Kun nuorimies on saanut ikänsä elää yksinhuoltajaäidin hoivissa ja nauttia ilmaisesta asutus-, ruoka- ja vaatehuollosta ja keskittyä taideprojekteihinsa, hän ei kernaasti luovu auvoisasta asemastaan. Tämä on lähtökohtana Julie Delpyn komediassa Lolo (2015). Suomalaisista elokuvista vastaavantapaista asetelmaa on käsitellyt Hyvä poika (2011). Julie Delpy esittää Violettea, nelikymppistä yksinhuoltajaäitiä, jolla on 19-vuotias poika Eloi alias Lolo (Vincent Lacoste). Tämä ei ilahdu, kun äiti löytää Biarritzista uuden miesystävän Jean-Renén (Dany Boon). Ovelilla juonillaan Eloi ryhtyy sabotoimaan orastavaa suhdetta. Tarina nähdään ennen kaikkea sinisilmäisen Violetten näkökulmasta. Vähitellen käy yhä ilmeisemmäksi, että Spoiler hurmaavasta ulkokuorestaan huolimatta äidin kultapoika on manipuloiva psykopaatti, joka ei keinoja kaihtele (syyhypulveria, lääkkeitä, mallityttöjä) yrittäessään saattaa Jean-Renétä huonoon valoon. Paljastuu, että Eloi on pienestä pitäen sabotoinut äitinsä miessuhteita päästäkseen yksin elelemään äidin rinnoilla. Lopulta Violette pääsee poikansa operaatioista perille ja päättää ”katkaista napanuoran”. Hän muuttaa Lontooseen Jean-Renén perässä ja Eloi jää yksin tyhjään asuntoon. Koska kyseessä on komedia, on loppuratkaisu hyytävän napakka: Jean-Renéllä on tytär, joka on päätynyt isänsä luo asumaan. Näinköhän tytär aloittaa samanlaisen sabotaašioperoinnin? Lolo on tyypillinen ranskalaiskomedia: henkevä, sanavalmis ja hienovarainen, mutta myös farssia on mukana. Kyllä tälle nauroi ääneen. Jonkinlaista keskitystä ja napakkuutta olisi ehkä vielä hiukan kaivannut. Silti tämä on tervetullutta vaihtelua länsiamerikkalaisille komedioille. Jos pidätte Julie Delpystä, saatatte pitää myös tästä elokuvasta. 3/5 Ensi-ilta Ranskassa: 28.10.2015. — Ensi-ilta Suomessa: 8.7.2016.