Tän lukeminen innosti taas katsomaan leffan. 2010:ssä on todellakin selitetty 2001:en mystisiä kohtia. Ehkä liiankin paljon. Jos 2010:n menettää 2001 hieman mystisyyttään. 2001:ssä on aika paljon mitä ei ensimmäisellä kerralla eikä välttämättä toisellakaan kerralla huomaa. Esimerkiksi siitä televisiohaastattelun alusta löytyy aika hauska juttu, jos sen katsoo ajatuksen kanssa ja kuuntelee sanoja tarkasti :thumbsup: Joka kerta tulee itse hymisteltyä siinä Jää tältä yöltä katsomatta, mut jos päivällä tai sit illalla katsois.
Itse en rankkaisi tätä elokuvaa tylsimmäksi elokuvaksi koskaan. Toki on tässä aina välillä selkeitä suvantovaiheita, mutta on mukana myös monta legendaarista kohtaakin, esimerkiksi se alkuapinoiden lyömäaseen keksiminen.
2001 ei ole tylsä eikä pitkäveteinen elokuva. Se on erilainen elokuva, jossa käytetään erilaista kerrontaa. Normaalissa elokuvassa tärkeintä on mitä sanotaan ja mitä tehdään. 2001:ssä vähintään yhtä tärkeässä osassa on mitä näytetään, miten näytetään ja minkälaista äänimaailmaa käytettään. Eli käytännössä elokuvan herättämät tunnetilat. Lisäksi elokuvassa rikotaan kerronnan sääntöjä. Normaalisti elokuva alkaa pisteestä a ja päättyy pisteeseen b ja tältä väliltä näytetään kaikki tärkeimmät kohdat. 2001 on jaettu 4 näytökseen, joissa näytetään tarinalle tärkeä pätkä eri tapahtuma ketjuista. Jokaiselle nöytökselle on luotu oma äänimaailma ja kuvallinen tyyli, jotka kertovat osansa tarinasta tai maailmasta missä kyseiset tapahtumat tapahtuvat. Elokuvassa ei selitellä liikoja, vaan elokuva toimii kuin hyvä valokuva, jossa katsoja joutuu tekemään johtopäätöksensä siitä mitä kuvassa tapahtuu, mitä on tapahtunut ennen kuvan ottamista ja mitä tapahtuu kuvan ottamisen jälkeen. Kuten hyvä valokuva, myös 2001 on visuaalisesti upea ja sen voi katsella läpi ilman ajattelua, ihaillen sen visuaalisesta kauneudesta. Tästä syystä 2001 toimii niin hyvin kuin se toimii. Elokuva voi vaikuttaa tylsältä ja pitkäveteiseltä, jos odottaa normaalia elokuvaa, missä kaikki kerrotaan ja näytetään. 2001:sen viipyileva, verkkainen ja hiljainen tyyli kertoo omaa osaansa tarinasta. 2001 on vaativa elokuva ja siitä nauttiminen vaatii keskittymistä. Elokuvan loistavuudesta kertoo jotain se, että se paranee jokaisella katselukerralla. Tän kirjoitusen jälkeen tekis mieli sanoa, että 2001 on maailman paras elokuva. Pitää kuitenkin katsoa Zardoz ja Blade runner pikapuoliin, että saa elokuvat oikeaan järjestykseen.
Eka kerran kun elokuvan tv:stä näki, niin se kyllä jätti sellaisen tunteen (että olipas älykäs leffa, tai ohjaaja sen takana), niinkui Kubrickin leffat yleensäkin. Toisella katsomisella ei ehkä samanlaista tullut ja tuntuikin vähän pitkästyttävältä (Ei ehkä niin keskittynyt mielentila, tai odotti samanlaista fiilistä. ), mutta hieno ja tavallisuudesta poikkeava leffa kuitenkin.
Nyt tuli ensimmäisen kerran tämä pätkä nähtyä. Hieman ristiriitaiset tunteet jäi kyllä. Odotin trippailua ja sekopäistä leffaa, mutta ei tuo minusta niin outo ollut, ennen kuin tuli se kuuluisa loppu, väri ilmiöt ja se huone. En millään tajua, että mitä merkitystä niillä mahdollisesti haettiin? Se huone varsinkin ja loppu kun sikiö leijailee/katselee maahan. Millaisia tulkintoja muut ovat noista kohtauksesta tehneet? Kyllä muuten huomasin kerrankin kelailevani yli niitä avaruus kohtauksia missä soi sinfoniat ja avaruusalus liikkuu 5 metriä kahdessa minuutissa. Pistän tuon päänsäryn piikkiin mikä nyt sattui tätä katselua vaivaamaan. Mielenkiintoinen elokuva ja tulee varmasti kyllä katsottua uudestaankin.
Mahtava visuaalinen elämys, ja kuten eräs tyyppi äsken IRC:ssä mainitsi, "paras aivot nollille -leffa ikuna". En tiedä, vähän vaikea kuvailla nyt tunteitani elokuvaa kohtaan. Hyvä se kuitenkin oli.
Vähän offtopic: Keir Dullea on aivan elokuvan lopussa järkyttävän paljon samannäköinen kuin mitä hän oli tässä Kubrick-dokumentissa, jonka Maikkari on näyttänyt pari kertaa. Elokuva on eräs parhaimmista mitä olen koskaan itse nähnyt. Avaruuden hiljaisuus ja kohtausten käsittämätön tunnelma saavat aikaan kylmiä väreitä..
hei! olin lukion kakkosella, juuri täyttänyt 17 (jos joku pitää tätä merkittävänä seikkana), kun saimme filosofian estetiikan kurssilla työnannon tehdä taidekritiikki. kritiikin palautuksesta on aikaa jo reilu vuosi, mutta ajatukset elokuvasta ovat pysyneet kutakuinkin samoina - johtuneeko sitten siitä, etten ole Avaruusseikkailua katsonut/miettinyt kritiikin jälkeen kuinka vain, ajattelin antaa kritiikkini tälle palstalle luettavaksi. kyseessä on alkuperäinen, korjaamaton versio (ei mulla toisaalta mitään korjattua versiota oliskaan); tekstissä vilisee kirjoitusvirheitä, jotka osaisin nykyään välttää taikka korjata ko. tekstistä. pysykööt kuitenkin sellaisenaan, teksti on ihan luettavaa kaikesta huolimatta. lukemisen iloa. "Will someone tell me what the hell this is about?" -taidekokemuksena Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001 (2001: A Space Odyssey) Näin kerrotaan Rock Hudsonin, edesmenneen amerikkalaisnäyttelijän, äänekkäästi kysyneen poistuessaan kesken elokuvan ensinäytöksen. Mieltänsä poistumalla osoittaneita oli myös lukuisia muita, ja seuraavan aamun lehdet tuomitsivat yksipuolisen julmasti Stanley Kubrickin: hän oli menettänyt täysin tasonsa elokuvantekijänä ja epäonnistunut paheksuttavasti uusimmassa teoksessaan. Yhdessä Arthur C. Clarken kanssa hän oli onnistunut tärvelemään loisteliaat resurssit (rahalla hankittu aika, tekijäryhmä ja kulissit) järjettömällä tavalla esittää elokuvan tarina, josta jo itsestään puuttui tyystin järki. Vuoden 1968 Hollywood kuohui. Nyt, lähes 40 vuotta myöhemmin, ei nykykatselijan tulkintaa rajaa enää huoli resurssien käytöstä. Emme myöskään -luonnollisesti- osaa suhteuttaa elokuvaa omaan aikaansa samoin tavoin, kuin siihen aikaan elänyt elokuvayleisö. Siitä huolimatta kysymme yhä edelleen samalla ponnekkuudella elokuvan pohjimmaista tarkoitusta, ihmettelemme avoimen julkisesti, että "mistä helvetistä tässä nyt olikaan kyse". Lähtölaukaus Clarke ja Kubrick vakuuttaa, että jokainen terve, oletetusti kuitenkin jo lapsuusiän ylittänyt katselija on tasavertainen tulkitsija elokuvan sisällön edessä. Väittäisin kuitenkin, että karkea yleissivistys molemmista henkilöistä olisi paikallaan ennen elokuvaa. Vielä elossa oleva Clarke on tunnustettu kirjailija tieteisfiktion saralla, ja hänet tunnetaan teoksissaan erityisesti metafyysisistä ehdotuksistaan ja kiinnostuksesta maan ulkopuoliseen elämään. Toisin kuin Clarke, Kubrick painotti luovan työnsä ihmiskeskeisyyteen, ihmis- tai yhteiskuntakritiikki sen olennaisimpana osana. Avaruusseikkailu 2001 on näiden kahden poikkeuksellisen lahjakkaan persoonan kohtaamispaikka, jossa syntyy oiva illuusio koko ihmiselämän paradoksaalisuudesta. Jo ensimmäinen puolituntinen tarjoaa tästä hyvän esimerkin. Elokuvan alussa näemme kaksi ihmisapinaheimoa, jotka taistelevat keskenään alueen juottopaikasta. Mystisen monoliitin (tästä lisää myöhempänä) ilmestyttyä toiselle apinaheimolle saavat he kyvyn käyttää eläinten luita lyömäaseinaan. Ko. apinaheimon johtaja murjoo aseellaan toisen heimon johtajan, joka on yksi elokuvahistoriamme kuuluisimpia kohtauksia: johtajan ase sinkoutuu ilmaan ja kuva leikkaa 3 miljoonaa vuotta tulevaisuuteen, jossa aseen paikalla on avaruusalus, autiomaan tilalla avaruus. Taustalla soi Straussin Tonava kaunoinen, ja kamera leikkaa vuoroin avaruusaluksiin, vuoroin avaruusalusten tarjoilijaemäntien tossuihin ja vielä avaruusasemien luukkuihin, jotka aukeavat kuin kauneimmat kukat maapallolla. Välittömästi lyhyen amerikkalaisten ja venäläisten tutkijoiden välisen keskustelun jälkeen voi todella aistia Clarken ja Kubrickin näkemyksien ensimmäisen yhdentymisen. Onko loppujen lopuksi hyvä asia, että tulevaisuuden ihmiskunnan suurinta ja kauneinta balettia tulee olemaan painottomassa tilassa tasapainoilevat lentoemännät ja avaruudessa raskaasti pyörähtelevät avaruusasemat? Olemmeko pohjimmiltamme samoja ihmisapinoita evoluutiosta huolimatta; eikö astronomian ja avaruusteknologian saavutukset itselleen säilövät amerikkalaiset ja venäläiset tuo mieleen ne kaksi kilpailevaa ihmisapinaheimoa, jotka eivät voineet jakaa yhdessä samaa juottopaikkaa? Mistä evoluutiossa onkaan todella kyse? Monoliitti, HAL-9000, tähtilapsi jne. Avaruusseikkailu 2001 on jokaisen oma "personal trip", matka tuntemattomaan. Clarke ja Kubrick tarjoavat kulkuvälineen, jonka tekovaiheista voi aistia pikkupoikamaista innostusta sekä isän matemaattista apua ja henkistä varautuneisuutta sen varalta, jos laite 'ei lähdekään lentoon'. Matkustajan ainoa tehtävä on kohdata matkan varrella ilmestyviä asioita, joita me olemme tottuneet kutsumaan nimillä kuten "ihminen", "kone" ja "kuolema". Uudet objektit, esimerkiksi "monoliitti" ja "tähtilapsi", tulee nimetä kokonaan itse. Ja nimiä tulee olemaan paljon. Elokuva on jaettu neljään osaan, joissa kaikissa vaikuttaa Avaruusseikkailun keskeisin esine: tummansininen, matemaattisesti täydellinen monoliitti. Tietomme monoliitista elokuvan jälkeen on, että kaksi elävää olentolajia on kokenut sen vaikutuksesta yliluonnolliselta tuntuneen reaktion, se on nähtävästi antanut uuden kyvyn sen kohdanneelle olennolle/lajille ja kyvynoppimista seuraa suhteellisen pian tapahtuva muodonmuutos kokonaan toiseksi olennoksi/olentolajiksi. Elokuvan vaikeus aiheutuu epäilemättä siitä, että katsojalla on monoliittia kohtaan täydellinen nimeämisen vapaus. Clarkella on asiasta oma mielipiteensä (huom. kirjat), mutta Kubrick esittää monoliitin selittelemättä sellaisena kuin se on, ja jättää vaikutukset myös pitkälti tulkinnanvaraisiksi. Moni on nähnyt monoliitissa Jumalan, kaiken elollisen ja elottoman hallitsijan, joka on tullut auttamaan nykyistä ihmiskuntaa evoluutiossa. Monoliittien voisi ymmärtää myös olevan Platonin ideataivaan maanpäällisiä ilmentymiä, joita ihminen yrittää vaillinaisella tavallaan heijastella: luusta tuli lyömäase eikä työkalu, huipputietokone kääntyi ihmistä vastaan yhteistyön sijasta. Kenties kaikkein puolustelluin näkemys sen sijaan on, että monoliitit olisivat ikään kuin universumin tienviittoja, joita ihmisen tulee seurata. Tästä seuraa luonnollisesti lisäkysymys "miksi?", johon on myös mahdollista löytää mitä mielikuvituksellisimpia vastauksia. Kiitos Kubrickin, useampi mahdollinen tulkinta 'kaikesta' on oikeutettua. Erityismaininnan ansaitsee vielä tapaus HAL-9000, joka ponnistaa nk. ikuisuuskysymyksien seasta nykyteknologian värittämille silmillemme ja haastaa meidät kohtaamaan sen äärimmäiset mahdollisuudet. HAL-9000 on huippuälykäs tekoälytietokone, joka kontrolloi koko Jupiteriin lähetettyä alusta ja osaa sen syväjäädytetystä miehistöstä. Paitsi että HAL pystyy keskustelemaan miehistön kanssa kuin ihminen ihmiselle, näyttää se/hän kykenevän myös omiin tunteisiin -tai ainoastaan niiden taitavaan matkimiseen. Ajatus ihmisen ainutlaatuisuudesta joutuu lopullisesti kyseenalaiseksi, kun tietokone näyttää osoittavan myös merkkejä omasta tahdosta. Tätä ihmisen ja koneen välistä suhdetta Kubrick on viettelevästi korostanut luomalla astronauteista ilmeettömiä kyynikoita, joille lennon tärkeys vaikuttaisi olevan kaikki kaikessa. Välillä tulee jopa ajatelleeksi, että heistä HAL vaikuttaisi käyttäytyvän kaikkein inhimillisimmin. Kelluva avaruusasema Vaikka elokuvaan suhtautuisikin kielteisesti, ei yhden tosiasian kieltäminen mielipiteen voimalla tunnu kovin järkevältä, nimittäin teknillisen kauneuden. Raha, elokuvaan käyetty aika ja ennen kaikkea osaaminen toden teolla näkyy Avaruusseikkailusta. Tekosyynä katselematta jättämiseen ei kannata käyttää solvaamista vanhanaikaisuudesta, niin kuin minäkin aikoinaan yritin. Aika ei näytä häiritsevällä tavalla pureutuneen elokuvaan lainkaan, ja huomio jää mielekkäästi sisällön tulkinnalle. Kuvaustakin merkittävämpi asia on kenties ollut Kubrickin audiovisuaaliset ratkaisut, jotka ovat säilyneet plagioimatta tähän päivään asti. Erityisen vähäinen dialogimäärä luo äänimaailmasta jo varsin kolkon, mutta ainutlaatuinen tapa korvata epärealistiset avaruusalusjyrinät klassisella musiikilla tai äänillä, jotka tosiasiassa ihmisen on edes mahdollista avaruudessa kuulla (ts.omassa happilaitteessa kiertävä hengitysääni) tekee kokemuksesta entistäkin hämmentävämmän. Näistä ratkaisuista voi olla montaa mieltä, mutta se tapa, millä Kubrick toteutti omat näkemyksensä on huoliteltua ja laskelmoidun tuntuista. Kokemus on taatusti ikimuistoinen ja ainoastaan maun asiaksi jää, hyvässä vaiko pahassa mielessä. Ikimuistoista on myös Kubrickin tarinankuljetus, joka mielletään usein kirosanaksi Avaruusseikkailu 2001:n kohdalla. Useiden katsojien suurin kompastuskynnys on Kubrickin pateettinen mutta kylmä ilmaisutapa, jossa tuntuu välillä olevan jotain katsojaa tahalteen provosoivaa, välillä taas luotaantyöntävää taidehuumoria, ironiaa. Kuuluisimpia esimerkkejä tästä on ehkä elokuvan ensimmäiset kolme minuuttia, jotka tapahtuu pimeällä ruudulla/kankaalla avaruusromun säestämänä tai pitkät avaruusjaksot, joissa seurataan liki paikoillaan pysyviä aluksia Straussin vuodattaessa värikästä sinfoniaansa. Selittämättömistä syistä näitä kohtauksia on nostettu länsimaisen elokuvahistorian merkittävimmiksi, vaikka niillä on aina tuntunut olevan enemmän vihaajia kuin ystäviä. Omasta näkökulmasta en osaa paljoa lisätä: aluksi inhosin kohtauksia, mutta ehkäpä alun hämmennys ratkaisun omaperäisyydestä vain hämärsi täysin kykyni nauttia kohtauksista, joista myöhemmillä katselukerroilla olen saanut paljon irti myös emotionaalisella tasolla? Vai johtuuko tämä pelkästään nimestä "Stanley Kubrick", joka on tehnyt usean helpommin lähestyttävän hittielokuvan, ja joka ei vain 'voi olla huono'? Maankamara En tiedä Martin Scorsesen Taksikuskin lisäksi yhtään toista elokuvaa, johon kliseinen fraasi "sitä joko rakastaa tai vihaa" toimisi paremmin kuin Avaruusseikkailu 2001:een. Parhaimmillaan se voi tuntua hypnoottiselta sukellukselta maailmaan, jossa kaikki vanha tuntuu yhtäkkiä uudelta ja todellinen uusi vieläkin hämmentävämmältä. Nykyiset käsityksemme joutuvat kyseenalaisiksi ja joudumme pahimmassa/parhaimmassa tapauksessa palaamaan kokonaan pohtimisemme alkulähteille. Tällaisen taide-elämyksen kokeneet kohdistavat usein välittömästi superlatiivinsa Avaruusseikkailua kohtaan ja innostuneilta suosituksilta ei arkikatselija voi olla turvassa. Mielenkiintoista on, että elokuvan vastarinta koostuu vähintään yhtä kiivaista arvioista. Avaruusseikkailu 2001 on tylsä, tekotaiteellinen "diashow", jonka naurettavuuden kruunaa ylipateettinen, ainoastaan erikoisuudenhalusta viestivä klassisen musiikin soundtrack. Se, mikä erottaa näkyvästi positiivisen kritiikin negatiivisesta näkyy lähes poikkeuksetta perusteluiden määrästä. Avaruusseikkailu 2001 ei ole kuin hämärä kuva, jota yksi kuningastulkinta valottaisi huomattavasti tai toisi sen peräti yhteiseen auringonvaloon ihasteltavaksi (vrt. jotkut David Lynch-elokuvat). Avaruusseikkailu 2001:n funktio ei ole olla nerokas labyrintti, jonka päässä lepää luojahahmo Stanley Kubrick. Niin kuin tarinankertoja Arthur C. Clarke on sanonut: "Jos joku katsoja jonain päivänä ymmärtää 2001:n täysin, me olemme epäonnistuneet tehtävässämme." Niinpä niin. Joskus vain vastausta tärkeämpää on se, mikä synnyttää kysymyksen.
Itse katsoin ensi kertaa muutama viikko sitten, ja täytyy myöntää, että pari kertaa vilkaisin kelloa välillä. Vaikka en yleensä haekaan elokuvilta pelkästään nopeatempoisuutta, niin suvantokohtia oli ehkä liikaa. Ehkä olisin tarvinnut hardcore-Kubrick-fanin viereen tulkitsemaan minulle eräitä kohtia (itsekin rankkaan kyseisen ohjaajan ihan parhaimpien joukkoon, mutta kaikki ei mene minullakaan kurkusta alas). Mielipiteitä ja tulkintoja on tietysti yhtä monta, kuin on ihmistäkin. Mutta 2001 ei tosiaankaan ole mainstreamia, mikä nostaa aina pisteitä (ainakin plussan tai puolikkaan verran asteikollani).
Hieno on elokuva mutta kyllä siitäkin löytyy näitä ns. leffamokia (vai voidaanko ristiriidat tässä tapauksessa laittaa taiteellisiksi valinnoiksi). Tässä vähän saivartelua: Kun kuubussi lentää kohti monoliitin löytöpaikkaa, taustalla kelluvan maapallon valaistus muuttuilee, tämä mielestäni on oikeasti moka. Kun monoliitti päästää radioäänensä ja tutkijoiden korvat lukkiutuvat, on tämän jälkeinen kuva maasta ja auringosta monoliitin yläpuolella vielä radikaalimmin edellisistä poikkeava. Sanottakoot nyt heti kuitenkin, että tuo kuva on tietysti tärkeä esittää juuri noin, eikä sen ehkä tarvitse ollakaan suora jatkumo kohtaukselle. Kuvassahan toistuu elokuvan apinajaksosta tuttu ikimuistonen visio kuusta ja auringosta. Muitakin pikkujuttuja elokuvasta on löydettävissä, kun katsoo "sillä silmällä." Avaruusalusten liikkeen kuvaamisen vaikeudesta elokuvissa Avaruuselokuvien ongelmana on usein se, kuinka esittää aluksen liike taustataivasta vasten, tähdethän eivät koskaan voi vilistää taustalla, eivätkä liikkua edes hitaasti. Jos avaruusaluksesta kuvattuna näytetään realistisesti ulos ikkunasta, ei tähtien etäisyydestään johtuen kuuluisi liikkua lainkaan vaikka alus menisi kuin lujaa hyvänsä. 2001: kin tähdet lipuvat, vaikkakin hiljaa. Puolestaan kuvat jossa Discovery kulkee kuvan halki tulee vaikutelma, kuin se liukuisi HITAASTI eteenpäin - lähes kävelyvauhtia, tai sitten kamera ei ihan "pysyisi vauhdissa" Todellisuudessahan aluksen vauhdin täytyisi olla aivan hirmuinen ehtiäkseen joskus Jupiteriin. Hiitaushan tietysti kuuluu tämän elokuvan tyyliin ja lumovoimaan eikä sitä ehkä kannata turhaan ruveta analysoimaan.
Saivarrellaan nyt sitten vähän lisää. Kyllähän ne tähdet liikkuvat ikkunassa jos alus esim. kääntyy tähdistä pois päin / tähtiin päin. mitä jyrkempi käännös, sitä nopeampi liike.
Erinomaisen hieno elokuva, jonka ymmärtäminen vaatii muutamia katsomiskertoja. Kuudennella kerralla leffa on ohi liiankin nopeasti, mutta ymmärrän että saattaa hidas kerronta olla MTV-leikkauksiin tottuneelle aika koettelemus. Tosin tuo ymmärtäminenkin on vähän tulkinnanvaraista, sillä mielestäni valmiita vastauksia ei anneta... Lukekaa kirja(nen) ja katsokaa elokuva. Kyseessä on pitkälti sama tarina. Mutta olenko väärässä, kun väitän että loppuratkaisut poikkeavat toisistaan? Mielestäni Clarke antaa vastauksen Kubrick jättäessä enemmän tulkinnanvaraa... 2010 sekä kirjana että elokuvana taas ovat... no jatko-osia.
Kannattaa muuten lukea myös novelli, josta 2001 sai alkukimmokkeen. Se on ilmestynyt suomeksikin nimellä Vartija. Löytyy Clarken kokoelmasta Tähtiaika. Siinä kuusta löytyy pyramidin muotoinen esine.
^Tuo Portsmouth Sinfonia on kyllä mielenkiintoinen kollektiivi, pitäisi saada jostain käsiinsä enemmänkin niiden esittämää kamaa. Hyvä versio kyllä tuo Janin linkittämä! Eroaa ainakin alkuperäisestä sopivasti.
Et ole väärässä. Tuossa edellisellä sivulla kerronkin muutaman vuoden takaisena itsenäni, että Kubrick ja Clarke päätyivät erimielisyyksiin tarinan lopusta ja siksi kirjassa ei näy Kubrickin nimeä ja leffassa ei näy Clarken nimeä - eli päättivät tehdä ihan omat versionsa.