Max Mayerin Adam (2009) kuuluu niihin elokuviin, joissa päähenkilö kohteliaasti sanottuna kärsii jonkinlaisesta mentaalisesta haasteesta, ja juonirakennekin on perinteinen poika tapaa tytön. Adam tuo nopeasti mieleen sellaiset elokuvat kuin Kaunis mieli, Phoebe in Wonderland ja Kuun pimeä puoli. Adam (Hugh Dancy) on 29-vuotias newyorkilainen mies, joka on juuri haudannut isänsä; äitinsä hän oli menettänyt jo 8-vuotiaana. Adam työskentelee elektroniikkainsinöörinä ja harrastaa tähtitiedettä. Heti alussa käy selväksi, että sosiaaliset tilanteet tuottavat hänelle ongelmia. Spoiler Sittemmin täsmennetään, että hänellä on nimenomaan Aspergerin syndrooma. Samaan rappuun muuttaa viehättävä Beth (Rose Byrne), opettaja ja lastenkirjailija, ja hän ihastuu Adamiin piittaamatta tämän kulmikkaasta luonteesta. Spoiler Tietystä vaisuudestaan huolimatta elokuva esittää melko osuvasti, millaisia hankaluuksia Asperger-potilas kohtaa työelämässä ja ihmissuhteissa. Adam ei pysty lainkaan arvioimaan, mitä muut ajattelevat, eikä tunnistamaan leikinlaskua vaan ottaa kaiken kirjaimellisesti, ja siksi useimmat sosiaaliset tilanteet kääntyvät kiusallisiksi. Appivanhemmille Asperger-vävykokelas on kova pala. Loppu on epätavallinen, melkein kuin Prinsessa Mononokessa: poika ei saakaan tyttöä. Silti elokuva tuntuu päättyvän johdonmukaisesti; periamerikkalaiseen tapaan päähenkilö kohtaa vaikeutensa ja voittaa ne omalla tavallaan. Verrattuna melskeisempään Kauniiseen mieleen on Adam mittasuhteiltaan melkeinpä kamarinäytelmä, ja se keskittyy täsmällisesti aiheeseensa. Hugh Dancy eläytyy rooliinsa hyvin, melkein kuin Leonardo Di Caprio Gilbert Grapessa, ja Rose Byrne on hillitty mutta uskottava naapurintyttö, joka näkee ulkokuoren läpi. Kerronnaltaan kokonaisuus jää kuitenkin hiukan vaisuksi; syntyy vaikutelma kuin käsikirjoittaja olisi ponnistellut aivan kykyjensä äärirajoilla. 3½/5 Muutama kuvanäyte pohjoismaisesta DVD:stä: Spoiler