Tehdään poikkeus perinteissä ja perustetaan oma ketju elokuvalle, joka sen liioittelematta ansaitsee. Yleensä kauhuelokuvissa juoneen ei kannata kiinnittää kovin paljon huomiota, sillä sen funktio on vain shokkikohtausten liittäminen toisiinsa. Onneksi on olemassa poikkeuksia, jotka on ohjattu antaumuksella. Alone in the Dark - Armoton yö (1982) on maanisuudessaan ja psykologisen painoarvonsa puitteissa kasariestetiikan parhaimpia edustajia genressä, hyödyntäen hienosti myös rajatun tilan trillerin potentiaalia, antamalla sille tehokkaan sävyn turvattomuuden tunteen tylyllä leikittelyllä, groteskin kauhukuvaston kansien väliin kätkettyjen pahimpien perversioiden saadessa tietyt kuvalliset vastineensa, kuitenkaan leimautumatta stereotyyppiseksi väkivaltatripiksi. Sen onnistuu kiertää yllättävän etäältä useimmat kaavamaisuudet ja kuljettaa juonta omalla tavallaan kohti katkeraa kliimaksia. Synkkä matka ihmismielen pimeyteen kulkeekin ennemmin raadollisen ja kyynisen teemansa kuin eksploitaationuhjuiseen slasher-lajityyppiin sementoituneitten perusarvojen pakottamana, sekoittamalla joukkoon kauhuaineksia ja outoja harhavisioita, jolloin asiat ei etene pelkällä pornoelokuvalogiikalla. Mielenkiintoiseksi asetelman tekee lisäksi se, että elokuva tarjoaa muitakin vinksahtaneita käyttäytymismalleja kuin "oikeutetun koston", jonka johdosta se sai osakseen kyseenalaisen kunnian nousta nopeasti sensuurikeskustelun keskiöön kasettitelevisiokauden kukoistuksessa. Erikoistehosteet on toteutettu budjettiin nähden oivallisesti, vaikka filmauksen kenties keskeisintä roolia kannatteleekin voimakas tunnelma, jonka rakentaminen erityisesti loppupuolen riisutun dialogin ja vaikuttavan kuvauksen avulla edellyttää hyvää käsikirjoitusta ja tarkkaa elokuvallista näkemystä ohjaajalta, tuotannon tasoon tuijottamatta. Tunnelma onkin jäätävyydessään poikkeuksellisen onnistunut, mikä on paljon sanottu lajityypin edustajasta jossa alkukantaiset vainoharhat, viha, paine ja pakkomielteet ottavat vallan ja harkintakyky katoaa, asioitten tapahtuessa elokuvan esittämässä muodossa kyseisen ilmaisukanavan vahvoilla elementeillä korostettuina, sillä viitteellisistä slasher-elementeistään huolimatta tämän pienen amerikkalaishelmen tyylilaji on kuitenkin enemmän psyykeen iskevää. Loistavan roolituksen lisäksi, josta parhaiten onnistuvat (yllättäen) pahishahmot, voidaan paljon painoarvoa antaa ohjaajana debytoivan Jack Sholder'n visuaaliselle silmälle ja kokonaisuuden kannalta tavalle rytmittää elokuva, mikä uransa b-leffoista a-luokan trailereita (mm. Slave of the Cannibal God) työstämällä aloittaneelle miehelle on kuin toinen luonto. Armoton yö oli niin ikään esikoinen 15 vuotta aiemmin toimintansa pöytälaatikkolafkana aloittaneelle matalan profiilin elokuvien jakeluun keskittyneelle ja sittemmin tuottamiseen erikoistuneelle New Line Cinema:lle sekä sen perustaneelle Robert Shayelle, joka jatkoi yhteistyötään Sholderin kanssa kolme vuotta myöhemmin valmistuneessa Painajainen Elm Streetillä 2: Freddyn kosto, jolloin hallitsevana piirteenä tuotantoprosessissa sisällön kehittäminen oli edelleenkin eräänlaista nuorallakävelyä. Elokuvan pieni budjetti ei tunnu rajoitteelta, sillä tuskallisen vakuuttavasti suoriutuvien näyttelijöiden, Sholderin ja Shayen lisäksi loppukin tuotantoryhmä muodostaa mainion tiimin: kuvauksesta vastaa Joseph Mangine (mm. Exterminator 2 (1984)), joka osaa tallentaa koko filmin kuva-alalle vakuuttavia sommitelmia, joissa suljetun paikan kammoa tihkuvat tuokiot värisyttävät selkäpiitä aidosti (muutamien kohtausten tiukat rajaukset eivät todellakaan lupaa hyvää kuvan ulkopuolisesta maailmasta), vaikka itse väkivalta on luontaantyöntävää ja vailla ylevyyttä. Tätä tukee tasokkaat murhajaksot mitkä siintävät aivan liian korkealla elokuvan hienoimman vuosikymmenen kulttuurikannibalismin kustannuksella katsojia kusettavien halpahintaisten ja modernien liukuhihnalta tuotettujen ja omaksi ahtaaksi genrekseen vakiintuneitten jäljitelmien ja itseään kunnioittavien elokuvakriitikoiden tavoittamattomissa. Musiikki on Italialaisen Renato Serion säveltämää, jonka upeaa synkkää syntetisaattorisaundia hyödynnetään harkitusti, mutta sitäkin mieleenpainuvammin. Leffan leikkasi Arline Garson, joka kursi kasaan myös Sholderin ohjaaman aliarvostetun Painajainen Elm Streetillä 2: Freddyn kosto. Armoton yö provosoi karuudellaan vaivautumatta vain vihjaamaan vähäpätöisesti, vaan takomalla pajavasaralla pointin perille, haastaen yleisön pohtimaan ketkä lopulta on terveen järjen tavoittamattomissa, etenemällä turhia elokuvallisia kikkailuja vältellen kylmän voyaristisessa hengessä vääjäämättömän synkeään loppuunsa koko ajan intensiteettiään kasvattaen, pikimustan huumorin sävyttämiä koomisia kevennyksiä kaihtamatta. Se on elokuva, jolla on kerronnallista silmää myös kauniille kuville ja pienille yksityiskohdille, mutta mikä tärkeämpää tämän tarinan kannalta, myös kineettiselle väkivallalle aikana, jolloin raakuus ja tinkimättömyys oli yhä tallella ja sisäsiistit elokuvalliset pintasilaukset kaikkia huoraavien tuotantoarvojen tuolla puolen. Eli juuri sitä, mitä lääkärin kuuluisi määrätä vittumaisen päivän päätteeksi! Kotimainen katsojakunta tuntuu lähes unohtaneen leffan, mikä on sääli, joskaan ei ihme, sillä viimeksi siitä on päästy nauttimaan Suomen jakelumarkkinoilla Markus Selinin luotsaaman Magnum Videon levittämän magneettinauhan muodossa, tuolloin käsittämättömät 3' 40" lyhyempänä versiona, jonka torsoamisesta vastasi perimätiedon mukaan Selin itse. Kenties kohtalon ironiaa, että elokuvaakin hullummaksi kuvio kehkeytyi, kun VET kielsi jo saksitun julkaisun kokonaan silloisen uuden videolain ikeessä. Tällaisella toiminnalla taattiin seuraavankin elokuvaharrastajapolven traumatisoituminen, mutta myös entistä kiivaampi halu toteuttaa harrastusta, vaikka läpi harmaan kiven. Alone in the Dark:n monipuolinen kuvallinen anti, intensiiviset roolisuoritukset ja Sholderin tapa osata käsitellä pelkoa totuudenmukaisesti tekevät elokuvasta paljon muutakin kuin pelkkää kohua herättävää suorasukaista silpomista. Tuntuu lievästi ilmaistuna käsittämättömältä, ettei elokuvan oikeuksia hallinnoiva Warner Bros. ole vielä tätä kirjoittaessa vaivautunut tuottamaan elokuvasta HD-resoluution fyysistä julkaisua fanien loputtomanoloisesta rummutuksesta huolimatta, vaikka muun muassa HDTV-masteri siitä on tiettävästi olemassa. Siihen asti on tyytyminen esimerkiksi överihintaisiin DVD-julkaisuihin, joista jenkkien Image Entertainment tarjoaa toistaiseksi parhaimman vaihtoehdon. Edit. Trailer lisätty.
Höhöhö, olisihan tämä nyt pitänyt tietää, vaikka jälkiviisaana on aina hyvä heitellä laastia halkeamiin. Tosiaan, leffaa ei missään tapauksessa pidä sekoittaa Uwen ulostukseen, joka paitsi saa voimaan pahoin, myös tekee sokeaksi.
Tämän pariin palaaminen HD-päivityksen muodossa oli monien muiden tavoin myös allekirjoittaneelle kauan ja hartaudella odotettu toiveiden täyttymys, joka olisi suurimmalla todennäköisyydellä antanut odottaa itseään holvissa hamaan tulevaisuuteen ilman leffan fanien aktiivista painostusta, erityisesti Shout!n suuntaan, vaikka oikeudet omistava Warner Bros. ylimielisyydessään kokenee jälleen olevansa yksin keskeisimmässä roolissa glooriaa asiasta jaettaessa. Niin tai näin, ainoaksi, joskin oleellisimmaksi purnauksen aiheeksi, yleisen hämmennyksen ohella, nousee fakta skannatun lähdemateriaalin perustuvan filmipositiiviin alkuperäisten kameranegatiivien sijaan. Syytä tähän voi tässäkin tapauksessa valitettavasti vain arvailla, sillä ylempänä mainituista tahoista tiettävästi kumpainenkaan ei ole asiaa julkisesti sen koommin täsmentänyt. Tosin tässäkin muodossa lopputulos palvelee kokemusta pätevästi. Liioittelematta parhaita sijoituksia genreen.
Plazalaisilla kokemusta leffan Skyline Pictures -julkaisusta, joka tuli tarjolle Espanjassa aiemmin tänä vuonna? Liekö kyseessä Scream Factory -julkaisua lähdemateriaalinaan mahdollisesti hyödyntävä/riistävä painos?