Pidän kiinni siitä, että laatu pystytään osoittamaan. Enemmän ruohonjuuritasolla lähestyen. Ei kai kukaan ihan tosissaan lähde kiistämään esim. Hyvien, pahojen ja rumien tai Kummisedän asemaa elokuvaklassikoina? Vai lähdetkö sinä oikeasti siihenkin? Asemaan, missä vaikkapa juuri nämä elokuvat ovat, ei ole mahdollista päästä ilman ihan todellisia, ajan saatossa tunnustettuja ansiota ja, no juuri sitä laatua. Jota ei nimenomaan tarvitse tai voikaan lähteä mittaamaan. Kyllä Fargo on niin ikään klassikon asemassa tänä päivänä. Ei näissä lähdetä laskemaan jotain käytettyjen linssien määrää tai montako päivää vaikka se Clint joutui heppansa päällä hikoilemaan... Kiistätkö oikeasti vaikka noiden kahden ensin mainitun klassikkoaseman? Mielenkiintoista, jos näin Voidaan tosin jättää jo tähänkin, miten vaan
En tietenkään kiistä kyseisten elokuvien asemaa elokuvaklassikoina, mutta tuohan on vain enemmän tai vähemmän kollektiivinen sopimus. Samaan hengenvetoon mainittakoon, että minulle kyseiset elokuvat eivät kovin paljon kiksejä tarjoa. Ei iske spagettiwesternit ei ja Coppolan tuotannosta iskee oikeastaan vain Conversation. Klassikoksi tuleminen on kulttuurinen ilmiö, jonka logiikkaa voi olla hankala selittää. Usein klassikoksi päätyvä elokuva on julkaistu juuri oikeaan aikaan yhteiskunnallisten vibojen suhteen. Elokuvalle on ikäänkuin tilausta. Jonkun suuren auktoriteetin sanomisilla voi olla lumipalloefekti ja sopulilaumat yhtyvät kuoroon. Klassikon asema ei tarkoita sitä, että elokuvasta pitää itse, vai pidätkö sitten itse jokaikisestä klassikkoelokuvasta?
Tuskin. Pointtina nyt lähinnä oli, että on keinoja todentaa elokuvan laatu ja jos ei jostain klassikosta pidä, niin onko se silloin elokuvan kritisoimisen paikka, vai ihan sen toteamisen, että nyt en taida ymmärtää hyvän päälle. Ainakin hyvä tiedostaa, että kyse voi olla jälkimmäisestä. Mutta aiempaan viestiin täytyy kyllä sanoa, että oman näkemykseni mukaan mitään objektiivista laatua ei ole olemassakaan. Se, että henkilö A käyttää asiaan B aikaa määrän C, niin sehän nyt on taas täysin subjektiivista, onko tämä jollain tapaa elokuvaa parantava asia. Vai että olisiko kannattanut tehdäkin jotain ihan muuta, joka mahdollisesti olisi vienyt, no, joko vielä enemmän aikaa, tai sitten vähemmän. Joskus varmasti tuleekin parempi, mutta faktuaalisesti takulla ei aina.
Tottakai on keinoja todentaa elokuvan laatua vertaamalla elokuvaa hyvien elokuvien tunnusmerkistöön, mutta tuo tunnusmerkistökin on subjektiivinen järjestelmä ja siten laadunkin toteamisesta tulee subjektiivista. Eikö tämä sama asia päde sitten esim. musiikkiinkin? Händelin Messias on suuri klassikko musiikissa. Teos, joka on ollut jatkuvasti suosittu noin vuodesta 1750 lähtien. Mitenkäs on oman suosikkimusiikkisi kanssa? Kaikki eivät musiikissakaan ymmärrä hyvän päälle, mutta onko sillä edes väliä? Jälleen olemme tunnusmerkistössä. Elokuvantekijä käyttää aikaa asiaan X siksi, että hänestä juuri tuo asia on oleellinen. Minusta esim. kamerakulmat ja linssit ovat erittäin oleellinen osa elokuvaa, koska kyseessä on audiovisuaalinen taidemuoto. Kirjaa lukiessa voi päässään hahmottaa tapahtumien kuvakulmat oman mielikuvituksen mukaan, mutta kun kirjasta tehdään elokuva, tuo aspekti menetetään ja kuvakulmat täytyy "renderöidä" katsojille valmiiksi. Tuo prosessi on kiinteä osa elokuvan tekemistä ja jos se ei kiinnosta, on ehkä väärällä alalla. Pitäisi pyrkiä siihen, että nämä valitut kuvakulmat, linssit jne. ovat vähintään yhtä hyviä kuin mitä elokuvaa katsoessaan pystyy keksimään/kuvittelemaan reaaliajassa päässään. Huono visuaallisuus elokuvassa vastaan tönkkökieltä kirjallisuudessa. Ei ole mukava lukea kirjaakaan, jos joka lauseen osaisi itse kirjoittaa paremmin reaaliajassa kirjaa lukiessaan.
Se, että johonkin käytettiin enemmän aikaa ei tee siitä automaattisesti parempaa. Asioita voi myös hioa liikaa ja toisaalta toiset on vaan parempia asiassa X, jolloin heillä ei mene niin kauaa siinä kuin jollain toisella. Muutenkin, onko meillä mitään tietoa, kuinka kauan elokuvantekijät ovat oikeasti käyttäneet aikaa mihinkäkin osa-alueeseen tai asiaan? En usko, että mitään konkreettista löytyy. Ja sitten onhan niitä leffoja, jotka on tuotannossa keskimääräistä kauemmin syystä tai toisesta, jotkut jopa vuosia, mutta en sanoisi että se tekee niistä parempia. Voihan tietenkin halutessaan varmaan jostain kaivaa lukuja, kuinka monta työntekijää oli leffan X kimpussa, en koe että se olisi kovin kummoinen hyvyyden mittari. Yhtä hyvin voisi sanoa, että elokuva johon on käytetty on paras leffa, koska siihen on käytetty eniten resursseja. Ei kuulosta hyvältä mittarilta sekään.
Niin, harvasta elokuvasta on meillä käsitystä näiden asioiden suhteen. Joskus "making of" -dokumentit saattavat valaista asiaa. Objektiivinen laatu on sidoksissa kuitenkin tämänkaltaisiin asioihin ja se, kuinka paljon elokuvasta nauttii on sitten sitä subjektiivista laatua, josta sitten ollaan erimielisiä, koska ihmiset diggailevat eri elokuvia. Jos ei itse jostain elokuvasta pidä, niin ei siinä auta vaikka elokuva olisi voittanut 10 Oscaria ja vielä kultaisen palmun Cannesissa kaupanpäälle. Vastaavasti en minä lakkaa pitämästä lempparileffoistani vain sen takia, että elokuvakriitikot näyttävät peukkua alaspäin. Ehkä Fargossa sitten on laatua niin maan perkeleesti, mutta syystä tai toisesta en vain kovin paljon diggaile.
Tämän keskustelun oheinen äänestys on hieman vanhentunut, kun veljekset ovat tehneet "pari" elokuvaa näiden jälkeen. Olen kaksikon kirjoittamista ja/tai ohjaamista leffoista suurimman osan nähnyt, mutta nähtävää vielä riittää. Vaikka en tykkää mitään suosikkeja valita niin No Country for Old Men teki kovan vaikutuksen aikoinaan ja pitäisi tuo katsoa taas jossain välissä uudestaan. Verrattuna suureen osaan Coenien muuhun tuotantoon niin tuo on hyvinkin erilainen filmi, minkä takia se erottuu joukosta. Täytyy sanoa, että A Serious Man ja Barton Fink menivät minulla ymmärryksen yli, ja ne pitäisi katsoa uudestaan, jos tarttuisi jotain toisella kertaa. True Grit oli ehkä se isoin pettymys, kun oli odotukset korkealla, mutta Intolerable Cruelty on inhokkini heidän tuotannostaan. Heidän uusin The Ballad of Buster Scruggs oli jälleen loistava. Pääosin Coenien elokuvat ovat omalaatuisellaan tavalla viihdyttäviä ja tarjoavat vähän aivopähkinöitä sekä loistavia näyttelijäsuorituksia. Monesti myös ne yllättävät juoneltaan, ainakin minut. Tuossapa on liuta syitä, miksi olen Coenin veljesten leffojen parissa viihtynyt.