Millä tavalla pääteltiin että erot olivat ihmisen kuulokynnyksen yläpuolella? Ei kai vain ABX-testillä
Mitä painavempi, sen enemmän se vetää muita kappaleita puoleensa ja venyttää aika-avaruutta. Painoon voi olla monia syitä. Hifissä painava on uskottava. Toisaalta paino kertoo joskus myös viimeistelyn ja työn jäljestä. Lisäksi laadukkaammat ja pitkäikäisemmät komponentit on monesti hieman huonompia painavempia (kondensaattorit, muuntajat, virtalähteet jne.). Täällä otettiin esiin. CD-soittimet. Monesti näkee todella kalliita hifi-soittimia, missä on ihan sama Sonyn tms. pyöritin, kuin halpiksissa. Näitä ei ole monesti edes modifioitu mitenkään. Eli se ohut kuminauha löytyy ja muovista tehdyt hammasrattaat, mutta hintaa ja painoa on huomattavasti enemmän. Jotkut tekevät joitain modauksia, mutta ne on usein kelkkaan liittyviä. Sitten hintaa ja painoa saadaan toki ylös lisäämällä ominaisuuksia (toisaalta kaikkein hifein osasto pääasiassa pelkistää). Aivan hifeimmät hifivalmistajat huoltavat, päivittävät jne. laitteta vaikka ne olisi 50 vuotta vanhoja ja pitävät hyllyssä aina komponentteja siltä varalta, että joku toimittaa 50 v. vanhan laitteen heille. Tällaisia laitteita ei voida tehdä oikein muovista, vaan on käytettävä ja painavampia kovempia materiaaleja.
Hyvä että toit esiin vaimennuskertoimen. Olen aina ihmetellyt miksi tätä intuitiivisesti äänentoiston laatuun oleellisesti vaikuttavaa asiaa ei pyritä maksimoimaan kaikissa vahvistimissa. Maksaako korkea vaimennuskerroin välttämättä paljon rahaa? Jos se vaatii esim. 10 euron järeät komponentit niin eikö tuo satsaus kannattaisi halvemmassakin laitteessa? Korkean vaimennuskertoimen omaavassa laitteessa asiaa ei välttämättä toitoteta. Ilmeisesti ei maksa vaivaa jos alle prosentti hifisteistä tajuaa antaa asialle arvoa. Mulla muuten valmistaja ilmoittaa vaimennuskertoimeksi 8 ohmilla "vain" 60 ja silti bassotoisto on minusta kaikkea muuta kuin löysä. Mutta hifissä on hyvä jos tyytyy vähään eikä totuta itseään maailman parhaaseen. Ei tarvitse ryöstää pankkeja.
Ok. Itse olen sähköosastolla opiskellut ja siellä näitä asioita hierotaan luennoilla tietysti melko paljon.
Totta kai avoin kuuntelu stressaa vähemmän kun tietää kumman pitää kuullostaa paremmalta . Uskomaton heitto viimeisessä lauseessa. Eihän tuo tietenkään kerro muuta kuin että testijärjestelyjen mukaisessa tilanteessa taajuusvaste voi vaihdella enemmän kuin mitä ennakko-oletus oli ilman että sillä on kuultavaa vaikutusta. Kuultavan äänenvoimuuden vaihteluun erottelukykyyn vaikuttaa esim: - Testisignaalin tyyppi (click, kohina, sini,...) - Testisignaalin taajuus tai taajuuskaista - Testisignaalin kesto - Taustasignaalin tyyppi - Taustasignaalin dynamiikka - Taustasignaalin taajuus tai taajuuskaista - Kuunnellaanko yhdellä vai kahdella korvalla - Kuunnellaanko kuulokkeilla vai kaiuttimilla - Käytetty äänenvoimakkuus Veikkaukseni on että toimittaja vertaili testitulosta virheellisesti kuulokynnystestiin joka ei ollut suoraan vertailukelpoinen.
Vaimennuskertoimen merkitystä väheksymättä, veikkaan että et koskaan ole kuullut yli 100:n vaimennuskerrointa. Järeätkin kaiutinkaapelit pudottavat vahvistimen teoreettisen vaimennuskertoimen hyvin alas. Kannatta katsoa myös tämä teoreettinen tarkastelu. Vähempikin siis riittää oikein mainiosti.
Ihminen itse on suurin särön aiheuttaja yhtälössä. Ihmisen mielenkiinnon kohde vaihtuu. Keskittyminen kohdistuu aina yhteen asiaan kerrallaan. Niin kauan kuin halpa kaapeli tai puutteellinen laite pilaa signaalia vain niin vähän, ettei ihmisen mielenkiinto herää huomaamaan virhettä, "kaikki on hyvin". Kuva näyttää ihmisen silmällä katsoen moitteettomalta ja ääni kuulostaa korvilla kuunnellen virheettömältä. Vaikka mittalaite osoittaisi, että kerran sekunnissa kuvassa yksi pikseli välähtäisi väärän värisenä ja äänessä kuuluisi hento 'tik' kerran sekunnissa. Auta armias kun ihmisen keskittyminen jostain syystä (kaveri huomauttaa asiasta?) kohdistuu huomaamaan nämä viat, joko kuvan tai äänen puutteet tai molemmat. Silmänräpäyksessä kuuntelu/katselu muuttuu stressaavaksi, kuvasta etsii jatkuvasti virhepikseleitä ja äänessä alkaa kuulua olemattomiakin ongelmia. Kuva onkin kelvotonta paskaa, ääni oksettavaa tuubaa. Vaikka mittari edelleen kertoisi, että vain yksi pikseli sekunnissa ja vain yksi äänivirhe sekunnissa ilmenee. Ihmisen "virheensietokyky" ylitettiin. Käytännössä tähän ilmiöön, "ihmisen särötason vaihteluun", pääsi tutustumaan esim. Nicam-äänen kanssa. Kyseinen pakkausmenetelmä muuttaa ääntä tavalla, joka minun korvalleni ei sovellu. Kuulen jatkuvasti vakavia epäluonnollisia ilmiöitä, kurlausta, napsahduksia, vaihevirheitä. Nicam-standardi kehitettiin ilmeisesti "kuulovammaisten" insinöörien kuulokykyä tyydyttämään. Kultakorvalle kyseinen pakkaustapa on kärsimys heti kun oppii kuulemaan ne puutteet. Enkä nyt puhu tajuusmoduloidun hifiääniraidan ritinästä videokaseteilla, se on oma lukunsa, hirvittävä stressitekijä. Nykyiset häviölliset kuvan ja äänen pakkaustavat ovat mainio testi opetella pilaamaan kuuntelu- ja katseluilonsa joko toistaiseksi tai loppuiäksi. Aina kun oppii jonkun uuden puutteen, joka häviöllisestä pakkauksesta aiheutuu, rupeaa pelkäämään kyseisiä ongelman ilmenemisiä, huomio keskittyy virheen tunnistamiseen. Mitä VÄHEMMÄN tietää virheiden olemuksesta, sitä paremmalta kuva näyttää ja ääni kuulostaa. Tieto pääkopassa alentaa ihmisen särörajaa, ja kun kuvan/äänen särötaso ylittää ihmisen särörajan, peli on menetetty. Mikään ei enää kelpaa. Kaikki näyttää ja kuulostaa paskalta. Suosittelen pitämään LOMAA kuvan tai äänen puutteista. Kun antaa aivoilleen vaikka puoli vuotta lepoaikaa, jona altistusta virheille ei anneta tapahtua, aivot toivottavasti "unohtavat" säröntunnistuksen ja ihmisen säröraja etääntyy, säröjä nuuskiva vihikoira-ihminen "tyhmenee" vakioksi puurokorvaiseksi kaduntallajaksi. Sen jälkeen musa taas maistuu hyvältä ja kuva taas näyttää hyvältä. Kunnes joku sadisti, esim. DVB-G, tulee osoittamaan virheitä sormella, ja silloin ihmisen säröherkkyys jälleen alenee ja media alkaa tuntua paskalta. Minä olen pitänyt Nicam-äänestä nyt lomaa useita vuosia. Saattaa olla, että kun jonain vuonna palaan katsomaan vhs-kasettejani, en enää muista Nicam-pakkauksen ongelmia ollenkaan. Tai sitten ne säröt ovat saaneet ympärilleen nostalgisen hopeareunuksen, jota kaihoisuudella kuuntelee muistellen vanhoja hyviä aikoja. Eli vaikka virheen edelleen tunnistaisi, siihen suhtautuminen on muuttunut ärtymisestä heltymiseksi. Tämä asia, ärsykkeen jälkeisen kokemuksen muutos (oma särölajinsa sekin), se on kokonaan toinen asia, eikä siitä sen enempää tässä. Paitsi yksi esimerkki: muinoin kakarana poltin röökiä, Vihreää Norttia. En kokenut tupakansavua mitenkään. Reagointi erilaisiin röökisavuihin oli nolla. Seuraavina vuosikymmeninä reagointi sai enenevästi negatiivisen sävyn, pienikin tupakansavun havaitseminen nosti stressitason nanosekunnissa pilviin, päässä alkoi kiehua raivo. Nykyään taas koen jotkut tupakkatuotteiden savutyypit eli "savun maut" jopa miellyttävinä, toiset ovat edelleen ärsyttäviä. "Tupakansavun taajuusvaste" on minulla nyt mutkitteleva käppyrä. Osa savuista kelpaa, osa ei. On osittain hyödytöntä väitellä laitteen särömäärän merkityksellisyydestä, koska jokaisella kokijalla on aivan oma (vaihtuva) särötaajuusvasteensa, joka joko sopii tiettyyn laitteeseen (tänään kello viisi) tai ei sovi. Eikä toistaiseksi tehdä mittaustuloksia ihmisten säröherkkyydestä ja kaurapuuroon pannun voityypin vaikutuksesta särön kokemiseen. Se kaapeli/vahvistin/musabiisi mikä sopii Jaskalle, ei sovikaan Ullalle. Huomenna kello kolme. .
Yliraskaat cd-pyörittimet, järeät kaijutinkaapelit, astrologia, homeopatia... Kaikissa pyörii paljon rahaa.
Samaa mieltä. Kirjoituksestasi yleensäkin. Itse otin lopullisen LOMAn HE-hörhöilystä myös esitetyistä syistä; ja kyllä, musa maistuu perustason laitteista pirun hyvältä Ja kuoppa sohvassa "siinä oikeassa" kohdassa alkaa tasaantumaan jo....
Minkälaisella testausmethodilla (sic) on tultu siihen johtopäätökseen että kyseinen heitto taajuusvasteessa on "selvä"?
Mielestäni se kertoo ihmisen kuulon suuresta epätarkkuudesta, kun saatavilla ei ole muita ärsykkeitä jotka voisivat vaikuttaa testitulokseen psykologisesti, tai niin että jonkun hifilehden on pakko "kuulla" eroja laitteiden välillä "uskottavuuden" säilyttämiseksi. Ja jos kerran edes taajuusvasteen eroja ei voida joskus kuulla, niin miten sitten monta kertaluokkaa pienempien virheiden kuten jitterin ja DA-muunnoksen virheet pitäisi muka olla kuultavissa? Kaapeleista ja laitetelineistä nyt puhumattakaan
Jos vahvistimen vaimennuskerroin on 100 taajuudella 1000 Hz, se ei ole sitä välttämättä taajuuksilla 20-200 Hz missä sillä on vaikutuksensa bassotoistoon. Kaiutinkaapelit ja kaiutin eivät myöskään ole puhtaita resistiiviä kuormia. Vaimennuskertoimen merkitys saattaa kasvaa kun virran ja jännitteen välinen kulma ei olekaan nolla astetta.
Jos otetaan kuuntelun materiaaliksi musiikki niin IMO, se on muutakin, paljon muuta, kuin taajuusvaste ja sen heitot. Tuntuu siltä, että jotkut luulevat ihmisen aivot toimivat kuin mittausmikrofoni näyttäen jotain käyrää kun korvilla musiikkia kuunnellaan? Mitäs luulette auttaako oomikertaakäämi mantran hokeminen sähkötekniikan luennolla siihen miten avoimesti voi keskittyä erojen olemisen _mahdollisuuteen_?
Ihmiskorva voi olla yllättävän tarkka havaitsemaan tiettyjä asioita mutta myös yllättävän epäherkkä joissain asioissa. Esimerkkinä 11 dB ihme: Jos musiikkisignaaliin lisätään kohinaa siten että kohina seuraa musiikin spektriä koko ajan 11 dB alempana niin tuo kohina ei sieltä musiikin alta kuulu vaikka laskennallinen signaali-kohinasuhde on naurettavat 11 dB! Äänet peittävät kuulojärjestelmässä toisia ääniä jopa "ennakkoon" ennenkuin ne kuullaan (perustuu kuulon viiveisiin eli voimakas ääni aiheuttaa kuulojärjestelmässä maskausta ennekuin kuuloaistimus aivoista oikeasti koetaan).
Brr, onko väitteesi tosiaan, että cd-soittimissa ei ole äänellisiä eroja lainkaan, mikäli ne on liitetty digitaalisesti vahvistimeen? Ja lisäkysymyksenä: onko vahvistimissa äänellisiä eroja, jos niille syötetään analogista signaalia, jota ei vahvistimessa prosessoida digitaalisesti eli se vain syötetään kaiuttimille? Entä silloin, kun niille syötetään digitaalista signaalia?
Tämä tietysti vaihtelee vahvistinkohtaisesti. Poikkeama matalilla taajuuksilla ei myöskään välttämättä ole kovin suuri nimellisarvoon verrattuna. Tärkeämpää on huomata kaapeleiden oleellinen vaikutus todelliseen vaimennuskertoimeen. Kaiutinkaapeli ovat etenkin matalilla taajuuksilla erittäin resistiiviä kuormia. Kaiuttimen impedanssi sitä vastoin voi tosiaan vaihdella paljonkin. Vaimennuskertoimen merkitys on tärkein kaiuttimen resonanssitaajuudella.
1) Otaksuisin että aika erikoinen viritelmä saa olla että vaimennuskerroin vaihtelee oleellisesti koko taajuuskaistalla. Kaiutinkaapelin resistanssilla ei ole alarajaa. Voi kytkeä vaikka 10 kaapelia rinnakkain ja pudottaa resistanssia kaapelin osalta kymmenesosaan. Tässä vaiheessa alkaa sitten jo kaiuttimien sisäinen johdotus olemaan pullonkaula... 2) Toki, kaiutinkaapelit ovat audiotaajuuksilla todella resistiivisiä kaiuttimiin nähden. 3) Niinpä. Aika harvassa taitaa olla kaiuttimet joissa virran ja jännitteen välinen kulma resonanssitaajuudella on nolla?
1. Eipä ole tällaisia virityksiä juuri näkynyt harrastajien systeemeissä. Itselläsi toki näin on? 3. Ehdotan perehtymään asiaan lisää. Vertaa esim. Streophile mittaukset ja Rod Elliottin artikkeli. Vastaavia esimerkkejä riittää vaikka kuinka paljon.