Poikani Kevin (We Need to Talk About Kevin) (2012) (Lynne Ramsay / Tilda Swinton, John C. Reilly, Ezra Miller)

Tässä on vakava ja vaikuttava — mutta ei masentava — elokuva tuskallisesta aiheesta: miten äidin käy, kun pojasta tulee joukkosurmaaja? Norjan oikeudenkäynti tuo elokuvaan tiettyä ajankohtaisuutta.

Ilmaisultaan Poikani Kevin muistuttaa hiukan Malickin Tree of Life -elokuvaa, mutta taiteellisuusnuppia ei ole käännetty läheskään yhtä kaakkoon. Johtopäätökset ja tapahtumaketjun rekonstruointi jäävät katsojan tehtäväksi. En luonnehtisi tätä alkuunkaan trilleriksi vaan psykologiseksi draamaksi.

Tapahtumat etenevät kahtalaisesti: poika Kevinin elämää seurataan melkeinpä hedelmöityksestä alkaen, ja pojan hirmutekojen luonne paljastuu katsojalle aste asteelta. Päähenkilönä on äiti ja lähtökohtana hänen näkökulmansa. Pojan teon jälkeen menestyskirjailijasta on tullut paikkakunnan hylkiö. Kerronta noudattaa assosiatiivista leikkausta (vrt. J. Edgar) ja pitää katsojan mukanaan, vaikka tarinassa liikutaan notkeasti eri vuosien välillä ja dialogi on niukkaa. Tilda Swintonin läsnäolo on elokuvan kantava ja kokoava voima.

Aiheensa puolesta Poikani Kevin tuo mieleen Werner Herzogin elokuvan Poikani, poikani, mitä olet tehnyt, mutta sen katsomiskokemuksen pilasi videojulkaisun taitamaton takakansiteksti, joka paljastaa elokuvan koko juonen, vaikka lukija luulee siinä selostettavan vain tarinan lähtökohdan.

Spoiler

Elokuvan taustatapahtumat selviävät katsojalle kaikessa karmeudessaan vasta aivan lopussa. Perheen 15-vuotias poika on tappanut isänsä ja pikkusiskonsa (josta hän mahdollisesti oli jo aikaisemmin tehnyt silmäpuolen) jousipyssyllä takapihalle ja sen jälkeen mennyt koulun voimistelusaliin, lukinnut ovet ja alkanut ampua koulutovereitaan ylätasanteelta. Lopuksi hän antautuu poliisille sankarin elkein.

Äidin mukana katsoja joutuu pohtimaan, mikä johti tuollaiseen tekoon. Äiti oli epäillyt poikaa autistiseksi, mutta lääkärin ja isän mielestä hän vain oli hiukan tavallista laiskempi. Mikään normaali lapsi Kevin ei kuitenkaan ollut, vaan uhma ja tuhohalu ja manipulatiivisuus ilmenivät voimakkaana. Hän oli kuin arkinen (ei-yliluonnollinen) versio paholaislapsi Damienista (Ennustus).

Poikani Kevin on rankkaa katsottavaa, vaikka veritekoja näytetään vain viitteellisesti. Painopiste on pahojen tekojen seurauksissa ja niiden näyttämisessä. Silti myös toivon siemeniä kylvetään eikä aivan kaikkia tallota murskaksi.

4/5

 

Hienot näyttelijäsuoritukset, hyvä leffa, 4- tähteä. Elokuvan poikaa pikkupoikana ja teininä esittäneet näyttelijät olivat yllättävän samannäköisiä. Ainoa, mikä leffassa häiritsi, oli se että vaikka leffa oli vakava draama (no ehkä parissa kohtauksessa oli pientä huumoria), niin silti useammassakin vakavassa/surullisessa kohtauksessa soi iloinen musiikki, kontrasti oli liian suuri. Lopputeksteissä (ja soi se elokuvassa jo vähän aiemminkin) sen sijaan soi hieno, surullisempi musiikki (ilman laulua), siitä tuli vähän Angelo Badalamentin musiikki mieleen. Sen tyylinen musiikki, kun olisi soinut niiden iloisten kappaleiden tilalla leffassa, niin elokuvalle antamani arvosana olisi ollut parempi. Elokuvassa oli muuten ehkä yllättävänkin monta juttua/tekoa, joista vihjattiin, mutta ei näytetty/kerrottu, oliko joku asia varmuudella niin, kuten vihjattiin, jäi usemmastakin jutusta tulkinnanvaraa.

 

Tämä on oikein hyvin onnistunut pahan mielen elokuva, keskushenkilön osalta lähes tauotonta kärsimysnäytelmää alusta loppuun. Tilda Swinton tekee hyvää työtä John C. Reillyn jäädessä (tarinan ehdoilla) statistin osaan. Onneksi tästäkin ennakkotiedot juonen osalta olivat ennen katsomista minimissä, pakkonähty trailerikin oli viitannut hieman erilaisiin tunnelmiin.

Minusta musiikkivalinnat toimivat hyvin, sanoillaanhan ne osin kommentoivat kohtauksia ja elokuvaa.

 

Odotukset olivat korkealla, mutta eivätpä ne täyttyneet. Minusta tämä oli ihan hyvä, mutta olisi voinut olla parempikin. Perusteet olivat kunnossa ja etenkin Tilda Swinton melkoisessa vedossa, mutta turhat ennalta-arvattavuudet (hamsteri) ja muuten vaan heikot kohtaukset (ravintolaillallinen) latistivat kokonaisuutta.

 

Vaikeasta aiheesta oli saatu kasaan oikealla lailla koskettava elokuva. Näyttelijät, lähinnä Tilda Swinton loistivat rooleissaan. Kerronta piti mielenkiinnon yllä. Vähän turhan mustavalkoinen asetelma tässä oli, mutta tarinaa kerrottiin äitiliinin näkökulmasta, joten se oli ymmärrettävää. Tykkäsin kyllä kovasti ja suosittelen kaikille perheellisille. 4½/5.

 

Tämä oli kummallinen elokuva siinä mielessä, että elokuvan varsinaisesta teemasta ei oikein voi puhua paljastamatta loppuratkaisua eli mitä se poika oikein teki. Sitä "jännitetään" melkein koko elokuvan loppuun asti, joten laitan lopun piiloon. Mielestäni aihetta kuuluu käsitellä spoiler-tagien takana, jos niitä näissä vanhoissa elokuvaketjuissa yleensä ollenkaan tarvitaan.

Spoiler

Teema on jälleen ajankohtainen Ruotsissa tapahtuneen koulusurman vuoksi. Elokuva siis käsittelee nuoreksi joukkomurhaajaksi osoittautuvan pojan kehitystä, suhdetta perheeseensä ja erityisesti äitiinsä, joka on pääosassa. Elokuva herättää ihan mielenkiintoisella ja hetkittäin onnistuneellakin tavalla pohdintaa, että oliko poika "syntynyt tappajaksi" vai oliko lopputulos äidin syytä. Videopelienkin ja muun kasvuympäristön osuus on otettu mukaan alleviivaamatta mitään tekijää yksinään tarpeettomasti. Itse en usko, että kukaan syntyisi maailmaan "valmiiksi pahantahtoisena", joten minua häiritsi jonkin verran pojan esittäminen satumaisesti paholaisena.

Lätkäisin elokuvalle IMDb:een 6/10, mutta tähtiä antaisin oikeastaan vain 2/5. En pidä nopeasti ajasta toiseen hyppivästä kerronnasta ja taiteellisesta kuvauksesta. Jälkeenpäin ajatellen monet tapahtumat tuntuivat myös ärsyttävän epäuskottavilta.

 

Matti77:n spoilerin kanssa samaa mieltä. Jostain syystä koin elokuvan aika tunteettomaksi. Ei iskenyt.