Järjestin taannoin pienen ihmiskokeen ja nostalgiamurskajaiset katsomalla kaikki James Bond -filmatisoinnit väliltä 1962-1989 eli yhteensä 16 Bondia peräkkäisinä päivinä ilman mitään muita elokuvia välissä. Suurinta osaa olin ainakin sivusilmällä joskus seurannut mutta en muistaakseni koskaan oikein katsomalla katsonut, joten muistikuvat olivat hatarat ja mahtuipa mukaan myös muutama täysin uusi tuttavuus. Brosnanit jätin pois koska niistä on aivan tarpeeksi tuoreet mielikuvat ja Casino Royalea en ole vielä nähnyt, joten alla olevat kommentit pitää suhteuttaa ainakin toistaiseksi sitä edeltävään aikaan. Dr. No (1962) Ei järin vahva debyytti sarjalta mutta ilmeisesti olemalla ensimmäinen ansaitsee jonkinlaisen pyhäinjäänne -aseman monessa yhteydessä. Ensimmäisen puolituntisen jälkeen tapahtumat liikkuvat tasolla kiviäkin kiinnostaa eikä toimintakohtauksetkaan varsinaisesti stimuloi mieltä. 2/5 From Russia with Love (1963) Conneryn paras. Sopivan maanläheinen tarina Bondiksi, tunnelma pysyy yllä, Connerylle siunautunut iso nippu hyviä heittoja ja sivuosissa karismaa (mm. Robert Shaw). Ei myöskään hakemalla hae mitään suureellista loppunumeroa myöhempien Bondien tapaan. Omaa kaikki ne elementit, joita James Bond-filmatisoinnilta voi parhaimmillaan odottaa. 3,5+/5 Goldfinger (1964) Jatkaa Istanbulin keikan jälkeen hyvällä tasolla mutta ei aivan pysty luomaan yhtä vahvaa ilmapiiriä. Omaa ehkä yleisesti muistetuimman castin aina itse Goldfingeristä Pussy Galoren lentävään sirkukseen. 3,5-/5 Thunderball (1965) Sisältää paikoitellen aivan kahden edeltäjänsä tasolla liikkuvia jaksoja, mutta hiipuu loppua kohti alle riman. Apaattinen pääpahis sekä ylivenytetyt toimintakohtaukset eivät varsinaisesti auttaneet asiaa. 2,5+/5 You Only Live Twice (1967) Bond-universumin pohjasakkaa ja ilmeisesti jonkinlainen Moonrakerin kaukainen esi-isä. Aivan liian over the top, joskin näin jälkiviisaana ja Moonrakerin nähneenä sietäisin hävetä käyttäessäni moista termiä tässä kohtaa. 1,5/5 On Her Majesty's Secret Service (1969) Ninja-Bondista hyppäys realistisempaan suuntaan heiluttaa venettä siihen malliin, että Bond-mittelön pronssimitalli irtoaa selkeällä erolla OHMSS:n hyväksi. Tekee lähes tulkoon saman mitä Imperiumin vastaisku tekee Star Warsille eli pelastaa päivän. OHMSS on kahden ensimmäisen Bond-vuosikymmenen synkin / vakavin ja jopa Hänen majesteettinsa salaisen palvelun ykkösagentti osoittaa olevansa sittenkin vain ihminen eikä pelkkä one-liner-kone. George Lazenby tuo rooliin sopivaa haavoittuvuutta ja on Daltonin Timpan jälkeen kaikkein kolmiulotteisin Bond. Toimintaakin on tällä kertaa sopivissa mitoissa ja kun menoa vielä ryhdittää John Barryn loistava instrumentaaliteema, niin pullat ovat aika hyvin uunissa. 4/5 Diamonds Are Forever (1971) Karu paluu arkeen. Conneryn jäähdyttely-Bond on kutakuinkin sitä samaa leipääntynyttä haahuilua mitä Bondit huonoimmillaan ovat. Ja miksei se helvetin Blofeld suostu jo kuolemaan! 2,5/5 Live and Let Die (1973) Lisää puudutusta. Ei auta voodoot eikä sadetanssit. Moore tuntuu olevan debyytissään täysin eksyksissä eikä edes täyttä virnistysvaihdetta vielä saavuteta, vain puista olemusta. Tylsää toimintaa, tylsillä hahmoilla, tylsissä kehyksissä. 2/5 The Man with the Golden Gun (1974) Selkeästi Mooren paras. Christopher Lee yksi muistettavimmista vihulaisista, tarina ja sen kulku jopa poikkeuksellisesti pitävät kiinnostusta yllä sekä Goodnight on Bond-tyttöjen eliittiä. Jostain taivaallisesta syystä lopusta ei myöskään löytynyt Bond-ystävineen-ottaa-mittaa-pääpahiksen-armeijasta-josta-seuraa-vähintään-15-minuutin-kokovartalopuudutus-kiintiöjaksoa, vaan homma pistettiin pakettiin hieman pienemmässä piirissä. 3/5 The Spy Who Loved Me (1977) Nipin napin selvisi riman yläpuolelle vahvan alkupuoliskonsa ansiosta lopun toimintajaksojen jälleen kerran lähes vesittäessä kaiken. Barbara Bach eittämättä Bond-tyttöjen kruunaamaton kuningatar. 3-/5 Moonraker (1979) Miten ihmeessä olin onnistunut missaamaan tämän helmen? Toki Moonrakerin maine oli jo kiirinyt edeltä, mutta olihan tämä nyt helvetin paljon huonompi kuin koskaan osasin odottaa. Eikä oltu edes lähelläkään niin huono, että hyvä-tasoa vaan Moonraker on ihan rehellisen sysipaska elokuva ihan millä sektorilla tai mittatikulla tahansa mitattuna. En oikeastaan osaa sanoa edes mistä tuo yksi tähti tulee, mutta arvotaan se vaikka teemabiisille. 1/5 For Your Eyes Only (1981) Odotin jo jonkinlaista rebound-efektiä Moonrakerin masentavuuden jälkeen (You Only Live Twice -> On Her Majesty's Secret Service), mutta kaikkea muuta. Tähän oli sitten päätetty ympätä kaikki mahdolliset takaa-ajon eri muodot koko Bond-historian ajalta maalla, veden pinnalla, pinnan alla, ilmassa, jäällä jne. Vaikka kesto oli vain sen rapiat 2 tuntia, niin tuntui ainakin neljältä tunnilta kun toimintakohtauksia tykitettiin päättömästi toisensa perään. Bondin ski or die talviurheilun ylistyshetki kruunasi kaiken. Moonrakerin tapaan Moore oli jo todella väsynyt tapaus. 2/5 Octopussy (1983) Tässä vaiheessa Roger Moore ilmeilyt aiheuttivat jo pahoja kiemurteluita koehenkilöllä. Mooren Bond ei osaa suhtautua mihinkään vakavasti vaan tuntuu metsästävän vain seuraavaa vitsiä tai paikkaa virnuilla typerästi. Myöskin toiminnassa Moore vaikuttaa lähinnä kömpelöltä hölmöltä joka on joutunut väärään paikkaan. 2/5 A View to a Kill (1985) Mooren viimeistä katsellessani tuli mieleeni Christian Balen kommentit Batman-saagaa koskien kuinka hänen mielestään suurin ongelma aikaisemmissa Batman-elokuvissa oli se kuinka Batman itse ei ollut koskaan se kiinnostavin hahmo. Mielestäni tämä sama pätee yhtälailla suurimpaan osaan Bondeista ja kuten Batmanienkin kohdalla, mitä oudoimmat viholliset, päätön toiminta ja yliampuva sisältö ei tätä puutetta korvaa. 2/5 The Living Daylights (1987) Mikä ihana kasvojenkohotus ja paluu maanpinnalle realistisempaan menoon. Conneryn ja Mooren kaltaisten paperinukke-Bondien jälkeen Daltonin monivivahtainen tulkinta hahmosta on täysin ylivertainen ja pistää varsinkin Mooren entistä huonompaan valoon. Tarina rakennetaan loikanneen neuvostoupseerin varaan eikä maailmaakaan uhkaa mikään avaruusasemia rakenteleva jauhopää. Toimintaa on myös karsittu runsaasti eivätkä osiot tunnu aikaisempien Bondien tapaan täysin irrallisilta jaksoilta. Hyvä paketti ja hopeasija. 4+/5 Licence to Kill (1989) Ripaus Miami Vicea, hyppysellinen 80-luvun toimintagenrelle perinteistä rähjäistä menoa sekä kuorrutuksena päälle sarjan kaikki parhaat omat avut ja meillä on the ultimate bond movie. Uudet elementit sekoittavat pakkaa oikein mukavasti vanhoja perinteitä kuitenkaan täysin unohtamatta. Vaikka kasarilla ollaankin, niin toiminta ei ole kuitenkaan pääosassa vaan Bond luottaa enenevässä määrin älyynsä. Kun sitten toiminta ottaa vallan on se koko sarjan ylivoimaisesti parasta menemättä kuitenkaan liiallisuuksiin säilyttäen elokuvalle valitun linjan. Daltoninkin ollessa edelleen herra ja hidalgo talossa, voi hyvällä syyllä sanoa, että tässä on se mitä lähdin hakemaankin. Hieno lopetus muuten niin tuskaiselle kokemukselle, joskin vaadin ihmiskunnalta vähintäänkin virallista anteeksipyyntöä Timothy Daltonille siitä kuinka hänet ja hänen panoksena sarjalle sivuutetaan kylmästi kerta toisensa jälkeen, varsinkin kun kisa ei ole edes tiukka. Kuka Connery? 4½/5 Vaikka kaksi viimeisintä jätti todella hyvän maun suuhun, niin pakkohan tässä on olla kuitenkin pettynyt kun hukkaprosentti oli lähestulkoon 60% ja edes se perimmäinen tehtävä eli viihdyttäminen ei noilta alle kolmen tähden jääneiltä onnistunut. Onneksi näin joulun jälkeen hyvä tahto ei ollut vielä aivan vieras termi, joten kiitokset noiden jämien ostajille :thumbsup: Täytyy vielä se Casino Royale eksyä katsomaan, ennenkuin sen suurempia kruunajaisia Daltonille järjestän. Tiedä vaikka pistäisi kovinkin kampoihin. Saa nähdä minkälaisia traumoja testi jätti koehenkilöön kun seuraavaksi pitäisi palata elokuvalliseen arkeen, mutta veikkaan olevani kohtuullisen tyytyväinen jo siitä mikäli elokuvan päähenkilö ei ole minkään sortin agentti.
Dempsey & Makepeace: Season 1 ****½ Kyllä sitä ihan myytynä edelleen seurasi oman lapsuutensa suosikki-kyttäparin rikosselvittelyä. Tarinoissa ei varmaankaan ole sinänsä vikaa, mutta itselleni ne jäivät nytkin vähän taka-alalle. Mielenkiintoisempaa oli mm. Dempseyn sopeutumisvaikeudet rapakon takaisiin tapoihin ja protokolliin, uuteen pariin sekä kärttyisään pomoon. Huumoria sarjassa oli hiukkasen enemmän kuin muistelinkaan, ja se onneksi myös toimii. Karskin jenkkikytän ja brittiläisen hienostoperheen tyttären välinen kemia on kuitenkin se ässä hihasta ja avain, mikä nosti sarjan menestykseen ja tv-klassikoksi, kuten sitä boksissa nimitetään. Pääparin roolimiehitystä pitänee kuvailla äärimmäisen onnistuneeksi, varsinkin kun tietää Brandonin ja Barberin siviilielämän. Ja mikä ettei, onhan se Makepeace vaan hirmu nätti vielä nykyäänkin katseltuna. :love: :love: :love: Onneksi Spoiler sarjassa D & M eivät koskaan alkaneet varsinaisesti seurustella tai edes hypänneet sänkyyn, niin säilytettiin se Makepeacen kieltämä mutta selvä romanttinen jännite kaksikon välillä läpi sarjan. Mutta milloin kaudet 2 ja 3 julkaistaan Suomessa, vai julkaistaanko? Olisi nekin katsonut heti perään. Married With Children: Season 1 ****- Kovasti hauskaa pulmustelua, mutta vähän vielä hakemista. Ensimmäisellä kaudella ei Bundyn perhe ole vielä läheskään niin vinksahtanut ryhmä kuin mikä siitä myöhemmin tuli. Tässä vaiheessa Al ei vielä täysin kammonnut seksiä vaimonsa kanssa, Peggy laittoi perheelleen ruokaa ja Kellykin oli melkein normaali teini. Tässä ei siis vielä hoksattu tai uskallettu mennä niin äärimmäisyyksiin kuin seuraavilla kausilla ja Luke Venturakin oli selvästi epäonnistunut kokeilu. Käsikirjoittajilla oli kuitenkin jo kynät hyvää vauhtia teroittumassa parhaita kausia varten ja näistäkin jaksoista löytyy jo aivan killereitä reploja. Esim. Steven "Al, I'm horny. What are you gonna do about it?". Hahmot ovat myös ainakin näiden kahden avioparin osalta jo aika siinä heti tällä kaudella, ei niitä myöhemmin juuri tarvinnut kehittää mitenkään. Ja onneksi ärsyttävät yleisön kiljumiset ja taputukset esim. Alin astuessa sisään loistavat vielä monta kautta poissaolollaan. Parhaat jaksot on kuitenkin vasta tulossa, joten mikäs tässä katsellessa maratonina vielä kaudet 2-5. :thumbsup: Fawlty Towers: Season 1 ***** Aina varma naurattaja ja ehdoton komediaklassikko. Pitkän Jussin majatalossa tapahtuu kaikkea hullunkurista, mutta hommaa ei vedetä miksikään helpoksi hölmöilyksi. Juttu hoidetaan kotiin terävillä käsikirjoituksilla, näyttelemisellä ja unohtumattomilla roolihahmoilla. Sääli, että sarja on vain 12 jakson mittainen, mutta onpa jokainen jakso sitten sitäkin laadukkaampi. Ei komediaa enää paljon paremmin voi tehdä.
To: Fong juk - Exiled Vuoden tyylikkäimmät tulitaistelut, joissa yhdistyy länkkäri ja honkkari. Tarinaa olisi voinut vähän vielä hioa, koska se oli elokuvan heikoin lenkki eikä tarjonnut mitään uutta tähän genreen. Johnny Ton elokuvien ja honkkaritoiminnan ystäville katsomisen arvoinen. Doi: Ima, ai ni yukimasu - Be with you Parhaimpia "ikuinen rakkaus / menetetty rakkaus" -teemalla kulkevia elokuvia mitä toistaiseksi vastaan on tullut. Välillä hitaasti etenevä ja pari liian siirappista kohtausta ei kuitenkaan pilaa loistavaa viimeistä varttia, joka niputtaa elokuvan nätisti yhteen ja on sitä kuuluisaa elokuvataikaa. Lang: M Erinomainen sarjamurhaajatarina hyvin kuvattuna ja välillä käyttäen erilaisia kuvakulmia mitä normaalisti olen nähnyt tämän ikäisissä elokuvissa. Myös tupakkateollisuus kiittää, kun en meinannut kunnolla nähdä näyttelijöitä röökinsavun seasta muutamassa kohtauksessa. Näissä kohtauksissa, kun saattaa samaan aikaan palaa niin sikarit, sätkät kuin piiputkin ja eräskin tupakkamerkki tulee tunnetuksi elokuvan aikana. Kamiyama: Ghost in The Shell: Stand Alone Complex 2nd Gig Tämä toinen kausi on kyllä hyvä omalla tavallaan, mutta tästä puuttui se jokin, joka pakotti katsomaan osan toisensa perään mikä ensimmäisessä kaudessa löytyi. Itselleni, ensimmäisen kauden kuusi viimeistä jaksoa ovat edelleen parasta GITSiä ja tässä toisen kauden viimeisissä jaksoissa ei ollut samaa draaman ja toiminnan yhteispakettia, mikä teki ensimmäisestä kaudesta niin loistavan. Lisäksi toisen kauden intro- ja loppumusiikit eivät pärjää ensimmäisen kauden biiseille, mutta jaksojen taustamusiikki on kuunneltavaa. Rutinoista huolimatta kaikille GITS faneille katsottavan arvoinen kausi.
How I Won the War (1967) Jostain kumman syystä olin siinä käsityksessä, että tämä elokuva pitää nähdä. Jos jollain muulla on sama oletus, niin voin kertoa että olet väärässä ja tämä kamalan surkea tekele kannattaa jättää hyllyyn odottelemaan tietämätöntä ääliötä. Tässä sodanvastaisessa elokuvassa ei ole mitään hauskaa tai ajatuksia herättävää, tämä ei ihannoi sotaa, mutta ei se sodan järjettömyyttäkään osaa kuvata. Paljon haukuttavaa tästä löytyy, mutta nostan nyt yhden ärsykkeen esiin; John Lennon olisi saanut pysyä makailemassa alasti siellä hotellihuoneen sängyssä Yokonsa kanssa vastustamassa sotaa ja jättää tämän tekemättä. Ihan kamala suoritus mieheltä joka on sentään osannut tehdä hienoja kappaleita ja heiluttaa päätään lavalla. Ja ei tämän elokuvan huonous mitenkään johtunut Lennonin ärsyttävyydestä, se nyt vaan jäi päällimmäisenä mieleen. Jättäkää väliin. Ransom (1996) Välipäivinä on kiva katsella elokuvia, eikä haittaa vaikka elokuvassa olisi keskitytty viihteellisiin arvoihin. Tämä oli juuri sellainen elokuva. Kiva juoni, osaavia näyttelijöitä, hyvin kulkeva kerronta jne. Viihdettä tämä oli, mutta sopi juuri tilanteeseen. Kyllä se Howard vaan osaa ohjata näitä viihdeleffoja! The Unforgiven (1960) Enhän minä westerneistä pidä, mutta tämä oli kyllä pohjanoteeraus! Jos seuraava teksti spoilaa, niin saatte oikeasti kiittää minua. Leffan juoni on seuraava, perheellä on jo aikuinen ottotytär, joka paljastuu syntyperältään intiaaniksi. Intiaanit saavat kuulla, missä heiltä varastettu tyttö on. No inkkarit haluavat tytön takaisin. Perhe ei anna, ja sitten lahdataan intiaaneja ja lopulta veli rakastuu ottosisareensa. Hyi helvetti, jos tämä on vapauden hienoa kuvausta, niin vapaus jossa ruvetaan tekemään vauvoja oman (vaikkakin vain otto)siskon kanssa, voi jäädä väliin! Kyllä näiden westernien maailmankuva on todella syvältä! Audrey Hepburn oli todella kaunis, mutta ei se riitä pelastamaan elokuvaa. VÄLTTÄKÄÄ TÄTÄ SONTALÄJÄÄ!!! Le Mans (1971) Steve McQueenin vähäeleinen näytteleminen vetoaa meikäläiseen, eikä mies hullumpi ole tässäkään elokuvassa. Itse elokuvaa vaivaa 70-luvun alun tyyli hyvässä ja pahassa, kerronta on hidasta ja tuntuu välillä siltä kuin katselisi dokumenttia Le Mansin ajoista. Ei tämä missään nimessä huono elokuva ole, onhan vain selkeästi oman aikansa tuotos musiikkeineen kaikkineen. Katsokaa toki, hienoja autoja tässä ainakin vilisee!
American Dad: Season 1 - Seth McFarlanen (Family Guyn luoja) kenties liian pienelle huomiolle jäänyt, toinen animaatio. Stan Smithin perhe ei paljoa eroa Griffineistä, hulluja ovat molemmat, mutta eri tavalla. Hienoa jenkkihehkutusta oikein kieli isosti poskessa. Jakson #3 kohdalla kausi alkoi kunnolla, sitten olikin hauskaa koko ajan. Pakko saada lisää. Uuno Turhapuro - Ensimmäinen Uuno elokuva on melko kankea tekele. Lopun opettavaisuus on päälleliimattua. Kiva mutta ei hyvä. Professori Uuno D.G. Turhapuro - Sarjan huonoin. Ei liiku minnekään. Pari irtovitsiä naurattaa. Lottovoittaja UKK Turhapuro - Paras Uuno *piste* Häpy Endkö? - Ei häviä paljoa edelliselle. Hauskaa Uunon ja Elisabetin historiaa. Comedian - Dokumentti Jerry Seinfeldista joka kehittää kokonaan uutta materiaalia stand up-aktia varten. Vastapainona seurataan Orny Adams nimistä keltanokka koomikkoa. Mielenkiintoinen ja hauska elokuva. Jerry on melko rento ja reilu kaveri. Lopussa kuitenkin tuli olo että mikäköhän oli tämänkin dokkarin idea. La Vie de la Boheme - Kuvaukseltaan varmasti Kaurismäen kauneinen elokuva. Pääosassa oleva mieskolmikko on loistava. Tarina laahaa silti ja on jopa hieman pitkästyttävä.
Eilen tuli pidettyä uudenvuoden kunniaksi leffailta ja neljä pätkää tuli katseltua, vaikka kuusi oli alunperin tarkoitus katsastaa. Envy Alunperin, kun tämän leffan ostin, niin odotukset oli korkealla, kun leffaa tähdittivät sellaiset komediataiturit, kuin Jack Black ja Ben Stiller. Mutta ennen, kuin aloin leffaa katsomaan, luin muutamia arvosteluja, joissa elokuva haukuttiin aivan pystyyn, jonka takia odotukset laskivat todella mataliksi. Ei tämä todellakaan ole hyvä elokuva, ei lähelläkään sitä, mutta en ainakaan pettynyt. Hauskoja kohtia löytyy ja tunnelma on koko elokuvan ajan "lempeä ja rento", mutta kokonaisuutena vaisu pätkä. 1+ / 5 World of war Olin tämän jo aikaisemmin nähnyt, ja tuolloin leffasta jäi parempi maku suuhun. Kyllä tästä leffasta edelleenkin pidän ja voin sitä hyväksi sanoa, vaikka lopetus onkin yksi tyhmimmistä ikinä ja Cruisen esittämän päähenkilön supersankaruus ärsyttää. 3- / 5 The Shining Tätä en eilen aivan täysin keskittyneesti katsonut, kun on tämä jo monta kertaa aikaisemminkin nähty. Nicholson on kyllä aivan uskomaton tässä, hieno näyttelijä. Ja musiikit ovat elokuvan toinen suuri vahvuus. Kokonaisuutenakin elokuva on hyvä, mutta ei kuitenkaan loistava. 3 ½ / 5 Scanners Tuo riittäköön kommentiksi. ½ / 5
Öö, ei riitä. Kerro nyt mikä siinä oli niin pahasti pielssä. Vai menikö koko elokuva tyystin sivusilmällä?
Miami Vice (2006) Taisin olla aikanaan tv-sarjan jonkinasteinen fani. Se toki latasi ainakin omalla kohdallani elokuvalle jonkinlaista painolastia etukäteisodotusten muodossa. Näyttelijävalinnoista osa oli osuvia, osa ei. Colin Farrellissa oli jotakin samaa kuin Don Johnsonissa aikanaan. Jamie Foxx ei ehkä ollut niin osuva valinta Ricardo Tubbsin rooliin mutta ei kuitenkaan pilannut leffaa. Poliisipäällikkö Castillo oli aikoinaan melkoisen salaperäinen ja etäinen hahmo, tässä versioissa hänestä oli tehty kentälle tuppautuva lupsakka afroamerikkalainen kansanmies. Ei hyvä. Gina ja Trudy olivat ok sikäli kun heidän esittäjillään olisi ollut suurtakaan merkitystä. Itse juoni oli vähän sekava ja toi mielestäni huonosti esiin 80 -luvun tv-sarjan syvintä olemusta. Olisi voitu pyöriä vähän pienemmissä ympyröissä ja lentää matalammalla. Vaikka samoja tekijöitä oli mukana tuotannossa ei kuitenkaan oltu onnistuttu/haluttu päivittää Miami Vice -nimisen tv-sarjan ilmapiiriä 2000 -luvulle vaan luotiin jotakin kokonaan uutta. Nostalgiaa leffasta ei siis oikein irtoa. Ja missäs oli Elvis? Crockett ilman alligaattoria on kuin kultakala ilman polkupyörää... 3-/5
Örh, yleensä olen itse todella tarkka näissä. Pahoittelen virhettä. Ei mennyt sivusilmällä, vaan ihan normaalisti kyseisen pätkän katsoin. Mielestäni elokuvassa ei saatu luotua sitä tunnelmaa, joka tämän tyyppisissä elokuvissa on todella tärkeää. Ja pidän koko elokuvan juonta typeränä. Pidän monista samantyylisistä 80-luvun leffoista ja pystyn katsomaan niitä ihan tosissani, mutta tästä ei voi sanoa samaa, muunmuassa tämä yksi pään räjäytys-kohtaus aiheutti totaalisen repeämisen. Ehkä arvosanani meni hieman alakanttiin, mutta lupaan katsoa elokuvan uudelleen ja kertoa jos mielipiteeni muuttuu. Äsken kävin sitten lopulta katsomassa Casino Royalen. Tykkäsin todella paljon. Craig teki niin vakuuttavan suorituksen, että nousi samantien Bond-suosikikseni. Ja elokuva oli kokonaisuutena yksi parhaimmista Bondeista, ellei jopa paras.
Eilen tuli katsottua Night at the roxbury,dog soldiers ja devils backbone. Kaikkihan nuo on loistoleffoja :thumbsup:
Mission: Impossible III Pitkästä aikaa kunnon positiivinen yllätys! No heti alkuun pitää kyllä myöntää että olen Alias tv-sarjan kova fani, jonka luoja JJ Abrams tämän leffan ohjasi. Ja sen kyllä huomaa; MI3 tuntuu kovasti pidennetyltä aliasjaksolta, mutta hyvässä mielessä. Kunnon agenttimenoa ja salaliittoja löytyy riittämiin, joskin taaskaan ei päästä ensimmäisen elokuvan tasolle. Onneksi kakkososasta ollaan petrattu huolella.. Toimintakohtaukset ovat henkeäsalpaavia ja niin upeita että rupes harmittamaan kun tätä ei aikoinaan teatteriin raaskinut mennä katsomaan. Esim: Spoiler Davienin nouto sillalta sekä Shanghain pilvenpiirtäjäsekoilut basehyppyineen saivat mukavan adrenaliinikuumotuksen päälle. Lopusta tulee miinusta, meni naurettavaksi ja meninki lässähti muutenkin. Alku sitävastoin oli mahtava, heti kättelyssä tuli selväks että nyt ei lasketa leikkiä! Hoffmaniakin olisi voinut olla enemmän kehissä, nyt mies ei oikein päässyt näyttämään taitojaan kunnolla. Vie viime vuoden parhaan toimintaleffan tittelin, ollen näin jopa Casino Royalea hitusen parempi. ****/*****
Hills have eyes. aivan loistava raina vaikka lonti ei sitä tuossa kerrokkaan braindead meininkiä mutta paljon hienommin tehtynä. kannattaa katsoa. plussaa vielä erittäin hyvästä ääniraidasta. peloitteluun käytetään kaikkia kanavia hyväksi. subbaristakin pölyt pakenee :thumbsup:
Night at the Golden Eagle Vallan erinomainen pienen budjetin yllätyshelmi Los Angelesin syrjäkujilta, narkkarien ja huorien maailmasta. Tapahtumat keskittyvät rähjäiseen Golden Eagle-hotelliin, jossa saamme seurata kahden, jo parhaat vuotensa ohittaneen pikkurikollisen yritystä aloittaa uusi elämä kaidalla tiellä. Muutaman kerran irtosi spontaanit naurunpyrskähdykset banaalien yllätyskäänteiden ja välillä hillittömäksi äityvän dialogin johdosta, tosin kyseessä ei ole mikään varsinainen komedia. Tukahduttava helleaalto, hikisiä nilkkejä, savuisia kuppiloita, keskustan vauraat lasitornit näkyvät vain siluettina taivaanrannassa. Tätä voi suositella jo pelkästään loistavan tunnelman vuoksi. (Finnkinon DVD-julkaisu)
Kill Bill 1 & 2. Olen niin tyytyväinen, kun viimeinkin sain nuo yleissivistykseen kuuluvat leffat katsottua. Kummatkin olivat todella hyviä, en oikein osaa valittaa mistään. Nyt aukesi myös Date Movien muutamat Kill Bill viittaukset. Sopivasti toimintaa, ja loistavia juonenkäänteitä. Arvosana (Kummatkin Kill Billit): 4/5
Lonesome Jim (2005) Elokuva kertoo epäonnistuneesta Jim-kaverista, jota elämä on kohdellut kaltoin ja joka joutuu melkein kolmekymppisenä palaamaan kotiinsa vanhempien luo kun suuret haaveet eivät toteutuneetkaan ja mistään ei tule mitään. Leffassa on lämmin tunnelma ja hauskaa dialogia. Roger Ebertin sanoin, 'a masterpiece of mood'. Positiivinen fiilis jäi päälle tämän leffan jälkeen. Liv Tyleria oli myös kiva kattella pitkästä aikaa :thumbsup: 3½/5 Dazed and Confused (1993) Linklaterin 90-luvulla tekemä elokuva high school-oppilaiden vimpasta koulupäivästä vuonna '76. 70-luvun tunnelma on luotu tässä todella onnistuneesti, ja musiikit on aivan loistavat! Aerosmithin Sweet Emotion, Alice Cooperin School's Out, Warin Why Can't We Be Friends... Ja kaikki sopivat täydellisesti niihin kohtauksiin joissa soivat! Taitaa lähteä soundtrack tilaukseen pian. Varsinaista juonta tässä ei ole(Linklater tunnusti kommenttiraidalla vääntäneensä kässärin huumehouruissaan ), mutta hyvät henkilöhahmot ja purevaa dialogia senkin edestä. Ja näyttelijöiden joukosta löytyy mm. Matthew McConaughey, Ben Affleck, Joey Lauren Adams, Milla Jovovich, Renee Zellweger... Ei tainnut kukaan heistä vielä olla tuossa vaiheessa mikään tunnettu näyttelijä, mutta tästähän se ura sitten urkeni yhdellä jos toisellakin. 4+/5 Imagine Me & You (2005) Romanttista komediaa, tällä kertaa lesbojen kesken. Ei tarjoa mitään elämää suurempaa, mutta tälläinen perushauska ja mukava komedia on tarjolla. Ja kuten leffan nimestä voi jo päätellä, soi leffassa yksi tietty Turtlesin biisi. Ja se jo nostaa oikein käytettynä leffan arvosanaa 3+/5
Matti (2006) Kylläpä tämä elokuva ja tarina olivat viihteellisiä, mutta paikoitellen vahvasti sosiaalipornolta vaikuttavia. Jasper näytteli - normaaliin tyyliinsä varman oloisesti. Elokuva kuitenkin etenee aika paljon seuraten raflaavia tapahtumia episodimaisesti, eikä siinä mielessä ole kuin joukko humalaisen toilauksia. Jasperin kertojan ääni anelee kansalta armonantoa ja ymmärrystä Matin elämään, joka onkin ehkä vain fiktiota. Tulipunainen kyyhkynen (1961) ½ Kassilan Palmu elokuvasarjan välissä tehtiin tämä film-noir vaikutteinen leffa, joka sai kunnian olla jouluaaton elokuvana. Ensikatsomisella filmi teki paljon suuremman vaikutuksen nokkeluudellan. Nyt kun loppukliimaksi oli tiedossa, elokuva osoittautui jopa pettymykseksi. Tauno Palon jylhä olemus ja nokkela tarina pitävät elokuvan kuitenkin vielä aika erikoisena kotimaisten tusinatuotteiden suuressa joukossa. Propseja "musiikin" käytöstä. La Peau Douce (1964) Ranskalainen mestariohjaaja François Truffaut ei pettänyt tälläkään kertaa! Erilainen kolmiodraama, jonka keskipisteenä on mies, joka tapaa mielenkiintoisen lentoemännän. Tarinan kerronnassa oli jotain erityisen mieleenpainuvaan ja mestarillista. Françoise Dorléacin tulkitsema lentoemon hahmo oli kiinnostava ja mieskatsojalle jotenkin loppujen lopuksi saavuttamattoman piinallinen. Hamlet Liikemaailmassa (1987) ½ Tähänastisistä näkemistäni heikoin Kaurismäki filmi. PPP häärii Hamletina, perijänä, joka yritetään useaan otteeseen ottaa pois päiviltä ja rahoista. Laahaava ja tylsä elokuva. Viittaukset Shakespeareen menivät kyllä nyt ohi kiinnostavuuden. La vie de Boheme (1992) Edellisen elokuvan pettymystä paikkasin samana iltana vielä tällä Aki Kaurismäen IMO parhaalla elokuvalla. Kaunis mustavalkoelokuva kolmesta Boheemista (muka-taiteilijasta), jotka vaeltelevat Pariisin kaduilla. Melankolis-humoristissävytteinen tarina on mielenkiintoista katseltavaa (sano Jarkko G. mitä tahansa!!!). Vanha entisajan taiteilijaelämä ja (ulkopuolisen näkökulmasta) pariisilainen tunnelma oli onnistuttu tallentamaan. Melancholian 3 huonetta (2004) Pirjo Honkasalon ohjaama kolmiosainen dokumentti. Seuraa itänaapurin vaikutuspiirissä olevia ihmisiä: ensimmäinen osa lapsia Kronstadtin sotilasakatemiassa, toinen ja kolmas osa ihmisiä Tshetsenian sodan liepeillä. Ensimmäinen osa on kaikista kiinnostavin, varmasti sen maantieteellisen läheisyytensä vuoksi. Kuvaustyyli on normaalia cinema-véritéä, jossa kamera odottaa jotakin tapahtuvan. Vajaa kaksituntia tuntuivat lopussa elämäni pisimmiltä, koska odotusaika kasvaa ja kasvaa eikä varsinkaan sotimista näytetty. Kenen joukoissa seisot (2006) Jouko Aaltosen dokumentti keskustelee 70-luvun alussa Suomessa käynnistyneestä työväen nuorison laululiikkeestä. Filmi on tälläisenä suunnattu selvästi enemmänkin vanhemmille sukupolville nostalgiapiristeeksi. Minulta meni ensimmäiset 20 minuuttia ennen kuin huomasin laittaa nimitekstitykset päälle (valittava erikseen!) ja vaihtaa ääniraidaksi Peter von Baghin kommenttiraidan. Muutoin dokumentti olisi varmasti mennyt ohi merkityksettömänä, mutta PvB:n informatiiviset kommentit selittivät tapahtumia. Tämä oli tärkeää kun henkilöt ja laulut sekä tapahtumat olivat ennestään täysin tuntemattomia. Filmille oli tarttunut huvittavalta kuulostavia paatoksellisia ja eetoksellisiä esiintymisiä, joiden sanomaa enemmän kiinnostuin nimenomaan ilmiöstä nuorisoliikkeenä. Viimeinen kohtaus, jossa Agit-Prop esiintyy Provinssirokissa oli PvB:n kommenttien kanssa vaikuttava lopetus muutoin niin saamattomalta tuntuvalle dokumenttielokuvalle. Persona (1966) ½ Seuraavana oli vuorossa taas hieman varmempi valinta, Ingmar Bergmanin Persona - naisen naamio. Kyllähän Tämä elokuva paikkansa pitää erilaisten ja erikoisten elokuvien joukossa. Alun ensimmäiset 4 minuuttia ja loppu ovat kyllä sellaista avantgardea, että ne nyt meni ohi, mutta muuten elokuva on rauhallisesti etenevä draama kahdesta naisesta eristyksessä saarella. Liv Ullmann näyttelee näyttelijätärtä, joka ei puhu. Häntä hoitaa nuori hoitajatar Alma (Bibi Andersson), joka kuitenkin loppupeleissä vaikuttaa henkisesti sairaammalta kuin potilas. Mielenkiintoinen ja paljon puhutteleva vaikeaselkoinen elokuva. Only the Strong Survive (2002) En ole tottunut D.A. Pennebakerin epäonnistumisiin dokumentaristina. Tällä kertaa tämäkin nähtiin. Only the Strong Survive tarjosi setin vuonna 2002 elossa olleita Memphis-soulin legendoja: Isaac Hayes, Sam Moore, Wilson Pickett ja Rufus Thomas. Näiden neljän ympärille musiikkidokumentti olikin rakennettu sen oletuksen ollessa taustalla, että miehet olivat ja ovat koko musiikkigenren vaikuttavimmat artistit. Staxin ja Motown'in musiikkia paljon kuunnelleena, pidin filmiä enemmänkin ajan ja vaikeudet selvinneiden esiintyjien mainospuheena - taustalla tietenkin tribuuttiasennoituminen herroja kohtaan. Huomattavan suuresti häiritsi minne oli "unohdettu" esim. Booker T & the MGs - legendaarinen Staxin vakiokvartetti, josta vain rumpari on taivaallisessa bändissä. Dokumentissä puhuvat päät muistelivat Stax levymerkin kulta-aikoja 60-lukua ja esittivät hittibiisejään. The Long Goodbye (1973) Robert Altmanin Pitkissä jäähyväisissä mentiin ennakolta suurten odotuksien luokse. Tämä elokuva osoittautui kuitenkin laahaavaksi ja tylsäksi. Elliot Gouldilla palaa varmaan sata kappaletta savukkeita elokuvan aikana, mutta juuri muuta jännittävään hänen osaltaa ei tapahdukaan -- kaikki muu viihteellinen tapahtuu toisten puolesta (esim. murha, juhlinta joogaaminen...). Pisteet tulevat jostakin oudusta cooliudesta ja tyylikkyydestä, jota elokuva mukanaan kantaa. Pitää sanoa että toisaalta yllätyin, ettei Murrelle maistunut Viimeinen hengenveto. Katsohan vielä uudestaan, ennen kuin teet lopullisen päätöksen tai hylkäät hienon leffan. Loistavaa, että joku muukin on huomannut tämän elokuvan sarjan kohdalla hyväksi. Kommenttisi osoivat kyllä minun näkemyksen mukaan aika oikeaan.