Carrie (Sissy Spacek) on nuori tyttö, joka elää kahden ahdistuksen loukussa. Koulussa arkaa hiirulaista kiusataan urakalla päivästä toiseen ja kotona äiti (Piper Laurie) hakkaa häntä mieluummin Raamatulla kuin kertoo naisen elämän realiteeteista, kuten kuukautisista. Murrosiän myötä Carriessa puhkeavat kuitenkin myös mahtavat telekineettiset voimat, jotka voivat mahdollistaa vaakakuppien konkreettisen kääntymisen viimeistään kouluvuoden huipentumassa, koulun tanssiaisissa. Elokuva tasapainottaa hyvin arkea ja yliluonnollisuutta. Itse asiassa fyysiseksikin yltyvä koulukiusaaminen ja äidin hysteerinen uskovaisuus saavuttavat sellaisia mittasuhteita, että Carrien hiljaisuudessa kehittyvät yliluonnolliset voimat tuntuvat niihin rinnastettuina normaaleilta. Vaikka kyseessä on kauhuelokuva, ei kauhun lähde ole Carrien kyvyt, vaikka ne irralleen päästyään tuhoisia ovatkin. Elokuvan hirviöitä ovat sadistiset ja ymmärtämättömät ihmiset Carrien ympärillä. Ympäristö on niin nitistänyt Carrien ja lokeroinut hänet ei-tärkeäksi, ettei kukaan edes osaa yhdistää pieniä outoja sattumuksia häneen ennen kuin on liian myöhäistä. Henkilöhahmot ovat Stephen Kingille tyypillisesti vahvasti tyypitettyjä, mutta näyttelijät selviytyvät niistä hienosti. Spacekin ruumiillistama kömpelyys ja epävarmuus ja koulukiusaajajoukon sekä äidin epäinhimillisyys eivät rinnastu hölmösti, kuten hyvin olisi voinut käydä, vaan Carrien hauraus tuntuu vain lietsovan muiden vihaa ja sadismia. Myöhemmin entistä selvemmin Hitchcock -"kunnianosoituksiin" syyllistyvä ohjaaja Brian De Palma on huippuvireessä. Elokuvan käynnistävät ja lopettavat unenomaiset leijuvat kohtaukset luovat täydellisen tunnelman, jonka ansiosta niiden välillä voi tapahtua mitä tahansa, ja se tuntuu realistiselta. Carrie (1976) oli monen uran käännekohta. Se teki Stephen Kingistä kauhukirjallisuuden ykkösnimen vuosikausiksi ja käynnisti yleensä huomattavasti heikompien filmatisointien ryöpyn. Jo aikaisemminkin taitojaan väläytellyt De Palma nousi kärkiohjaajien joukkoon ja tekikin lähes parikymmentä vuotta kiitettävää työtä. Spacekista se teki kertaheitolla tähden ja nosti esille sellaiset nimet kuin Amy Irving, Nancy Allen ja John Travolta. Tänä päivänä tuntuu käsittämättömältä fakta, että elokuva kiellettiin valmistumisaikanaan Suomessa kokonaan. Spoiler Scott James (Chuck Norris) joutuu kansainvälisen terroristijärjestön kohteeksi, kun hänen tyttöystävänsä murhataan poliittisista syistä. Murhan tekijöiksi paljastuu huippuunsa koulutettu ninja-ryhmä. Scott on yksi ainoista ihmisistä velipuolensa Seikura (loistava Tadashi Yamashita) lisäksi, joka tuntee vielä ninjan salat. Veljesten katkera vihanpito nuoruudessa saa Scottin epäilemään, että kaiken takana voisi olla juuri hänen velipuolensa. Ninja-terroristeja koulutetaan salaisessa paikassa nimeltä The Octagon, jonka yksi muistettavimmista pahiksista on Richard Nortonin tyylikkäästi esittämä Kyo. Paikan jäljillä on jo turvallisuuspalvelun ekspertti McCarn (Lee Van Cleef), joka rohkaisee Scottia hengenvaaralliseen tehtävään, jonka tavoitteena on koulutusleirin ja terroristiorganisaation tuhoaminen. Hiljaiset tappajat (1980) on hyvin aikaansa sidottu filmaus, joka voi vaikuttaa nykyajan toimintaelokuvien sekavan salamaleikkauksen sarjatulesta ja loputtomista cgi-ryöpyistä turtuneitten sarveiskalvoissa staattiselta ja naiivilta. Sen vahvuus on kuitenkin huolellisesti rakennettu tarina, jota rytmitetään nopeilla ja mieleenpainuvilla taistelukoreografioilla, joiden suunnittelusta vastaa Norris itse. Kokonaisuus on harvinaisen hyvin toimiva ja lopputulos vakavasti otettava elokuva, jollaisiksi ei yleensä kasettitelevisiokauden ninja-action-elokuvia katsottu. Kultaisen 80-luvun tyyliin ninjoja sisältävä elokuva kiellettiin Suomen teattereissa tuoreeltaan ja pian myös videoväkivalta keskustelusta kummunnut hysteria aiheutti sen, että leffa vedettiin pois myös videomarkkinoilta. Malliesimerkki genren toisesta todella viihdyttävästä, joskin enemmän kalkkuna-arvoilla toimivasta väkivaltaspektaakkelista on ehdottomasti Sam Firstenbergin vuonna 1983 ohjaama ja klassikon aseman videofiilien keskuudessa ansaitusti saavuttanut Ninjan kosto, jonka hengellinen jatko-osa Ninjan kosto 2 - rukoile kuolemaa (1985) edustaa lajityypin väkivaltaisinta ja samalla toimivinta antia. Spoiler
Ilsa on kovan linjan nazi, joka uskoo rotuoppiin ja kolmannen valtakunnan voittoon. Hän on myös feministi, joka uskoo naisten kestävän kipua miehiä paremmin, mistä syystä heidät pitäisi hyväksyä rintamalle taistelemaan isänmaan puolesta siinä missä miehetkin. Tämän todistaakseen hän kiduttaa mengelmäisesti alastomia naisvankeja brutaalisti johtamallaan keskitysleirillä. Valitettavasti miespuoliset upseerit eivät tahdo ottaa häntä vakavasti, ja heidän arjalaisen moraalinsakin kanssa tuntuu olevan niin ja näin. Myös sängyssä miehet tuottavat Ilsalle pettymyksen, minkä vuoksi leirin miesvangeilta tuomitaan yleensä aamun sarastaessa sukupuolielimet valtiolle menetetyiksi. Ilsa, She-Wolf of the SS (1975) on valtavirtaelokuvan äpärälapsi, jossa seksiä ja väkivaltaa muodikkaan provosoivaan natsiaiheeseen risteyttämällä huorattiin kiinnostavuutta ja ilmaista mainosta puhtaan kohun nimissä. Tässä onnistuttiin, Ilsa oli hienoinen menestys ja edelleenkin se tunnetaan ja tunnustetaan yhtenä pahamaineisimpana (s)exploitaatioelokuvana, joka vähemmän yllättäen oli Suomessa kokonaan kiellettyjen elokuvien törkylistalla. Lähemmin tarkasteltuna elokuva on melko viaton niin seksin kuin väkivallankin suhteen. Ajattoman siitä tekevät niiden ihastuttavan mauton yhdistäminen natsimiin sekä Dyanne Thornen nimiroolissa tekemä hieno täysin rinnoin rooliinsa heittäytyminen, joka kannattelee kevyesti tylsempienkin suvantovaiheiden yli. Ilsan ja sen jatko-osien taustalta löytyy 60-luvun legendaarinen exploitaatiotuottaja David F. Friedman, joka teki tuolla vuosikymmenellä yhteistyötä mm. gore-elokuvien kummisedän Herchell Gordon Lewisin kanssa. Tämän yhteistyökumppanina hän teki splatter-klassikoiden lisäksi myös aikaansa nähden rohkeita nudistielokuvia salanimellä Davis Freeman. 70-luvun puolella mm. Zorron salattua seksuaalielämää elokuvaksi tuottaneella Friedmanilla oli siis jo yhteistyöstä Lewisin kanssa kokemusta sekä seksi- että väkivaltaeksploitaatiosta. Ilsa -sarjan ensimmäisessä osassa Ilsa, She-Wolf of the SS hän keksi yhdistää molemmat lajityypit. Tarinassa pikkutuhma pehmoporno vuorottelee ikimuistettavasti kosmetiikkaguru Joe Blascon tekemien hurjien veritehosteiden kanssa. Elokuvan krediiteissä Friedman tosin esiintyy jälleen salanimellä, tällä kertaa osuvan saksalaisvivahteisesti: Herman Traeger. Friedman kuvautti sarjan ensimmäisen elokuvan nopeasti ja halvalla hieman aiemmin päättyeen, saksalaiselle toisen maailmansodan keskitysleirille sijoittuneen tv-sarja Hogan's Heroes ylijääneissä kulisseissa. Menestyksen myötä ja koska She-Wolfin suosio perustui Ilsan hahmoon, tämä vietiin jatko-osissa sellaisenaan myös muihin aikakausiin. Ilsa, Harem Keeper of the Oil Sheiks (1976) teki hänestä nykyajassa toimivan ankaran haareminvartijan jossakin lähi-idässä, mutta lopputulos oli jo jonkin verran puisevampi ja säyseämpi. Ilsa, the Tigress of Siperia (1977) puolestaan sijoitti Ilsan Stalinin aikaisen vankileirin vartijaksi Siperiaan, ja lähetti hänet sieltä elokuvan jälkimmäisen näytöksen ajaksi nykyajan Montrealiin, jossa tapahtuivat lopulliset voimainmittelöt. Myös Espanjalainen eksploitaatiokuningas Jess Franco yritti sittemmin ratsastaa Ilsa -elokuvien maineella, ja nimesi Thornen pääosittaman pystytylsän vankiladraamansa Greta, Haus Ohne Männer (1977), joka tunnetaan myös nimellä Greta, the Mad Butcher, jälkikäteen uudelleen: siitä tuli Ilsa, the Wicked Warden. Tuo elokuva ei kuitenkaan kuulu varsinaiseen Ilsa -sarjaan ja se onkin aivan oikeutetusti lähes kaikilta tahoilta sonnat niskaansa saanutta pilaantunutta tavaraa, jonka jokainen valveutunut genre-elokuvien ystävä kiertää kaukaa. Spoiler
Olen nähnyt tuon Ilsa-leffan joskus vuosia sitten. Mielestäni se on tylsä, huonosti tehty ja käsittämättömän lahjakkaasti hukattu mahdollisuus tehdä jotain joka vastaisi edes jollain tasolla leffan nimen tarjoamia mahdollisuuksia. 0/5
Werner Herzogin ja Klaus Kinskin ensimmäinen yhteinen elokuva on saumatonta henkilökerronnan ja kuvauksen miksausta, jonka arvot ja teemat koskettavat kuin varkain. Se on kuin vaihtoehtoinen Ilmestyskirja. Nyt, jossa Kinski täyttää sekä Willardin että Kurtzin osat perustavanlaatuisesti. Espanjalaiset conquistadorit saapuvat Etelä-Amerikkaan 1560-luvulla, tarkoituksenaan löytää myyttinen El Doradon aarre. Perun viidakko osoittautuu kuitenkin etenemisen kannalta mahdottomaksi, ja matkan johtaja Gonzalo Pizarro päättää lähettää pienemmän retkikunnan Amazonin jokea pitkin etsimään aarretta. Retkikuntaa johtaa kolme aatelista, joihin kuuluu häikäilemätön Lope de Aguirre (Kinski). Makrotasolla moraaliltaan hämärtynyt, läpeensä vallanhimoinen ja mielenterveytensä rajoilla rappeutuva ja romuttuneen arvomaailman säätelemä Aquirre ryhtyy lietsomaan kapinaa ja kaappaakin lopulta vallan, minkä alaisuudessa retkikunta lipuu hitaasti mutta varmasti kohti pimeyden sydäntä ja yhden idealismin haaksirikkoa... Aguirre - Jumalan viha (1972) on kauttaaltaan vangitseva kuvaus mielen asteittaisesta hajoamisesta ja lopullisesta hulluudesta surrealistisessa ympäristössä, joka on itsessään järjen tuolla puolen. Amazonia pitkin yhä syvemmälle viidakkoon etenevä retkikunnan lautta on kuin metafora Kinskin sekoamiselle, jonka tulkitsemisessa tämä tekee täysin omaa tasoaan olevan suorituksen, jossa sisäisen rauhan ja sovituksen löytämisestä ei välity yhtä elävää kuvaa. Elokuvassa esitetty hypnoottinen musiikki hakee kauneudessaan vertaista, josta vastaa saksalaisen elektronisen saundin suuruuksiin lukeutuva Popol Vuh. Spoiler
Return to class nuke em high. Hyvää b-luokan Troma filmatisointia. Leffa on kasarihenkinen alusta loppuun ja tehosteet tietty sen mukaiset. Jatko-osa pitää hommata jossain vaiheessa.
Siirsin tähän, kun en löytänyt hausta avoinna olevaa ketjua tälle leffalle ja laitoin tämän jokunen päivä sitten vähän väärään ketjuun. Nyt kun Kauhun kilometrit (Duel 1971) on jälleen Yle Areenassa ja meni tässä joku päivä sitten Ylen kanavalla, niin muutaman kerran leffan nähneenä olen miettinyt erästä tämän leffan puolivälin kohtausta... Osaisiko joku Duelin nähnyt foorumilainen sanoa, että... Spoiler ...kun Dennis Weaver karkuun ajon päätteeksi törmää aitaan ja kävelee vieressä olevan kahvilan takatiloihin siistiytymään, alkaa hän sen jälkeen ikkunasta rekan parkkeerattuna nähtyään kahvilan pöydässä spekuloimaan, kuka kahvilan miehistä/asiakkaista mahdollisesti olisi rekkakuski. Leffan cast -luettelosta näkyy, että stunttimies Carey Loftin on se, joka fyysisesti ajaa rekkaa. A: Onko jokin kahvilan baarin pöydässä istuvista Carey Loftin? Jotkut tämän ko. kohtauksen youtube-kommentoijat ovat väittäneet, että oikeassa reunassa istuva (ruskeapaitainen) Dennisiä vilkuileva ja lähimpänä Dennisiä istuva mies olisi Carey Loftin. Mutta mielestäni hän on yksinkertaisesti liian eri näköinen silmistä. Muutoin naama voisi olla suht lähellä Careyn naamaa. B: Vaikka itse Carey Loftin ei itse olisikaan tuossa kohtauksessa fyysisesti kahvilassa, niin onko leffan juonen mukaan tarkoitettu, että jokin kyseisistä miehistä olisi ikään kuin se rekkakuski? Esim. se ruskeapaitainen epäilyttävästi Dennisiä vilkuileva mies, joka sitten lähtee ''peitellen'' ensin pienemmällä autolla ''muka pois'' ja tulisi sitten jostain uudestaan takaisin käynnistämään rekan Dennisin näkemättä tätä? Tämä ko. mies hivelee rekkaa samalla, kun kävelee siitä ohi pienemmälle autolleen. Kukaan muu se ei voi olla kahvilaan jääneistä, kun rekkakuski myöhemmin käynnistää rekkansa muiden miesten ollen vielä kahvilassa. C: Jäikö rekkakuski rekan hyttiin piiloon (makaamaan) koko sen Dennisin kahvilassa ruokailun ajaksi? Täten rekkakuski ei olisi kukaan kahvilassa olevista miehistä, joita Dennis epäilee.
Room (2015) Elokuvassa oli kauheutta ja kauneutta. Varsin onnistunut teos kokonaisuutena. Onnistui kuvaamaan liikuttavalla tavalla uuden vieraan ja pelottavankin maailman kohtaamista, ja vapauteen pääsyn jälkeisiä ongelmia. Brie Larson ja Jacob Tremblay olivat melkoisen päteviä pääosissaan. TV5HD:n tallenteelta katsoin. ****/*****.
Mustat amatöörikriminaalit ryöstävät New Yorkissa mafian rahat, jolloin kaksi erirotuista etsivää lähtee estämään rotujen välistä mellakkaa. Television kulttisarjoja ohjannut Barry Shear ei ole juuri vieraillut valkokangasmaailmassa, mutta näiden vähäisten syrjähyppyjen ansiosta syntyi tämä turhankin usein perinteiseen blaxploitaatioon rinnastettu draamatrilleri, joka on jäänyt elokuvan historiassa aivan liian vähäiselle huomiolle. Verinen katu (1972) käsittelee väkevästi italialaisten ja mustien rikollisliigojen välisten yhteenottojen lomassa suvaitsevaisuutta ja monikulttuurisuutta. Vaikka pienet tekniset yksityiskohdat kertovat paljon elokuvan iästä, ovat sen teemat, kerronta ja kipeää tekevän realistinen väkivaltaisuus edelleen vaikuttavaa katsottavaa. Shear vie hallitusti pahaaenteilevää tarinaa sekä päähenkilöiden välistä, räjähdysaltista jännitettä sanattomaksi vetävään ja ehdottoman täydelliseen loppuun asti. Anthony Quinnin ja Yaphet Kotton välinen kiivas ja hiostavan intensiivinen tulkinta toisiaan lähes vihaavista etsivistä on lajissaan 70-luvun vakuuttavimpia. Blaxploitaatioelokuvien vakiokasvo Antonio Fargas käy muistettavassa sivuosassa pikkukriminaalina. Spoiler Ikuisuuksia tuotantolimbossa lusinut Manson on kuviltaan ja tunnelmaltaan täysin armoton syväluotaus Amerikan kuuluisampaan sarjamurhaajakulttiin. Loistavalla ja ultraväkivaltaisella jengi-kostoelokuvalla Deadbeat at Dawn (1988) itsestään eräänlaisen indie-wunderkidin genre-elokuvien eturiviin aateloinut Jim Van Bebber ryhtyi kuvaamaan Mansonia (silloin alkuperäisnimeltään Charlie's Family ja lopulta siis The Manson Family) jo 1988, mutta ajautui pian taloudellisiin vaikeuksiin eikä elokuvaa saatu valmiiksi. 90-luvun loppupuolella Van Bebber näytti keskeneräistä työprinttiä parilla eri festivaalilla, joista maine elokuvan äärikompromissittomasta luonteesta levisi kansan keskuuteen kuin rutto keskiaikaisella torilla. Eikä aivan syyttä. Ohjaajalegenda William Lustigin luotsaaman Blue Undergroundin rahoittamana lopullisen muotopuolensa 2003 saanut elokuva on raakalaismainen katsomiskokemus alusta loppuun, niin henkisellä kuin kuvallisellakin tasolla. Van Bebber on tehnyt elokuvasta eräänlaisen puoli-pseudodokumentin, joka koostuu osin Manson-perheen jäsenten haastatteluista sekä takaumin kerrotusta täysin vinksahtaneen kultin elämästä. Elokuvan väkivallan taso on todella ankara, eikä sitä voi mitenkään suositella kaikille. Van Bebber ei kuitenkaan sorru stereotyyppiseen gornoon, vaan on tuottanut kiivaan kuvaston ja suosimansa runsaan värimaailman vastapainoksi vakuuttavan yleistunnelman, jonka dominoiva painostavuus on ilkeällä tavalla individualistista. Mansonissa on toki omat epäloogisuutensa, mutta aukotonta juonta tärkeämpää siinä ovatkin Van Bebberin taiten rakentelemat, ajoittain suorastaan epätodellisen kiehtovan pirstaleiset tunnelmaryöpyt. Spoiler
Hot Shots! 1991 https://www.imdb.com/title/tt0102059/ Tuli tämä katsottua (taas) vaihteeksi Starsin tallenteena. Fyysinen kuva oli jaskempi kuin muistinkaan, mutta leffa oli vielä tuoreenoloisesti toteutettu. Lopputekstit kannattaa katsoa loppuun asti leipomusreseptien, valitettavasti ämerikkalaisin mittayksiköin, toivossa. 3,5/5 T: Vesku
Hot Shots! Part Deux 1993 https://www.imdb.com/title/tt0107144/ Tämäkin tuli Star-tallenteena mulgaistua. Fyysinen kuva paree kuin ykkösessä ja leffa sai pai kertaa jopa hymähtämään. Lopputeksteistä ei juuri huumoria löytynyt, yrityksistä huolimatta. 3,5/5 T: Vesku
80-luvun jälkipuoliskolla lyhyen aikaa vaikuttanut kauhuelokuvatähdenlento Eric Red toi lajityypin ikimuistoisesti pimeistä kellareista kirkkaaseen päivänvaloon, ja sekoitti mukaan myös toimintaelokuvan peruskaavaa. Liftari (1986) on pikemminkin Redin ja säveltäjä Mark Ishamin kuin ohjaajana toimineen Robert Harmonin elokuva, joka pessimistisestä perussävystään huolimatta ei kaihda myöskään tragediaa, mikä iskee mukaan varoittamatta ja jättää tuskin ketään kylmäksi. C. Thomas Howell on Chicagolainen Jim Halsey, joka on ajamassa keskilännessä myytyä autoa sen uudelle omistajalle Kaliforniaan. Pitkä ja tapahtumaköyhä matka uhkaa tainnuttaa Jimin uneen, joten hetken mielijohteesta hän poimii tienvarrelta kyytiinsä myrskyn liottaman liftarin, joka esittäytyy John Ryderiksi (kaikessa puistattavuudessaan uransa hirviömäisimmän roolin tekevä jo edesmennyt Rutger Hauer, joka todistaa elinvoimansa ilman epäilyksen häivää). Ryder osoittautuu kuitenkin nopeasti täysin raiteiltaan olevaksi psykopaatiksi. Tilanteen ollessa kääntymässä perverssillä tapaa kuolemanvaaralliseksi, panikoiva Jim onnistuu puoliksi tuurilla sinkoamaan Ryderin autosta ulos ja vastoin parempaa ymmärrystä luulee jo pelastuneensa. Väärälle kaistalle väkipakolla vääntävä häiriintynyt kissa ja hiiri -leikki on kuitenkin vasta alkanut... Käsikirjoittaja Redin kadehdittava kyky kuljettaa tarinaa kuin itsestään ja ujuttaa mukaan mielipuolisen maanisia kuvia, ilman että niiden läsnäolo tuntuu itsetarkoitukselliselta, on harvinaista herkkua genren ystäville, sisältäen oikeasti pohtimisen arvoisia psykologisia ulottuvuuksia joissa yksittäiset pulmatilanteet viedään laajempien moraalikysymysten äärelle. Auringon paahtamat pölyiset ja alavat lounaisen USA:n koruttomat maisemat ovat omaperäinen näyttämö koko ajan ruuvia kiristävälle tarinalle, joka porautuu peruuttamattomasti suoraan ihmispsyykeeseen lyöden katsojalta luun kurkkuun kerta toisensa jälkeen. Ishamin herkeämättömän tyylitajuinen musiikkiraita kruunaa eskaloituvan ahdistuspaketin, tuoden selkäpiitä karmiviin jännitysmomentteihin kuulautta ja alakuloa, jossa pissapysähdyksiä ei jaella. Häikäisevästä pääkuvauksesta vastaava mm. Oscarilla palkittu John Seale puolestaan käyttää kameraa ajoittain kuin sivellintä loihtiessaan kankaalle ylväitä näkymiä jotka voisi kehystää ja ripustaa taideteoksina seinälle. Spoiler
Stuart Gordon alleviivaa kykynsä yhdellä filmografiansa ankarimmista ohjaustöistään, joka on konseptinsa haudanvakavasti ottava genre-elokuva. King of the Ants (2003) on säälimättömän brutaali elokuvakokemus, sellainen, jollaisia ei uskoisi syntyneen 2000-luvun Amerikassa. Niin hengeltään, tyyliltään, kuin etenkin tapahtumiltaan se on huomattavasti lähempänä 70-lukua ja sen katutason ahdistuksesta nousevaa nihilismiä, huolimatta juonellisen kaaren sangen ohuesta kerrostumasta. Charlie Higsonin omasta romaanistaan sovittama tarina kertoo nuoresta duunarista, Seanista (Chris L. McKenna), joka saa eräänä päivänä oudon vihjailevan tarjouksen palkkamurhan suorittamisesta. Kun homma on hoidettu, Sean alkaa kysellä maksunsa perään, jonka seurauksesta hänet viedään rakennustontille keskelle autiomaata ja suljetaan pieneen koppiin. Seanille ei haluta maksaa, mutta häntä ei myöskään haluta tappaa, mikä jättää jäljelle kolmannen vaihtoehdon hänen hiljentämisekseen. "Työnantajat" alkavat taannuttaa Seania vihanneksen tasolle lyömällä häntä päähän useita kertoja päivässä, käyttäen apunaan golfmailaa ja pään ympäri sidottavaa patjanpalaa. Kuten voi päätellä, King of the Antsissa väkivalta ei todellakaan ole hauska asia. Ei sitten yhtään. Tässä elokuvassa se on epämiellyttävän realistista ja sairasta, ja se sattuu ja lujaa. Gordonin elokuva on peloton ja pidättelemätön väristely äärimmäisestä ja täysin häikäilemättömästä pahuudesta, jolla ei ole mitään tekemistä yliluonnollisen kanssa, ammentaen tehonsa mielen pimeistä käytävistä. Se on julma tarina tästä maailmasta, jossa sovitustakin hyljitään. Taitavasti ohjattu ja Marc Ahlbergin dokumentaarisella käsivaralla kuvaama teos ei ole helppo katsoa, mutta samalla ihailtavan vahva elokuvatyö, jonka kieroutunutta psykologiaa ja aidosti epämiellyttävää tunnelmaa seuraa kauhistuneen kiinnostuksen vallassa. Spoiler
Ruotsalaisen mestariohjaajan se kenties kaikkein tunnetuin teos, joka käsittelee kuolemaa äärimmäisen kauniilla ja poeettisella mutta myös realistisella voimalla. Musta surma raivoaa 1300-luvun Euroopassa samalla kun ritari Antonius Block (Max von Sydow) ja hänen aseenkantajansa Jöns (Gunnar Björnstrand) palaavat raskaalta ristiretkeltä Pyhään maahan. Vain päivän matkan päässä kodista he kohtaavat Kuoleman, jonka Antonius haastaa shakkipeliin. Peli jatkuu läpi lopun matkaa, jolla he kohtaavat ystävällisen näyttelijäperheen lisäksi ruton levittämää surua, hulluutta ja kuolemaa. Jo pari vuotta aiemmin järjestyksessään 16. elokuvallaan Kesäyön hymyilyä täydellisen taiteellisen vapautensa saavuttanut Bergman teki Seitsemännen sinetin käsitelläkseen omaa kuolemanpelkoaan ja loi samalla erään elokuvahistorian vaikuttavimmista esityksestä aiheesta, joka koskettaa kaikkia. Filmauksen ikonimaista arvoa kuvaa se, että ensimmäinen shakinpeluukohtaus Kuoleman ja ritarin välillä on suunnilleen jokaisen tunnistettavissa, vaikka ei olisi elokuvaa nähnytkään. Onhan kyseessä eräs elokuvahistorian kopioiduimmista kohtauksista. Itse elokuva voitti muun muassa juryn erikoispalkinnon Cannesissa. Seitsemäs sinetti (1957) on eurooppalaisen fantasiaelokuvan peruspilareita, keskiaikainen kauhuelokuva ja sykähdyttävä ja runollisella voimalla ladattu draama uskon menetyksestä ja pelosta tunnistamatonta ja lopullista kohtaan. Visuaalisesti vaikuttava ja älyllisesti haastava surrealistinen katselukokemus, joka edustaa selluloidille tallennetun taiteenmuodon kiistatta parhaimpia piirteitä joiden monimerkityksellisyyttä yrittää kuumeisesti sisäistää järjellään, mutta joihin aina reagoi sydämellään. Spoiler
Yksinkertaisesti parhaimpia amerikkalaiselokuvia genressään! Narc (2002) vangitsee heti ensi minuuteilla esittämällä yhden realistisimmista juoksutakaa-ajoista joita filmille on kuvattu. Huumepiilokyttä Nick Tellis (Jason Patric) jahtaa diileriä intensiteetillä, jonka pelkkä seuraaminen läkähdyttää. Jahdin päättävä ja kammottavalla tavalla raiteiltaan suistuva väkivalta vie Tellisin virkamerkin hyllylle ja alamäki vaikuttaa jatkuvan pohjalle asti. Hetken hän jopa harkitsee poliisivoimien lopullista jättämistä, johon myös vaimo ja pieni vauva houkuttelevat. Huumekyttänä toimiminen on kuitenkin verissä ja ainoa asia, jossa mies on poikkeuksellisen hyvä. 18 kuukautta myöhemmin Tellis saa uuden mahdollisuuden, kun hänet houkutellaan vapaa valintaisen työkohteen siivellä selvittämään ensin toisen piilokytän murhaa sisäisen tutkinnan soluttautujana, jonka mahdollisesti ratkaistaessaan miehen ura urkenisi haluamaansa suuntaa. Parikseen hän saa sekä murhatun että tämän perheen läheisesti tunteneen Henry Oakin (Ray Liotta), mainetta niin pitkän ansioluettelonsa kuin brutaalien työtapojensa ansiosta nauttivan, kaupungin löyhkäävillä syrjäkujilla marinoituneen raivopäisen murhaetsivän, joka on menettänyt vaimonsa syövälle. Yhdessä miehet ryhtyvät tutkimaan tapausta pikkutarkasti, joka johtaa perustavanlaatuisesti synkkien paljastusten äärelle. Henkisiltä mittasuhteiltaan katu-uskottava Narc on kuin intensiivinen ruumiinavaus rikosmaailman sisimpiin osiin lihaa ja henkeä säästämättä. Se on liioittelematta mestarillisella tyylitajulla synnytetty pastissi 70-luvun äärirealistisista ja henkilökeskeisistä poliisielokuvista, jossa juuri oikeilla sävyillä korostettu kuvallinen karheus lähes kävelee yli sisällön. Ohjaaja Joe Carnahanin käsikirjoitus sitoo yhteen rautaisen ja ennalta-arvaamattoman rikosjuonen sekä syvältä koskettavan henkilödraaman, joka ylittää häpeilemättä ja pää pystyssä useimmat kerronnalliset rimat joita sen keskushenkilöiden kokemat moraalidilemmat dominoi. Spoiler
Brittiläissyntyisen Alex Coxin anarkistinen henkilökuva egomaanisesta palkkasoturista, joka johti valloittamaansa Nicaraguaa vuosina 1855 - 1857, jättäen jälkeensä vain rauniot, on yksi aliarvostetuimmista filmauksista. Enemmän kuin historiallinen narratiivi, se on tyylipuhdas intellektuaalinen satiiri, jonka katalyyttinä toimii ohjaajan ja käsikirjoittajan tahtotila tutkia Amerikkalaista myyttiä ja sitä kuinka se on muovannut, ja muovaa yhä, Yhdysvaltojen toimia niin poliittisessa, ekonomisessa kuin sotilaallisessakin mielessä. Walker (1987) on helmi ja kummajainen samassa paketissa. Se on suuren amerikkalaisen studion tuottama poliittinen elokuva, joka kritisoi Yhdysvaltoja. Yleisemmällä tasolla sen voi nähdä myös allegoriana demokratian rappiosta ja jopa diktatuurin orastavasta sorrosta. Ohjaajalleen se oli toinen isolle jenkkistudiolle tehty filmaus ja samalla viimeinen. Se kuvattiin oikeasti Nicaraguassa, jättäen arviolta kaksi kolmasosaa kuuden miljoonan budjetistaan köyhälle maalle. Käsikirjoituksesta vastaa mm. Pat Garrett ja Billy the Kid (1973) -klassikon Sam Peckinpahille kynäillyt Rudy Wurlitzer. Myös Cox siirtää "Peckinpahin väkivaltasiveltimen" upeasti omalle kankaalleen ja tuntuu olevan muutenkin ohjaajana huippuvedossa vielä rajattoman kulttiarvon ansaitusti saavuttaneen Repo Man (1984) ja mestariteoksensa Sid & Nancy (1986) jälkeenkin. Ed Harris tekee täydellisen pääosasuorituksen vallasta juopuneena mielipuolena valloittajana, joka vaimonsa kuoleman katkeroittamana ja teollisuuspohatta Vanderbiltin (mainion sivuroolin tekevä Peter Boyle, mm Taksikuski (1976) ) manipuloimana Nicaraguaan saavuttuaan julistaa imperialistisen ihanteen oikeuttamana olevansa maan vapauttaja ryöstelevän ja lahtaavan konna-armeijansa tukemana. Pysyvän muistijäljen roolisuorituksellaan tekee myös Walkerin aristokraattisena rakastettuna nähtävä Doña Yrena (seksiä tihkuva Blanca Guerra), jota valta vetää puoleensa vieläkin enemmän kuin mitä jo ensivaikutelma antaa selvästi ymmärtää. Joe Strummerin elokuvaan säveltämä hypnoottinen musiikki kohottaa lopputuloksen tasolle, josta ohjaajan käy säveltäjäänsä syvään kumartaman. Tarina jaksaa kannatella loppuun asti, vaikka huomattavan osan jännitteestä luo katsojan primitiivinen polte nähdä pahan saavan palkkansa. Spoiler
Barbarian (2022) Yksi parhaista kauhutrillerimysteerileffa, jonka on vähään aikaan katsonut. Etukäteen ajattelin, että taas perus kauhua talossa, jossa tapahtuu jotain outoa, mutta eipä ollutkaan peruskauraa, vaan erittäin hyvä ylläri juonikuvioineen. Disney+:sta löytyy tällä hetkellä.
Cherkasy: Ukrainian Warship https://en.wikipedia.org/wiki/Cherkasy_(film) Kai kansallistunnetta herättämään tehty elokuva, joka on oikeastaan aika onneton ja juoneltaan, tai pikemminkin sen puutteesta, kovin sekava ja mitäänsanomaton. Katsottu Appulatöllön vuokrakuvana. 1/5 T: Vesku
Pari viimeksi katottua lyhyesti. The Fly (1986) https://www.imdb.com/title/tt0091064/ Uusintakatselu jostain kaukaa. Edelleen erittäin väkevä, lähtee käyntiin spiikillä kun erikoinen nero esittäytyy cocktail-juhlilla, ja pian ollaan tämän kotona missä tyyppi istuu kumarassa sormet ojossa pianon muotoisen tietokoneen ääressä kuin säveltäjä ja esittelee teleportaatiota. Friday the 13th (1980) https://www.imdb.com/title/tt0080761/ Tämä oli näitä outoja aukkoja sivistyksessä kun jäänyt näkemättä tähän saakka. Yksinkertaista viihdettä mutta pidin: aurinkoiset kesäleiripuitteet kaukana kaupungista, joukko teinejä ja hullu murhaaja. Toki hörähdytti myös ajalle tyypillinen huolettomuus, miten vaikkapa ystävällinen rekkamies auttaa söpön liftaritytön nousemaan hyttiin kasuaalisti pakaroihin tarraamalla, ilman että kohtauksessa osoiteltaisiin yhtään mitään millään reaktiokuvilla. Willow (1988) https://www.imdb.com/title/tt0096446/ Myönnetään että tämänkin näin vasta nyt ekan kerran. En edes oikeastaan tiennyt ennalta mitään ja vähän yllätti samankaltaisuudet Sormusten Herran stooriin useissa kohtauksissa. Pienikokoisten, yksinkertaista ja rauhallista elämää viettävien hob.. nelwynien kansa, joista yksi joutuu lähtemään viemään jotakin merkittävää ja pahojen tavoittelemaa johonkin kauas kylän ulkopuoliseen maailmaan. Ihan hyvä oli vanhentuneista efekteistä huolimatta.
Varmaan olet jo tietoon törmännytkin, mutta Lucashan teki tämän, kun ei saanut oikeuksia Sormusten herraan.
Ah no niinpä tietenkin, en tiennyt tuota. Googlailin viel vähän ja ilmeisesti tuosta ois mainittu dvd:n "Making of Willow" dokkarin ohessakin, mitä en näemmä seurannut kovin tarkkaan.