Palsa on kouraiseva ja väkevä retki suomalaisen miehen ja taiteilijan Kalervo Palsan maailmaan ja seikkailuihin ohjaaja Pekka Lehdon mestarillisena visiona. Palsa on elokuva suomalaisesta kuvataiteilijasta Kalervo Palsasta (Janne Reinikainen), jonka hänen oma aikansa hylkäsi. Kuvissaan Kalervo ratsastaa auringonlaskuun Tex Willerinä, vaikka todellisuudessa hän juopuu lautamökkinsä kylmyydestä. Ei kronikka tahi taiteilijamuotokuva. Palsa keskittyy uniin ja maalauksiin, himoihin ja väkijuomiin. Maailma vaan oli häntä kohtaan julma ja ahdas. Elokuva julistaa, ettei Palsa ollut mikään kärsivä poikkeusyksilö vaan reilusti oman paikkakuntansa poikia; omasta ikäluokastaan se, joka alkoi pulata värien kanssa, se, joka ulosti tuntonsa kankaalle ymmärtämättömän kansan kauhisteltavaksi. Katso kuvagalleria: selattava | klikattava Ensi-ilta Suomessa 12.09.2014
Nyt oli tarjolla sellainen kotimainen taidepläjäys, että sitä ei voi jättää näkemättä mistään hinnasta (7 €. Kalervo Palsaa ja kuritonta kättä on odotettu valkokankaille vuosikymmen. Elokuva kuvattiin vuosina 2004–2005, mutta kaupallinen ensi-ilta oli vasta tänä vuonna. Kyseessä on ekspressionistinen sukellus Kalervo Palsan mielenmaisemaan, ei mikään tavanomainen elämäkertaelokuva. Kokonaisuus koostuu muutamista kuvaelmista ja sarjakuvatarinasta, jotka ovat seksuaalisuudessaan suorasukaisen rujoja: raiskaaminen ja runkkaaminen ovat dialogissa läsnä. Elokuva keskittyy Palsan Kittilän-vuosiin. Elokuvan merkittävimpänä ansiona on sen hillitön visuaalisuus (kuvasuhteena 2,35 : 1). Jos piditte David Lynchin elokuvasta Eraserhead, pidätte ehkä myös tästä. Palsa on seksuaalisuudessaan ja Lasol-huuruissaan ja värillisyydessään kuitenkin hillittömämpi ja oudosti komediallisempi kuin Lynchin täyspitkä esikoisteos. Janne Reinikainen on suorastaan aavemaisella tavalla Palsan näköinen ja oloinen — vertauskohtana Johnny Depp toisen visionäärin Terry Gilliamin elokuvassa Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Kun elokuva nojaa näin vahvasti visuaalisuuteensa, pitäisi myös kuvausteknisen toteutuksen olla huippuluokkaa. Valitettavasti näin ei ole käynyt. Teatteriesityksessä kuvanlaadun epätasaisuus ja heikkolaatuisuus korostui häiritsevästi: elokuva näytti kuvatun kymmenen vuoden takaisilla videokameroilla, jotkin otot SD-videona (mm. luokkahuonekohtaukset). Kuvanlaatu oli yleisesti halvan oloinen, kontrastit räikeitä ja videomaisia, kuin huonolla DVD:llä, ja nyrkinkokoiset pikselit erotti liian selvästi. Tämä oli suuri vahinko, sillä elokuvassa on upeita kuvasommitelmia. Elokuva: 4/5 Kuvanlaatu: 1½/5 Kopian hade inga svenska texter.