Damien Chazelle on kirjoittanut ja ohjannut eeppisen spektaakkelin Hollywoodista 1920-luvulla, kun siirryttiin mykkäelokuvista äänielokuviin. Siis todellakin eeppisen, kestoa on kolme tuntia (ja muutama minuutti päälle) ja toteutuskin on sen verran korkeaa tasoa että harvoin näkee. Tämä ehdottomasti kuuluu nähdä isolla kankaalla. Tarina seuraa unelmatehtaan työläisiä joiden polut kohtaavat ja kiertyvät toistensa ympärille: Jack (Brad Pitt) on mykkäkauden suuri filmitähti, Nellie (Margot Robbie) uusi tulokas joka leffan alussa saa ensimmäisen elokuvaroolinsa ja Manny (Diego Calva) on sekatyöläinen jonka ura lähtee lupaavasti nousuun tavattuaan kaksi edellistä. Ja sitten seuraa kaikenlaista moraalisesti arveluttavaa sekoilua yms kivaa ja vähemmän kivaakin kun osoittautuu että maine ja kunnia on Hollywoodissakin katoavaista. Varsinkin jos käyttää liikaa kaikenlaisia päihteitä. Brad Pitt on aika lailla Brad Pitt, ja Margot Robbie on jälleen ilmiömäinen. Diego Calva on myös erinomainen, eikä pidä unohtaa sivuosien näyttelijöitäkään - Jovan Adepo on mainio jazzmuusikkona joka nousee myös tähdeksi elokuvien kautta ja Li Jun Li viihdetaiteilijana joka öh, viihdyttää muita taitelijoita ja kirjoittaa mykkäleffoihin niitä tekstiruutuja... Toisaalta jonkinlaisena akilleen kantapäänä tässä on tosiaan tuo kolmen tunnin kesto, siinä on vähän liikaa. Etenkin kun tarina alkaa vähän hajota loppua kohti, taso ei ihan pysy 5/5 luokassa loppuun asti. Mutta melkein. Kyllä tästä näkee että leffa on tehty rakkaudella ja rakkaudesta elokuviin. 4,5/5 Mode/EDIT: Linkit - https://www.justwatch.com/fi/elokuva/babylon-2022 - https://www.imdb.com/title/tt10640346/
Lisää katsottuna näitä ikuisesti muoveissa olevia rästi leffoja. En tiedä, mikä tässä on vikana tai onko mikään. Tämä on vain nähtävä. Elokuva isolla E:llä. Harvoja, joista olen katsonut lopputekstit. Katsoa on varmaan väärä sana, kun se trumpetti vain vaatii kuuntelemista. Musa on törkeän hyvää, vaikka oma maku kallistuu bluesiin, mutta kyllä taidon tunnistaa ja onhan Tremeekin jotain mitä kuunnellaan uudestaan ja uudestaan. Mikä tahansa elokuva, joka osaa käyttää Ravellin Boleroa saa minulta pisteitä, mutta on tässä myös jotain törkeän hyviä näytttelijä suorituksia silloin tällöin. Jean Smart ja Pitt on jotain mistä voi kirjoittaa kotiin ja saattaa se tapaaminen mennä aika korkealle ihan noissa top kohtaus arvosteluissa. Tekisi melkein mieli opetella nuo vuorosanat ulkoa, kun ovat niin täydellisen osuvia. Lähelle sellaista Hopper/Walken kamaa. Tulen katsomaan uudestaan, vaikka en ole edes varma tykkäsinkö? Selvää on, että jotenkin tämä ei kuitenkaan toimi tai tarkoitan, ettei ole mikään Kwai joen silta. Kai se on kuitenkin painettava nappia, että tykkäsin?