There Will Be Bloodista onkin jo viisi vuotta vierähtänyt ja mielenkiintoista nähdä miten tämä uusi vastaanotetaan. Varsinkin scientologien vaikutusvaltaisista joukoista on huhujen mukaan kuulunut vähemmän innoikkaita reaktioita. Vaikkakaan The Masterin 50-luvulle sijoittuva käsikirjoitus ei tekijöiden mukaan kuvaa scientologian syntyvaiheita, ovat yhteneväisyydet niin tietoisia, että varmasti ainakin jonkintason hermostuneisuutta aiheuttaa. PTA kuvasi tämän "viimeisen elokuvan" 70mm analogikalustolla (jostain syystä projektio kuvasuhde on kuitenkin trailerin ja IMDB:n mukaan flat 1:85?). Musiikista vastaa jälleen Jonny Greenwood (Radiohead), vaikka edellinen yhteistyöscore There Will Be Bloodiin ei aivan kaikkia miellyttänyt.
Uusi traileri (2): https://www.dvdplaza.fi/trailerit/nayta.php?sid=2141 Kummallisen vaikealta leffalta näyttää, taitaa olla PTA:lla taiteilijakompleksi ja sininen kausi päällä...
Kyllä tämä aikas mainio elokuva oli. Sen verran on kuitenkin vielä sulateltavaa, että on vaikea sanoa kuinka korkealle tämä sijoittuisi Andersonin aikaisempiin verraten. Pääosakaksikko oli aivan loistava ja kuvaus upeaa. Leffan alkupuoli oli erittäin mukaansa tempaava ja jälkimmäinenkin puolisko kelpo, mutta silti kokonaisuudesta jotain pientä tuntui puuttuvan. Toteutus on niin tasaisesti soljuvaa ja ehkä jotenkin ns. kliimaksitonta (jos nyt vertaa vaikkapa Andersonin edellisen There Will Be Bloodin loppuhuipentumaan), että kokonaisuus on aika hankala ottaa heti haltuun. Pitää nyt antaa vähän aikaa, josko palaset loksahtaisivat lopullisesti kohdalleen. Mutta oikein hyvä maku jäi joka tapauksessa. Katsoin 70 mm -version, joka oli muuten upeaa katseltavaa, mutta en tiedä oliko vika katsojan päässä vai elokuvateatterin tekniikassa, kun varsinkin kirkkaammissa kuvissa kuva tuntui väpättävän ärsyttävästi. Vähän samalla tavalla kuin digivideossa, jossa on kentät väärin päin.
Aika mielenkiintoinen leffa tämä, pituutta oli reilusti enemmän kuin miltä tuntui. Mikä viittaa tietenkin siihen että leffan katsomiseen syventyi siinä määrin että ajan taju katosi, ja sehän on aina hyvä asia. Mutta toisaalta, alkupuoli leffassa oli selkeästi monipuolisempi ja vauhdikkaampikin kuin viimeinen puolikas joka oli sitten aika tasapaksua tavaraa. Eikä sisällöstä loppujen lopuksi jäänyt paljoakaan mieleen, tai sitten sitä varsinaista sisältöä vaan oli niin vähän... mutta silti, ihan mielellään tämän katsoi ja voinee katsoa joskus uudestaankin. Kiitos siitä menee suurimmaksi osaksi mainioille näyttelijöille mutta myös kuvausta pitää kehua, hieno katsottavaa ja selvästi filmille kuvattua, ei mitään digikuraa. Kuva itsessään oli selvästi elossa, ihan eri tavalla kuin mitä muutaman viimeksi katsomani leffan tapauksessa. Mutta mitähän tälle nyt arvosanaksi antaisi... 2,5/5 fantasiaseikkailuna ja (no minusta tuo on ihan järkeenkäypää) 4/5 pitkäpiimäisten taide-elokuvien asteikolla
Kaiken lisäksi filmi editoitiin vanhanaikaisesti negatiivina ja värikorjattiin kemiallisesti. Itsekin tuota kuvauspuolta ihastelin, visuaalisesti hienoimpia leffoja vuosiin. Sisältö kaipaa hieman sulattelua. Tämä oli niitä harvinaisia leffoja, joista ei oikein osaa sanoa ensinäkemältä mitään.
Ei valitettavasti auennut minulle tämä juonteltaan minimalistinen teos. Vähän samaa tuntua oli kun There Will Be Bloodissa, eli rakennetaan hiukan sellaisia (koreita) raameja että jotain olisi tulossa, mutta sitten koko elokuva on vaan ketju merkityksettömiä tapahtumia, joista ei summaannu mitään. Ehkä tuo olisi vielä taidefilminä mennyt, mutta päällimmäinen tunne mikä tuosta jäi oli Joaquin Phoenix Show, eli hän ja Philip Seymour Hoffman esittivät ne vakioroolinsa. Kun näyttelijät ja heidän roolinsa ovat jo ennestään tuttuja, elokuva jää aika tyhjäksi kun se perustuu likimain pelkästään näiden kahden hahmon välisiin interaktioihin.
Hmmm...vaikeaksi menee. Pidin kyllä ja kaikesta huomaa PTA-laadun, mutta verrattuna There Will be bloodiin tämä jättää hieman kylmäksi. Sama isä-poika teema jättää etäiseksi, mikä taasen toimi Bloodissa loistavasti. Kyllä tämä tiensä hyllyyn löytää mutta omassa PTA-kategoriassa tämä jää kyllä pahnan pohjimmaiseksi, ei siksi että elokuva olisi huono (kaukana siitä) mutta tarina jätti hieman meh.. olon. J. Pheonix oli loistava ja Hoffman teki standardi suorituksensa, joten siitäkään ei ole valitettavaa. Ehkä jos tämä olisi tullut ennen Bloodia olisin tykännyt enemmän, mutta nyt kyllä jää hieman taskulämpimäksi. Arvosanaksi 3+/5 josta kaikki pisteet laadulle, mutta tarina ei vain sytyttänyt.
en ole penaalin terävin kynä, sen nyt kaikki tietävät. Ja kun tuon muistaa, niin ei voi hämmästellä kun en ihan tämän leffan kyytiin päässyt. Miksi tämä oli tehty, jäi minulle epäselväksi. Ohjaajan edellinen oli mestariteos, tämä... no tämmöinen. 2/5. Pisteet näyttelijöille.
Mestari jäi teatterikierroksella näkemättä, mikä harmitti suuresti. Nyt kirjastosta löytyi blu-ray, ja sain sen katsottua. Päähenkilö on ”varttihullu”, sodan murjoma Freddie, jolla on tiettyä sukurasitusta (äiti mielisairaalassa). Rooli on Joaquin Phoenixin bravuuri: eleet, liikehdintä, asennot, replikointi osuvat kohdalleen. Onnistunut on myös Philip Seymor Hoffmanin rooli Lancaster Doddina, pienimuotoisen uskonlahkon johtajana. Vaimo (Amy Adams) häärii ”takapiruna”. Pienehköissä mutta kiinnostavissa sivurooleissa nähdään Laura Dern ja Lena Endre. Elokuvan vahvuutena ja samalla (näkökulman mukaan) ongelmana on se, ettei tarinan aikana oikein osaa sanoa, mihin suuntaan se on etenemässä. Laajassa mitassa elokuva vaikuttaa seksuaaliselta eheytymiskertomukselta: Freddien naisenkaipuu käy selväksi heti alussa, ja täyttymys tulee lopussa, kun Freddie löytää sopivanoloisen tyttöystävän. Toinen keskeinen aspekti on Dodd: lahkonjohtaja tunnistaa rikkinäisen, juurettoman miehen ja tajuaa, että tätä voi manipuloida mielin määrin. Lisäksi Freddiellä on tiettyjä kemiallisia osaamisalueita. Tapahtumat sijoittuvat pääosin vuoteen 1950, ja ajankuva on toteutettu huolella. Erinomaista on myös kuvausjälki: käytettiin 65 mm:n filmiä — harvinaista herkkua. Maisemaotot (alla viimeinen näyte) ovat hätkähdyttävän upeita. Musiikkiraita heijastelee amerikkalaista nykymusiikkia, ei niinkään 1950-luvun elokuvamusiikkia, mutta ajan iskusävelmiäkin on mukana. Psyykkisenä draamana The Master toi jossain määrin mieleen David Cronenbergin elokuvan A Dangerous Method, mutta Mestarin rinnalla sen kamarinäytelmäluonne korostuu. 4/5 Future Film on vaihteeksi julkaissut kelvollisen blu-rayn: kaksikerroslevy, elokuvan koko vajaat 40 GB. Mukana lisämateriaalia, josta merkitystä on lähinnä poistetuilla kohtauksilla (kannattaa katsoa). Muutama kuvanäyte pohjoismaisesta blu-raysta: Spoiler
Onhan tämä sellainen että vieläkään en osaa pisteyttää täysin. Tuli muuten katsottua There Will be Blood uusiksi juuri, ja se on 10/10. Joku sanoi hyvin että päähenkilö on monitahoinen (vai mikä on oikea suomennos, complex englanniksi), mutta hänen "matkansa" yksinkertainen. Kun aikoinaan kuulin jonkin epävirallisen juonikuvauksen leffasta, eli tyyliin "miehen kehittämä uskomusjärjestelmä alkaa kasvattaa suosiotaan Toisen maailmansodan jälkeisessä Amerikassa", niin odotin jotain erilaista. Varsinkin kun kerrottiin skientologia-vertauksista.
Kaukanahan tämä oletetusta skientologia-elokuvasta lopulta olikin. Tämän on moni nähnyt isä/poika -suhteen kuvauksena, mutta pikemminkin miehet kiehtoivat kaikessa erilaisuudessaan toisiaan. Kummallakin oli toisilleen jotain toisen omasta elämästä puuttuvaa tarjolla, mutta kohtaaminen ei lopulta mennyt kummankaan osalta aivan odotusten mukaisesti. Elokuva oli vaikeinta PTA:ta, sulateltavaa tässä kyllä riitti.
Kyllä sitä joskus on Pazzekin ollut väärässä. Katsoin tämän leffan nyt uudelleen, melkein 10 vuotta vanhempana ja vähemmän viikossa elokuvia ahmivana tyyppinä, ja tämä oli kyllä loistava elokuva. Loistava juoni, kuvaus , tarinankerronta, jne. Ja silti näyttelijöiden elokuva. 5/5 tällä kertaa. Palataan taas vajaan 10 vuoden päästä, saas nähdä mitä silloin mietin.