Imperium (2016) Uusinatsihommia ja soluttautumista. Jotakin jota on vaikea kuvailla jäi puuttumaan. Ei ehkä ollut ihan riittävän syvällinen kuvaus, asioita ja tunteita kosketeltiin kevyesti, mutta ei ihan tartuttu kiinni tosissaan. Koitettiin tuoda esiin sitä miten piilokyttä lähentyy henkisesti rikollisia joiden kanssa joutuu elämään, mutta se jäi puolitiehen. Ilmeisestikin tässä oli sekoiteltu faktaa ja fiktiota, koska tarina oli "inspired by real events" tai jotain sellaista. Radcliffe oli tosiaan aika kaukana Harry Potterista, mutta joissakin kohdissa lausunta vaikutti aika brittiläiseltä. Eipä se hirveästi haitannut. Kutosen tallenteelta katsoin. ***/*****.
Star Trek (2009) J.J. Abrams visio on yllättävänkin toimiva ja kokonainen. Tämä taitaa olla jo 5 taikka 6 kerta kun katson leffan. Tällä kertaa 4K Ultra HD. Audiovisuaalisesti mielettömän hieno. En ehkä olisi näyttänyt kuvaa Romulaanien aluksen sisältä, enkä siitä pää vihusta juurikaan välittänyt, MUTTA muilta osin kultaa. Ehdottomasti 4K kiekko on se paras versio. Tämä on kuitenkin audiovisuaalinen elämys ennen kaikkea. Sci-fi on myös mukavan ajattelevalla tasolla. Vaarallinen tehtävä franchisesta tuttu tyyppa, Simon Peck tuo mukavaa rentoutta mukaan kun taas Leonard Nemoy rauhallista arvokkuutta. Uusi Spock on mielestäni ok, James Tiberius Kirk ihan jees hänkin, Zoe Saldanasta en ole koskaan oikein pitänyt, mutta vetää toki ihan ammattitaidolla. Zekov ei juuri ärsytä, Zulu on fine ja medic, lääkäri oikein kelpo tapaus. Itse Enterprise on sitten toteutettu todella upeasti ja magea päästä näkemään sen eri osia, etenkin paloja massiivisesta konehuoneesta. 5/5
Without Remorse (2021) Ihan OK trilleri. Ei kai tuosta ihan kauheasti uskalla kirjoitella ettei tule spoilereita, mutta lienee sikäli aika ajankohtainen aihe että kovin paljoa ei tarvinne tapahtua että USA ja Venäjä saataisiin ihan oikeasti keskinäiseen sotatilaan. Venäjän osuus Syyrian sotkuissa nousi ihan perustellusti esiin. ***½/*****. BD:ltä katsoin, enkä osaa kuvaa moittia.
The Ladykillers (2004) Ei mitenkään ratkiriemukas komedialeffa, paikoitellen jopa vaivaannuttavan pökkelöä ja jäykkää menoa. Loppua kohti touhu alkoi kuitenkin piristyä säkkien putoillessa siinä määrin, että ***/***** pystyn antamaan. FoxHD -tallenteelta katsoin.
Pikkupojat dvd. Vesa-matti loirin, Speden ja Simo Salmisen tähdittämä komedia. He näyttelevät pikkupoikia jotka ovat kesämökillä jossa sattuu ja tapahtuu sitten kaikenlaista hauskaa.
The Lost City (2022) Melkoisen älyvapaata seikkailuhömppää. Oli kuitenkin ihan viihdyttävä kokonaisuus, joskin alun vaivaannuttamisvaihe olisi voinut olla ehkä hiukan nopeammin sivuutettu. Bullock oli ihan OK roolissaan ja Pitt sivuosassaan varsin hupaisa.Radcliffe tässäkin, kaippa oli ihan OK tuollaisessa kornissa komediallisessa roiston roolissa.BD:ltä katsoin. ***/*****. The Dead Don´t Die (2019) Olipas aikas huono zombiekomedia. Ihan kivoja ja hiukkasen huvittavia yksittäisiä näyttelijäsuorituksia, mutta ei tämä kyllä ollut kokonaisuudessaan elokuvana kovinkaan hääppöinen tekele. Ei oikein löytynyt mitään hienoa kaiken selittävää jippoa, eikä mitään kunnollista kulminaatiopistettä. Pilailtiin elokuvalla ja sen käsikirjoituksella itselläänkin, ei toiminut. Loppukin oli aika töks. Jotain ympäristö- ja ylikulutusteemaa tähän oli yritetty leipoa mukaan, mutta jäi todella vaillinaiseksi sotkuksi juoneltaan. **½/*****.
Pitäisikö avata ketju "elokuville joita yritit viimeksi katsoa"? Black Adam - Jaksoin noin vartin ja käänsin pois ennenkuin DJ edes marssi screenille. Kuinka leffan intropohjustus voidaan tehdä näin vastenmielisen kliseiseksi ja mielenkiinnottomaksi ?
Black Adam kevyesti paras supersankari elokuva tänä vuonna. Tosin alun ajan rassasin kännykkää. Hidastuksia oli vähän liikaa mutta muuten oli menoa ja räimettä. Ja mukavasti tavan ihmiset oli mukana menossa.
The Night Before (2015) Olihan tämä toki aika kahjo ja korni komedia, mutta jostain hassusta syystä tykkäsin. Oli kamaa ja siihen liittyvää rellestystä, sekä isoja vehkeitä ruudussa, mutta myös sellaista inhimilliseltä tuntuvaa joulun lämminhenkisyyttä. Loppu ei ollut kovin musertavan synkkä. Ihan kiva aatonaattoleffa. YLE:n HD kanavan tallenteelta katsoin, ja laatu oli asiallinen. ***½/*****.
Last Christmas (2019) Joulu ei ole mitään ilman jouluelokuvia, ja jos joku Violent Night ei tunnu omaan makuun sopivalta niin tämä Paul Feigin ohjaus saattaa olla mieluisampi. Jouluaiheinen romanttinen komedia, jonka näyttelijäkaarti on haalittu kasaan jokapuolelta maailmaa: Emilia Clarke, Henry Golding, Emma Thompson, Michelle Yeoh... Ei huono, jos nyt ei loistavakaan, taattua brittiläistä laatua ja juonikuviossakin on mukavasti vaakakierrettä ja odottamatonta takapotkua. Tämän voisi katsoa toistekin. 4/5 telkkarista katsoin.
Harrison´s Flowers (2000) Kaisu joku Aamulehdessä: "**/***** Jugoslavian sota tarjoaa taustan mauttomalle kauhistelulle uhrien äärellä. Yksi uhreista on yhdysvaltalainen valokuvajournalisti (David Strathairn), jonka kuolemaan vaimo (Andie McDowell) ei kuitenkaan usko." Niin. Elokuva kertoo kuvajournalisteista konfliktialueella ja tarpeesta pelastaa yksi heistä, joka on kuseen joutunut. Mautonta kauhistelua uhrien äärellä? No joo... Eli Butchasta ja parista muusta Ukrainan kohteesta ei olisi pitänyt mitään kuvia tuottaa julkisuuteen, koska..? ****/*****
Die Hard 1 ja 2. Blurayltä tuli katsottua ja ihan ok kuvahan noissa on. Silkkaa timanttia, kun kaipaa räiskintää ja Bruce Willisia parhaina päivinään.
Vodkaa, komisario Palmu https://areena.yle.fi/1-655912 https://www.imdb.com/title/tt0065187/ 4/5 Aikaansa jähmettynyt suomettumiskuva jonka pelastaa ehkä avantgardistiset takaa-ajot ja rautaiset pääosanesittäjät. Uuno Turhapuro Suomen Tasavallan Herra Presidentti https://www.imdb.com/title/tt0105713/ 2/5 Esittäjiinsä tönkköytynyt pökäle jota ei pelasta edes vaatimattomahko naiskauneus ja väsyneet vitsit. Muistaessani kirjaan Tapaninpäivän katsottuja kuvia. T: Vesku
Donbass (2018) Itä-Ukrainaan sijoittuva elokuva, jonkinlainen satiiri tai jopa musta komedia kuulemma. Tässä vielä eletään sitä aikaa kun Donetskin ja Luhanskin separatistit julistivat irtautuvansa Ukrainasta, Krimin tapahtumien vanavedessä. Huumori on päässyt viimeisen vuoden tositapahtumien johdosta hieman happanemaan. Mutta silti, katsoihan tämän. 3/5 Yle Areenasta löytyy.
Doom (2005) https://www.imdb.com/title/tt0419706/ (dvd, extended edition) Huoh, melko turha uusintakatselu ehkä 15 vuoden jälkeen. Vähän kuin semmonen heikomman pään jakso ysärin Outer Limitsiä ja levyn extrat tais lopulta olla itse leffaa viihdyttävämmät. Edelliseltä kerralta oli jääny tasan yks kohtaus mieleen ja se jää nytkin, eli ainoana piristysruiskeena tarjoiltu viiden minuutin fps-veto. Tuolleen muuten hyvin tavanomainen avaruussoturimachoilu, jossa päällä kerros Dwayne "The Rock" Johnsonin yliampuvien ilmeiden showpainisaippuaa. Joitain kummallisia vikoja mitä nyt sohvaperunan mietteissä olisin tehnyt toisin: -Hirviötä (actionin alkamista) saa odottaa ruudulle kolmatta varttia. Odotusaikana juuri mitään ei tapahdu, hahmoja ja scifi-tekniikkaa vain hieman esitellään vetelästi. -Leffan "lähdeteos" on silkkaa aseilla tykitystä, valtavan luotimäärän puskemista ja vastaanottamista joka ois se homman juttu. Tästä huolimatta elokuvan lopputappelu ei hyödynnä Doomin ja vastaavien deathmatch-estetiikkaa, vaan homma ratkaistaan painimalla, ja mitä vielä, lopuksi pahis kuolee offscreenissa.
Hostiles (2017) https://www.imdb.com/title/tt5478478/?ref_=nv_sr_srsg_0 Olen pitänyt kovasti kaikista aiemmin näkemistäni ohjaaja Scott Cooperin elokuvista: Jeff Bridgesin tähdittämä kantridraama Crazy Heart (2009), Christian Balen tähdittämä rikosdraama Out of the Furnace (2013) ja Johnny Deppin tähdittämä gangsterikuvaus Black Mass (2015), joten olinkin hieman hämilläni miten olin missannut täysin tämän vuoden 2017 westernin. Nyt kun elokuva näkyi marraskuun alkupuolella Subilla, niin pistin talteen. Hostilesiin Cooper on palkannut jälleen Christian Balen pääosaan. Bale esittää intiaanisotien veteraania Jospeh Blockeria, jonka kokemukset ovat kovettaneet sekä sisältä, että ulkoa. Miehen syvä viha alkuperäisväestöä kohtaan kulminoituu Wes Studin esittämää Yellow Hawkia kohtaan. Miehillä on aiempia kohtaamisia allaan ja nyt kun Yellow Hawk on virunut vankilassa seitsemän vuotta ja tekee kuolemaa syövän kourissa, valtio on armahtanut miehen. Yellow Hawkin toive on päästä kuolemaan synnyinseuduilleen Montanaan ja Blocker saa pestikseen saattaa hänet perheineen perille. Haluamatta menettää eläkerahojaan Blocker lähtee vastentahtoisesti hoitamaan pestiään. Matkalla kohdataan vastoinkäymisiä ja matkataan myös sinne sielun sisimpään. Voiko ihminen koskaan muuttua kaiken kokemansa jälkeen? Hostiles huokuu 70-luvun revisionistista lännnenelokuvaa ja palaa hyvin hitaalla liekillä. Kameraa viipyy maisemissa ja ihmisten kasvoissa, väkivalta leimahtaa hetkeksi liekkeihin. Joka ikinen näyttelijä on helvetin hyvä, mutta Bale sekä Studi hehkuvat sellaista elämää nähneiden tyyppien karismaa joka vakuuttaa erityisesti. Ben Foster tekee taas takuuvarman mulkkuroolin. Matkalla mukaan otettu, kovia kokenut Rosamund Pike saa myös kasvoilleen tuskan ja surun kaikki vaiheet. Max Richterin score soi kauniisti ja auttoi herkistymään pariin otteeseen jopa niin, että suolatippaa alkoi kertyä silmien ympärille. En voinut kuin antautua tämän runollisen, jälki Peckinpahilaisen modernin western klassikon äärellä. Scott Cooper on itse sovittanut elokuvan käsikirjoituksen Donald E. Stewartin alkuperäisen kirjoituksen pohjalta. Todella kypsää näkemystä ja sellaista amerikkalaista elokuvaa, jollaista on tottunut nykyään löytämään enään näkemättömien 70-luvulla valmistuneiden elokuvien listalta. Erinomaisen vahva kuvaus väkivallan ja vihanpidon kierteestä, elokuva jonka tulen hankkimaan fyysisenä elokuvakokoelmaani.
Siniset veljekset: https://areena.yle.fi/1-50830462 Tulipa tämäkin helmi elokuvaksi katsottua, taas jälleen kerran kun oli tallentunut. Klassikko jo pelkästään musiikkien ja esittäjiensä takia. 4,5/5 T: Vesku
Stephen Kingin varhaistuotannossa Cujo erottuu selvänä poikkeuksena: siinä kauhu ei nojaudu itsetarkoituksellisesti yliluonnollisuuteen vaan tavallisessa arjessa täysin mahdolliseen ja ennakoimattomaan ääritilanteeseen. Elokuva seuraa kirjaa yllättävän uskollisesti lähes loppuun asti, minkä jälkeen se kuitenkin sortuu muuttamaan kirjan traagisen kliimaksin onnelliseksi, tuhoten tietoisesti siinä sivussa yhden sen keskeisistä teemoista. Sykähdyttävän roolin raadollisen tarinan "antisankarina" tekevä Dee Wallace on pikkukaupungissa asuva, syrjähyppyyn sortunut perheenäiti, joka kohtaa kiirastulensa silmästä silmään viedessään autonrämäänsä korjattavaksi syrjäiselle tilalle. Vesikauhuun sairastunut, automekaanikko-omistajansa jo aiemmin brutaalisti tappanut jättimäinen bernhardilaiskoira Cujo motittaa naisen pienen poikansa kanssa pihalle hajonneeseen autoon. Perheen isä on työmatkalla ja kännyköitä ei ole: vaaratilanne on todellinen ja vaihtoehdot vähissä. Täysosuman ohjauksellaan tehnyt Lewis Teague piiskaa tilanteesta hengästyttävällä vimmalla esiin uskottavaa kauhun sekaista jännitystä yhden tilan klaustrofobisessa puristuksessa, jossa pidäkkeetön terrori ei tee eroa edes puolustuskyvyttömän lapsen edessä. Teaguen väkevän vision ja tinkimättömän henkilöohjauksen ohella huomio kiinnittyy jo budjettiinkin nähden loistaviin erikois- ja maskeeraustehosteisiin sekä laajakangaskoon täysimittaiseen taiteelliseen hyödyntämiseen, jotka yhdessä minimalistiseen peruskaavaan pohjaavan sävellyksen kanssa muodostaa kylmäävän kokonaisuuden lihaksi tulleen arjen kauhunäytelmässä. Cujo - Kauhun silmät (1983) on pahimpina painajaishetkinään syövyttävän tehokas esitys ja persoonallinen voimannäyttö genrensä hengissä säilymisestä, joka tulvii valojen ja varjojen viipyilevää tunnelmointia, kaiken ympärillä leijuvan kuoleman löyhkän edustaessa oleellista osaa sisällön angstista. Se ei kuitenkaan sorru pelkällä väkivallalla mässäilyyn, vaan loihtii filmille kokonaisvaltaisen tunnelman, jonka päällekäyvä ahdistavuus on poikkeuksellista, jättäen katsojalle viiltäviä muistijälkiä ja henkisiä mustelmia. Siinä korostuu nautittavasti visuaalinen realismi aikansa nihilistiseen pohjavireeseen, kuitenkin säilyttäen alusta loppuun oman äänensä, jota on velvollisuus kuvailla perustavanlaatuisesti onnistuneeksi lähes kaikilla osa-alueilla. Spoiler
Saksalaissyntyisen mutta Itävallassa varttuneen ja uransa luoneen Michael Haneken varhaista elokuvatuotantoa voisi kuvailla kolmen komponentin kautta: yhteiskunnallinen vieraantuneisuus, henkinen kylmyys ja väkivalta. Tämän jälkeen mukaan ovat tulleet myös sosiopoliittiset epäkohdat ja niiden ankara kritiikki. Miehen elokuvat ovat kuin sensuroimattomia raportteja nyky-yhteiskunnasta, sen emotionaalisesta kylmyydestä, ihmisen pohjattomasta mädännäisyydestä ja pidäkkeettömästä väkivallasta. Väkivallalle ei tarjota helppoja selitysmalleja ohjaajan filmografiassa, viitekehyksiä, joihin katsoja pystyisi suojautumaan sadismitsunameilta. Haneke-elokuvassa väkivalta näyttäytyy usein ennalta-arvaamattomassa ja selittämättömässä, toisin sanoen tosielämää mukailevassa muodossa, mikä antaa yleisölle enemmän tulkintavaltaa kuin se välttämättä haluaisi. Väkivalta ei ole myöskään ikinä hauska asia Haneke-elokuvassa. Ohjaaja ei kaipaa vertavuotavaa toimintasankaruutta ja on tunnustanut vihaavansa väkivallan kaikenlaista viihteellistämistä. Hänelle väkivalta on kuolemanvakava asia, yhteiskunnan sairautta kuvaava äärioire, mikä näkyy ja tuntuu sielunmurskaavalla tavalla tämän elokuvissa. Ohjaajasta lopullisesti kuuluisan tehneen shokeeraavan läpimurto elokuvan Funny Gamesin yksinkertainen perusidea kertoo kahdesta huolitellusta nuorukaisesta, jotka tunkeutuvat erään pahaa aavistamattoman perheen kesähuvilaan ja ryhtyvät hirviömäisesti kiduttamaan isää, äitiä ja pikkupoikaa ilman sen kummempaa selitystä. Maailmassa murhataan päivittäin röykkiöittäin ihmisiä toinen toistaan sadistisimmilla tavoilla, eikä elokuvassa esitetyn tapahtuman ole tässä mielessä tarkoituskaan olla enempää kuin kyynel suolameressä. Funny Games (1997) on painajaismainen näytelmä väkivallan rakenteista ja sen esittämisestä - päältäpäin trilleriksi puettu, mutta todellisuudessa tuottamiensa kuvien havaintoprosessia tutkiva teos. Se on eräänlainen kiteytys Haneken aiemmista väkivalta-analyyseistä, erittäin epämiellyttävä ja puistattava, mutta samalla uskomattoman vaikuttava katselukokemus, joka rikkoo rajoja monilla väkivallan ja elokuvan yhdistymisalueilla. Haneke hyödyntää trillerigenreä jälleen nerokkaasti hyväkseen pelatakseen katsojan odotuksilla. Pinnan alta paljastuva kokonaisuus on kuitenkin syvempi ja monimutkaisempi kuin yhdeltäkään konventionaaliselta jännityselokuvalta uskaltaa yleensä toivoa. Kuvatun kätketty symboliikka vaatii keskittymistä ja tarkkaavaisuutta tälläkin kertaa. Se herättää tarkastelemaan elokuvaväkivaltaa uudelta kannalta ja pakottaa lähes välittömään itsetutkiskeluun, kuinka näkemäänsä suhtautuu. Silti kyseessä on fiktiivinen teos, josta ohjaaja muistuttaa käyttämällä muutamia metakerronnallisia ja osassa katsojia tietoista närkästystä herättäviä keinoja. Spoiler