovimpana koskaan tehtynä levynä. Nyt on pakko myöntää, ettei se "juju" oikein minullekaan aukene. Kuuntelukerroista se ei ainakaan enää ole kiinni, niitä on tarpeeksi. Ihan kiva levy parilla vähän kovemmalla (Getchoo, No other one) biisillä, mutta siinä se. Mitään sen ihmeellisempää en tässä onnistu näkemään, tai siis kuulemaan. Eikä El scorchon ja Pink trianglen kaltaiset humoristiset viritykset oikein jaksa naurattaa, tässä yhteydessä ainakaan. Seuraava levy olikin onneksi paljon parempi, tälle 3/5.
Green on melko yhdentekevä levy Blue albumiin ja Pinkertoniin verrattuna. Lähinnä ihan kiva. Harmi ettei juju ole auennut.
Vähän akustista menoa vaihteeksi: 1.) Chuck Ragan - Feast Or Famine Lyhyestä virsi kaunis: Jos akustisesta menosta astetta rosoisemmalla vokalistilla tykkää niin tämän pitäisi toimia. TJEU:The Boat 2.) Mike Hale - Lives Like Mine Tunnelmointia syysiltaan tarjoilee Halen Mike. Vähän samasuuntaista ylemmän meiningin kanssa, ehkä astetta rauhallisemmalla otteella. Koko levy on ilmaiseksi haettavissa netistä, esimerkiksi täältä. TJEU: Lives Like Mine Molemmat levyt (ja artistit myös) olivat vielä jonkun aikaa sitten itselleni melko tuntemattomia, mutta jostain syystä kuulin molempia juurikin sopivassa mielentilassa ja ajankohdassa että nämä pääsivät iskemään takavasemmalta aivan täydellä teholla. Vaikea kuvitella tällä hetkellä sopivampaa soundtrackia pimeneviin iltoihin ja yöllisille fillarilenkeille.
The Devin Townsend Project - Addicted Täytyy heti tähän alkuun tunnustaa, että Devin on ollu itselleni aika nevöhööd osastoa ennen tätä levyä. Anneke van Giersbergenin vahva mukanaolo teki kuitenkin sen, että miehen uusi levy oli pakko-ostos. Nyt kun levyä on tullu 3 päivää kuunneltua putkeen, niin vois sanoa, että kyseessä on kevyesti vuoden paras levy. Loistava yhdistelmä metallia, poppia, tarttuvia melodioita ja upeita lauluääniä. Anneken äänen huumaavuus nyt oli tiedossa, mutta kyllähän toi Devinkin hyvin pistelee meneen. Taittuu niin örinä kuin puhdasäänikin, välillä mennään kunnolla jopa oopperan puolelle. Loisto kamaa kertakaikkiaan. Nyt pitänee varmaan ruveta tutustumaan tähän Deviniin vähän tarkemmin. Suosituksia otetaan vastaan... :thumbsup: The Devin Townsend Project - Numbered! *****
Mies laittoi varsinaisen bändinsä Strapping Young Ladin telakalle tuossa pari vuotta sitten, koska ei enää jaksanut kiertämisen tuomaa stressiä. Halusi alkaa pelkästään studiomuusikoksi, joskin nykyään kiertää soolobändinsä kanssa lavoja. On kuitenkin sen verran stressittömämpää touhua kuin ennen SYL:n kanssa, että jaksaa tehdä sitä. Soololevyjä on julkaissut aiemmin Ocean Machine, Devin Townsend ja Devin Townsend Band-nimien alla, ja nyt myös siis Devin Townsend Projectin nimellä. Jos aggressiivisempi kama putoaa, suosittelen SYL:ä varauksettomasti, modernimman death/thrash/industrial metalin uranuurtajia. Ocean Machinen (sittemmin uudelleenjulkaistu Devin Townsendin nimellä) ainokainen Biomech ja Devin Townsendin Terria ovat omia suosikkeja soolomatskusta. 2006 julkaistu The Hummer on kokonaan ambient-hurinaa, ei välttämättä siis se selkein ja helpoin levy alkaa lähestymään. Ziltoid The Omniscient on taas tarinalevy avaruusoliosta, joka tulee Maahan kahvin perässä. Great stuff. Townsend on musiikillinen nero
"Soolomateriaalista" moni kehuu Terriaa miehen ehdottomasti parhaaksi levyksi. Itelle se mieluisin taitaa olla Accelerated Evolution, olihan se ensimmäinen kuulemani levy miehen töistä (jos ei SYL:a lasketa). Näyte: Slow Me Down Sanoisin silti, että aloitat mistä levystä hyvänsä, et voi mennä metsään
Queens of the Stone - Songs for the deaf Levy joka vaati hieman kuuntelemista että siihen pääsi mukaan, mutta sen jälkeen on kyllä pyörinyt soittimessa useampaan kertaan... No One Knows
Ayreon - 01011001 Arjen Lucassenin tuoreinta tuotosta on myös pyöritelty viime aikoina soittimessa. Tasaisen hyvä levy muutamalla loisto biisillä. 2 cd:seen mahtuu kuitenkin senverta yhdentekevääkin musisointia ettei ihan täysille pisteille päästä. River of Time E=MC2 Ride the Comet ****
Anna Abreu: Just a Pretty Face? 4/5 Katri Ylander: Valvojat 4/5 Loistavaa menoa molemmissa. Enpä olisi uskonut että Idols-tähtösistä lähtee näin hyvää soundia mutta totta se näköjään on.
Suede - Stay together (EP) Otetaan vaikka kappale kerrallaan, kun ei niitä niin montaa ole: Stay together (edit): "Lyhyempi versio" nimiraidasta, vaikka eikö liene useimmille "oikea" versio kappaleesta. Yhtye eli vaikeita aikoja. Ainakaan Brett Anderson ei koskaan tästä raidasta pitänyt juuri ollenkaan - siitä huolimatta, että ymmärtääkseni Stay together oli melko iso hitti aikanaan. Tästä kertoo sekin, että kappaletta ei yhtyeen pitkäsoitoilta (eikä muistaakseni kokoelmaltakaan) löydy. Minä kyllä pidän paljonkin. The living dead: Wikipedian mukaan Bernard Butler oli pettynyt Andersonin sanoitukseen. Miehellä on pointti, mutta niin on Andersonillakin. TLD on Suedea kauneimmillaan ja riisutuimmillaan, sovituksessa luotetaan pelkkään akustiseen kitaraan ja lauluun. Kun lyriikoissa sitten kerrotaan huumeiden käytöstä, voi lopputulosta pitää törkeänä kauniin sävellyksen sabotoimisena tai kiehtovana ristiriitana, voisiko jopa sanoa paradoksina. Kallistun helposti sanoittaja Andersonin puolelle. My dark star: Hienoimpia ja ainakin itselleni visuaalisimpia yhtyeen kappaleita. Tätä kuunnellessa mielessä välkkyy aina synkkä, luminen Lontoo. Dolly: Tämä on kai So young -sinkulta peräisin. Ei kelpuutettu Sci-fi lullabiesille, joten hyvä näin. EP:n rokkaavinta, sanoisiko pomppivaa Suedea. High rising: Myöskin So youngilta. Hidastempoinen kappale kulkee nätisti koskettimilla eteenpäin. Vähän siinä ja siinä, lipsahtaako hiukkasen tylsäksi jo, mutta ei sittenkään. Stay together: Se "alkuperäinen" versio. Onhan tässä ihan komea finaali, jota editissä ei kuulla. Huonoa on se, että c-osa kuullaan jo ensimmäisen kertosäkeen jälkeen, yksi kerta olisi riittänyt. Pidän enemmän lyhyemmästä versiosta. Hieno ep, jonka saatavuudesta nykyään en tosin tiedä mitään. 4,5/5. HIM - Venus doom Progeilevampaa, synkempää HIMiä. No mitään killeririffejä levyltä ei löydy, ja sanoitukset ovat aika tuttua Valoa. Välillä voi myös tuntua, progeillaanko tässä nyt hyvän kappaleen luomiseksi, vai oliko se jonkinlainen itsetarkoitus. Mennee makuasioiksi, joka tapauksessa pidin levystä. Tarttuvia melodioita on yllin kyllin, Ville on erinomaisessa iskussa, ja onhan tämä oikeasti uudenlaista HIMiä, mikä on piristävää. Yksi levyn valopilkuista (tahaton sanaleikki) ja mielenkiintoisimmista esityksistä on akustisena vedetty Song or suicide, joka on loistava hengähdystauko kaiken raskauden ja synkkyyden keskellä. Kun tietää Villen ja lähes koko bändin fanittavan mm. Neil Youngia, tuntuu ihan oudolta, että tämä laulu kuullaan vasta HIMin kuudennella levyllä. Harmittavan lyhyeenkin se jää, mutta sen ymmärtää, kun muut rallit ovat melkoisen pitkiä. Levyä ei onneksi ole venytetty liian pitkäksi, taisi jäädä johonkin 40 ja 50 minuutin väliin. Arvosana saattaa vielä nousta tai mahdollisesti laskeakin, tässä vaiheessa annan levylle 4-/5.
Stam1na: Viimeinen Atlantis Kuten yhtyeen muidenkin aiempien levyjen kohdalla, ensikuuntelu ei tajuntaa suoranaisesti räjäyttänyt, mutta nyt kolmeen-neljään otteeseen kuunneltuna homma alkaa kuulostaa hyvältä. Monta lempparia löytyy jo, esim. Pakkolasku, Elämän tarkoitus, Piste jolta ei ollut paluuta, Viimeinen Atlantis, jne. Pakko päästä katsomaan herroja livenä ensi kuussa, kun Turkuun vaivautuvat.
Blondie - Blondie X offender käynnistää Blondien debyytin tarttuvalla popilla, ja mainion levyn yhtye olikin heti kärkeen saanut kasaan. Hyvät melodiat, irrotteleva rumputyöskentely ja koskettimien iso rooli olivat Blondien valtteja - joista isoimpiin kuuluu tietenkin myös keulakuva, laulaja Debbie Harry. Videodromesta (ja Playboysta ) tuttu neito ei ehkä ollut se maailman taitavin naisvokalisti, mutta osaava joka tapauksessa ja taatusti kiinnostavampi ja karismaattisempi tapaus kuin aika moni muu mikinheiluttaja. Voisiko näin sanoa, että parasta tässä hyvässä levyssä on se, että suurimmat helmet olivat Blondielta vasta tulossa. 4-/5 Blondie - Parallel lines Blondien kolmatta levyä pidetään yhtyeen onnistuneimpana, ja taitaa olla myöskin menestynein. Kyllähän tämä joka kuuntelulla tuntuu kolahtavan paremmin. Bändi on saanut hiottua sävellystyötään paremmaksi (tältähän mm. se isoin (?) Blondie-hitti Heart of glass löytyy), ja Debbien lauluunkin on tullut uutta särmää, etten sanoisi röyhkeyttä, lisää. Hieno levy, joka tosiaan on parantanut joka kuuntelulla. Saapa nähdä, meneekö... 4+/5 Blondie - Eat to the beat ...vielä tämän ohi. Tuottaja Mark Chapman on kirjoittanut levyn kansivihkoon muistelmiaan Eat to the beatin tekemisestä, eikä rivien välistä luettavaksi vaikuttanut jäävän mitään: Blondien leirissä ei Parallel linesin jälkeen olleet asiat kovin hyvin. Yhtyeen jäsenet alkoivat ajautua erilleen, ja huumeet olivat tietenkin tulleet kuvaan tekemään asioista vielä vaikeampia. Kaikesta tästä huolimatta Blondie sai aikaan mielestäni törkeän toimivan levyn, joka on näistä kolmesta kuulemastani suosikkini. Tässä Blondien materiaalin tarttuvuus on saavuttanut huippunsa, ja levy on täynnä sellaisia kerrasta mieleen jääviä ralleja kuten nimibiisi, Slow motion, Shayla, Dreaming, Union city blue... ja lista vain jatkuu. The hardest part on myös yksi monesta suosikistani, todella kummallisesta sanoituksesta huolimatta sekä johtuen, ja pisteenä i:n päällä kuullaan Vice Cityn katujen iltaista kruisailua säestänyt loistava Atomic. 4½/5 Pitää hankkia vielä ainakin Plastic letters. :thumbsup:
Lady Gaga - The Fame Monster Aku Ankkaan päästyään Baby Giga, ei kun Lady Gaga onkin saavuttanut kaiken jo debyytillään Fame ja... lasketaanko Monster nyt sitten toiseksi pitkäsoitoksi, vai kenties ep:ksi? No, näistä kahdesta yhtä kaikki puhutaan. Maineen ja mammonan kertymiseen on toki vaikuttanut jonkun toisen planeetan muodin mukaisesti pukeutuminen, shokeeraavat videot ja tempaukset. Entä itse pääasia, musiikki? Ei tässä minään asiantuntijana voi lähteä kirjoittamaan, tämäntyylistä musiikkia en juurikaan kuuntele. Mutta jostainhan se jo kertoo, että juuri Lady Gagan levy piti saada. FM on nyt muutaman kerran kuunneltu läpi, enkä ainakaan voi sanoa olevani pettynyt. Jos lähdetään ihan siitä, että Gaga ja tuottaja RedOne sekä satunnaiset muut tekijät ovat saaneet levyt aika lailla täyteen tarttuvia kappaleita. Ainakin tämän kuuntelijan kohdalla sillä mennään jo hyvinkin pitkälle. Jättihittejä on lohkottu monta, ja näppäriä melodioita piisaa näiden lisäksi vaikka miten. Heitetään nyt vaikka joku Disco heaven, joka kolahtaa kerrasta ja on siitäkin huolimatta ilmeisesti jonkinlainen alkuperäiseltä Fameltä pudotettu raita, joka otettiin kuitenkin tähän uuteen julkaisuun mukaan. Toimivasta materiaalista huolimatta Fame voi aiheuttaa jo ähkyä jopa 16 raidallaan. Vaikka tyhmää kai valittaa, kun saa rahallaan enemmän? Kahdeksan kappaletta sisältävä Fame Monster sisältää ne viimeisimmät hitit (Bad romance, Alejandro, Telephone) plus muita tarttuvia raitoja, ja päättyy napakasti purevaan Teethiin, joka kuulostaa jossain voodoo-rituaalissa äänitetyltä ja päättää kokonaisuuden hienon epätyypillisesti. Vaikka "varmojen hittien" teko on tältä jengiltä onnistunut kuin heinänteko, tämän jälkeen Gagan leiristä uskaltaa odottaa vaikka mitä muutakin. Lady Stefani G. on jokaisen kappaleen tekijänä ja nyt koko levyn kuulleena voin sanoa, että myös todistanut kiistattomasti lahjakkuutensa muusikkona, tanssijana ja esiintyjänä. Kyllä se vain on niin, että jos Madonna ja Lady Gaga olisivat tulleet aikoinaan maailman tietoisuuteen yhtä aikaa, niin Maddy olisi ollut "the one with bigger boobs" ja Lady Gaga "the talented one". Arvosanaksi 4-/5.