SISU: Road To Revenge (2025, Jalmari Helander / Jorma Tommila, Stephen Lang, Richard Brake)

Samoin

 

Samaan laariin vaan Tommy Wiseaun kanssa. Eikä Uwe Bollinkaan tekemisiin kai ole pitkään aikaan kukaan puuttunut.

 

Hesarissa sai

Spoiler

4/5.

 

mitvit.

Olenko muka ensimmäinen.
Kuten kuvasta näkyy, niin ensi-ilta 22.10 ja siellä mekin Kino Tapiolassa. Mukaan myös ilmaiseksi tötterölaarista siis ihka-oikea si2u-juliste.

On se legenda. On se kova.
Aatami Korpi jatkaa seikkailujaan, jos mahdollista vielä härömmissä merkeissä.
Legendalle mikäänhän ei ole mahdotonta, mutta tosin välillä stanan tuskallista.
Veri lentää, homma toimii ja etenee niin jouhevasti, että karkkipussien rapinakin loppui alun jälkeen.

Ykkösosasta sujuvuus parantunut entisestäänkin, eikä ihmetytä kehuvat arvostelut. Positiivista myös melkoisen onnistuneet pikkunokkelat huumorinpilkahdukset.
Tämä vain toimii. Uskottavuuden rippeistäkin on päästy eroon ja ainoa vinkumisen aihe löytyy varmasti niiltä, joiden mielestä ei ole mitään järkeä mongertaa englantia venäjäksi veivaten. Mutta kuten sakemannit ykkösessä, niin venäjäenglanti tässä menee jopa Stephen Langin suusta näppärästi.
Haittaa ketä haittaa.

Positiivinen kokemus ja vaimokin oikeasti tykkäsi. Lopputekstien aikana tuli vain lopputekstit.

 

Uuden Suomen kilpailun satoa vuodelta n.1943:
”Sisu on vuosisataisten koettelemusten kansansieluun luoma voimareservi, joka ratkaisun hetkellä tekee mahdolliseksi yksilön toiminta- ja vastustuskyvyn jännittämisen yli normaalimitan.”

 

Kaikki odottaa ilmeisesti viikonloppua. Itse kanssa menossa äijäporukalla huomenna fiilisteleen. Pari kaljaa alle ja ai että, pikku touhutippaa rupee jo pukkaan

 

Olihan tää saatanan kova, hauska, ja lopulta myös yllättävän koskettava. Upeasti tehty ja kuvattu, hienot musiikit siihen päälle. Äijät pääosissa ihan täydellisiä. Huikee!

*****

 

Tänään tuli katsottua. Nyt täytyy sanoa, että olin hieman pettynyt. Joten kaikki se hype sai minut odottamaan ehkä jotain vielä enemmän. Se ei nyt minusta ihan toteutunut. Ehkä ykkönen asetti riman sen verran korkealle.

Elokuva ei ole toki huono sinänsä. Ei varsinkaan teknisesti tai näyttelytyön osalta. Mm. cgi oli kenties tässä kyllä parempaa kuin ykkösessä. Ehkä myös loppu oli kakkosessa vähän parempi. Helender osaa kyllä jo asiansa, ja tietysti tämäkin on sopivasti omalaatuisempi toimintaleffana. Se ei vaan kyllä ole minusta ykköstä parempi.

Minusta tämä tarina voisi vallan hyvin jäädä näihin kahteen leffaan, kun vielä ollaan luovassa mielessä selkeästi voiton puolella. Siis näin ainakin Korven tarinan osalta. Ketä vastaan hän edes taistelisi seuraavaksi? Suomalaista byrokraattia, jonka mielestä hulevesiasiat tai kaavoitus eivät ole Korven tontilla kunnossa?

 

No voisihan Aatami vaikka seurata Lauri Törnin jalanjälkiä Vietnamiin. Kai siihen jonkin syyn saisi keksittyä että miksi. Jos vaikka Törni oli Aatamin kaveri. Mutta tuo Aatamin taistelu suomalaista kaavoitusbyrokratiaa vastaan toisi Suomelle parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin, siitä olen varma. Vähän kuin yhdistelmä Leviathania (2014) ja suoraa Aatami Korpi -toimintaa.

 

Sisu 2 on aivan älytön hitti! – Oli viikonlopun ehdoton ykkönen

 

Huokaus. Kävin katsomassa kun niin kovasti on kehuttu, mutta eihän tämä sen ensimmäisen Sisun tasolle yllä. Paitsi ehkä teknisesti, hyvin oli siis kuvattu ja tehosteet tehty, ei siinä mitään. Mutta sisältö oli nyt pelkistetty pelkäksi suoraviivaiseksi toiminnaksi, mitään muuta tässä ei ole. Viimeisetkin realismin hiukkaset on pyyhkäisty roskikseen, jo heti alussa ns suspension on disbelief tulee tarpeeseen, kun Aatami matkaa Neuvostoliittoon eikä neukkulan rajavartija kysy mitään tai toivota edes tervetulleeksi Neuvostolittoon ja mukavaa matkaa, ei, katsoo vain passia. Siis oikeasti, tuossa oli yksi menetetty mahdollisuus kieroutuneeseen ironiseen sanailuun, ja niitä hukattuja mahdollisuuksia on tässä enemmänkin. Toki Aatami ei turhia puhu, mutta ne muut olisi voineet puhua vaikka mitä fiksumpaakin kuin mitä tässä leffassa nyt sitten puhutaan. Eli siis vuorosanojen keksimiseen ei ole turhaan kulutettu aikaa. Eikä tarinan juonenkääteisiinkään tosiaan, kuten sanoin aina suoraviivaista meno on. Aluksi vaikutti että vähän Mad Max -tyyliin mennään mutta lopulta käteen jäi erittäin väkivaltainen Kelju K Kojootin ja Maantiekiitäjän henkinen seuraaja.

3/5

 

Onko Jalmari Helander Suomen uusi Renny Harlin? Jännä nähdä, miten tämä uusi Sisu pärjää, kun "ison maailman" ensi-illat koittaa.

Oli se hyvä, ja jotenkin tämä kansallinen itsetunto nousee kohisten kun tuntuu, että tässä maailmanajassa todistamme täysin poikkeuksellista kansallista läpimurtoa, kansainvälistä genretuotantoa. John Wickit ym. ovat jo osa toimintagenreä ja populaarikulttuuria, ja nyt siihen saadaan kansallisella identiteetillä rikastettua "eksoottista" sävyä Sisun ja Aatami Korven myötä. Silti se on samaistuttavaa, kun asioita räjähtelee verisesti ja toimintagenren konventioita mukaillen kaikki jyräys tiivistyy yhden hengen armottomaan toteemiin, commandon ja john mcclanen hengessä. Genre on universaali, eikä mikään sisäänpäin lämpiävä kuppikuntainen rinkirunkkaus, joten tästä tarjottimesta löytyy herkkuja monelle.

Vaitonainen sankarimme niittää synkkää viljaa ja on helppo olla hänen puolellaan. Sankarin sanattomuus tuo omia haasteitaan, mutta Helander luovii senkin viidakon läpi vaivatta. Ensimmäisen elokuvan punchline toimii kaiken sen rähinän lopuksi, joten voin uskoa kuinka vaikeaa Helanderin oli tähän miettiä, että puhuuko Aatami jotain vai eikö puhu ollenkaan ja jos puhuu, niin voiko se ylittää ensimmäisen elokuvan repliikit. Miten tämä kortti pelataan elokuvan lopussa... voi pojat, se on hieno onnistuminen, joka peilaa ansiokkaasti Aatamin hahmon sekä perisuomalaisen mentaliteetin. Ja yllättävää kyllä, kouraisee ja koskettaa.

 

Jos edes tällä kertaa jäsen Mookid on jollain tasolla tosissaan, niin tosiaan nykypäivälle yleisestikin harvinaisesti, ainakin tässä genressä, lopetus sujuu molemmissa mallikkasti ja jää hyvä mieli.

 

Vielä ei ehtinyt katsomaan teatteriin mutta löytyyhän tämä myös youtubesta.

 

Ei saatana, äijä antaa kaikille leffoille 4-5 tähteä, ja sit kun tulee oikeasti kovaa kamaa, niin ei nappaa

 

Ei pidä paikkaansa. Esim Prometheus sai minulta 2,5/5, ja Backwood Madness 3,5/5. Ja jälkimmäisen tekijät selvästi olivat miettineet asioita enemmän kuin Sisu 2:n tekijät joten parempi arvosana on paikallaan. Prometheuksen tekijät taas selvästi olivat miettineet asioita vähemmän... Ja muistaakseni Gladiaattorille annoin nollan tms, en jaksa tarkistaa. Ekalle Sisulla annoin 4/5 ja tämä uusi on huonompi joten arvosanat ovat niiltäkin osin linjassa. Tämä Sisu 2 kuuluu sarjaan hukatut mahdollisuudet, koska tekijät eivät ole mm vaivautuneet perehtymään siihen miten asiat Neuvostoliitossa olivat.

 

Do dii, tämäkin taide-elokuva nyt nähty ja täytyy sanoa että vastasi täysin odotuksia. Tarina itsessään ok mutta alun toiminta oli kyllä vähän jotenkin vaisua ja arvasi heti miten mm. prätkäjengin tulee käymään, eikä pääpahiskaan oikein vakuuttanut. Pikkuhiljaa öljynpaineet kuitenkin nousivat ja koneessa kierrokset, ja sitä kirmaamista sitten riitti lähes maaliviivoille.

Yksityskohtia ei mitenkään ole pehmennetty ykkösestä vaan kohtuu roisia menoa ja toki visualisesti näyttävää muutenkin, ja huumoria seassa sopivasti. Ihan loppu oli suorastaan koskettava mutta se vähäinen dialogi kökköä, ei kyllä loppuun saakka ihan oltu mietitty vaikka Korpela nyt muuten vakuuttava kuten aina.

4/5

 

Empiren arvostelu…

https://www.empireonline.com/movies/reviews/sisu-road-to-revenge/

 

Spoiler

Mark Kermoden arvostelusta välittyy vilpittömänoloinen innostus elokuvan väkivaltakuvastoa ja sen räikeistä kontrasteista syntyvää pikimustaa huumoria kohtaan, huomioiden hieman yllättäen myös sekä historiallisia että maantieteellisiä faktoja Suomen ja Venäjän välillä, unohtamatta Tommilan arvoa teatterinäyttelijänä tai ohjaajan aiempia ansioita. Ilahduttavaa ettei elokuvaa myöskään koeta konservatiivisuudestaan usein niin surullisen kuuluisassa saarivaltiossa vain ihmisyyteen sisäänrakennetun eloonjäämispiirteen viihdetarkoituksellisena ylilyöntinä, vaan verraten jo maltillisen budjettinsakin puitteissa kunnianhimoisena valkokangasvisiona, josta löytyy tahtotilaa heittäytyä rooliinsa rajummin kuin, mitä kansainvälinen yleisö Suomen kaltaisesta maasta ponnistavalta genre-elokuvalta osannee edes odottaa.

Tällaiset pienet huomionosoitukset tuntuu sivusta seuraavan cinefiilinkin mielestä suorastaan painonsa arvoisilta kullassa aikana, jolloin "suomikuvan sanansaatajissa" loisii poteroistaan lähinna paskaa huutelevia narsisti-politiikkoja, joiden agendaan vain tovi sitten lukeutui mm. Suomen elokuvakulttuurilta(kin) leikkaaminen, mikä sittemmin oikeutetusti peruttiin kuten monet muistanee.