Mika Rätön Samurai Rauni Reposaarelainen (2016) vaikuttaa teokselta, jonka Akira Kurosawa olisi saattanut ohjata mädännyttyään kaksi vuotta haudassa — eikä tämä ole moite. Samurai Rauni lienee elokuvahistorian omalaatuisimpia samuraikuvauksia, samaa luokkaa kuin suomalaisella sorakuopalla kuvattu lännenelokuva. Samuraiseikkailujen eeppisyys, uljaus ja jännitys on tässä vaihtunut Jari Halosen ja Terry Gilliamin tyyliseen apokalyptiseen Turmiola- ja Ryysyranta-maisemaan. Lavasteet ja puvut ovat korostetun rähjäisiä, kuraa ja räkää riittää, ja eeppisyys on vaihtunut Meri-Porin absurdiin arkisuuteen. Siinä missä Seitsemännen sinetin ritari ja kuolema pelaavat šakkia, Rauni ja opettaja pelaavat Afrikan tähteä — šakkinappuloilla. (Samaan tapaan Bill ja Ted pelasivat kuoleman kanssa laivanupotuspeliä ja twisteriä.) Samurai Rauni on tyylien sekametelisoppa ja varsin itsetietoisesti kyhätty lajityyppien parodia. Mieleen saattavat tulla vaikkapa Sukiyaki Western Django ja Kill Buljo, mutta Samurai Rauni ei yritäkään olla järkevä. Elokuvassa riittää yllättäviä käänteitä ja outoja, jopa unenomaisia näkymiä, ja sanailu on usein nokkelaa. Välillä oli turvauduttava ruotsinkieliseen tekstitykseen, koska kaikista repliikeistä ei saanut selvää. Rähjäisyysestetiikan yltäkylläisyys kuitenkin kääntyy vähitellen elokuvaa vastaan. Juoni jää erikoisten hahmojen ja oudon toiminnan katveeseen. Ylivertainen samuraimestari Rauni Reposaarelainen saa kuulla, että hänen päästään on luvattu palkkio. Hän lähtee hurmeiselle retkelle etsimään tapporahan asettajaa. Spoiler Lopulta paljastuu, että Raunin äiti on kyllästynyt poikansa pahuuteen ja haluaa tämän hengiltä. Siihen Raunin elämä romahtaa. 2/5