Tuota edeltävä kohtaus, Spoiler kun Ricky raaputtaa arpoja ja huomaa ampujansa, lähtee karkuun ja saa halikosta selkäänsä on mielestäni huomattavasti pysäyttävämpi kohtaus. Ei varsinaisesti itkettävä, mutta pysäyttävä. Se vieläpä tuli jotenkin niin yllättäen, ei juuri tuota osannut odottaa tapahtuvaksi, vaikka jotain alkunäytöstä sille olikin talolla.
Olen samaa mieltä, että tuo on todella pysähdyttävä kohtaus, varsinkin ensimmäisellä katselukerralla. Minulla tuli kuitenkin itku vasta noissa tuon jälkeisissä kohtauksissa. Ehkä kesti hetken toipua järkytyksestä.
The Green Mile Mikä on aikuisen, neljääkymmentä kovasti käyvän miehen pitänyt erossa tästä? Miksi katsoin ekaa kertaa vasta nyt? Pitkästä aikaa eukko ja lapset ovat viikonlopun poissa ja ajattelin viimein korkata ja korkata. Itkuhan siinä tuli pariinkin kertaan ja ohhoh, omaan top kolmoseen meni että pamahti. Sinne Trainspottingin ja The Fountainin seuraksi. Herraisä sentään...
Iltasanomien pätkä Topi Sorsakosken viimeisestä levystä/siitä tehdystä dokumentista räjäytti pankin pari päivää takaperin. Tuli aivan puskista kun ei ole Topin musaa tullut koskaan kuunneltua mutta jos kaveri happiviiksissä vetää viimeisen levyn pakettiin ystäviensä kanssa niin kyllä hattu nousee todella korkealle ja pala nousee kurkkuun.. RIP
En ole koskaan itkenyt elokuvan takia, mutta kun vuosia sitten näin "The Elephant Man"in ensimmäisen kerran, se oli aika hilkulla. Tarina oli yksinkertaisesti niin surullinen, ja kun lopputekstit tulivat ruutuun, istuin pöllämystyneenä pala kurkussa paikoillani.
Imitation of Lifen (1959) lopussa melkein itkin. Kannattaa elää hyvin ja rakastaa lähimmäisiä silloin kun siihen on vielä mahdollisuus.
Yhtäkkiä ei tule mieleen teatterielokuvaa, joka olisi aiheuttanut kovinkaan voimakasta liikutusta, sen sijaan viime aikoina herkkä paikka ovat olleet brittiläiset Ken Loachin koulukuntaa (tai jotain) edustavat telkkarisarjat. Kadun (The Street) kolmatta kautta en jostain syystä katsonut eka esityskierroksella, mutta nyt joka jakso on pistänyt miehen ainakin lähes vetistelemään, jopa se ensimmäinen western-mukaelma. Samoin samaa tyylilajia (ainakin pinnalta) edustanut n. kuukausi sitten tullut Menneisyyden vanki -minisarja onnistui iskemään samaan heikkoon kohtaan, vaikka välillä oli vähemmänkin otteessaan pitäviä kohtauksia. Eilen loppunut, myös kolmiosainen The Children (Sinun lapset, minun lapset, tai jotain) tuntui aluksi osuvan samaan maaliin, mutta vaikka ensimmäinen jakso houkutteli katsomaan myös loput, ei henkilöhahmoihin kasvanut oikeastaan mitään sidettä, ja se vähäkin rapisi kohti loppua. Lisäksi loppuratkaisu oli sen verran hätäinen, ja siinä keskeisenä toimijana täysin yhdentekevä pelkäksi pinnaksi jäänyt hahmo. Jos jotain mielenliikutusta tapahtui se sijoittui aivan alkuun ja oli enemmänkin hetkittäistä herkistymistä kuin lähelläkään ison miehen itkua. Mistä lie johtuu, etteivät amerikkalaiset vastaavat elokuvat tai sarjat herätä juuri mitään herkistymisreaktioita, niissä on ehkä aina jotain kiillotusta joka vie päähänpotkituista sen vaadittavan tarttumapinnan, tai pakollinen niminäyttelijä jonka läsnäolo rikkoo vaadittavan illuusion. Ne eivät välttämättä ole sen huonompia, mutta ne eivät vain toimi samalla tasolla. Kumma kyllä joskus ruotsalaiset onnistuvat tavoittamaan lähes saman virityksen kuin britit. E: Eräs teoria sille miksi jenkkisarjat eivät aiheuta samanlaista henkilöhahmojen myötäelämistä, on se että niissä pienten väärien valintojen ja inhimillisten heikkouksien takia kelvollisesta elämästä horjahtavilla on aina liian hyvin hoidetut hampaat ja tiheä hiusraja. Tätä vastaan kyllä sotii se, että ne varsinaiset brittihevostelut, tyyliin Emmerdale ja Coronation Street eivät herätä mitään tunteita, vaikka ruudussa jäisi liekkeihin yksinhuoltajan ainokainen. Jotain muuta vinksallaan olevan purukaluston ja sosiaalipornoilun lisäksi vaaditaan.
Tämä. Eilen tuli katottua pitkästä aikaa (piti näyttää muksuille laatuleffa) ja hanat aukes parissakin kohtaa aika huolella, eikä vähiten James Hornerin upean scoren takia. Osuvat musat oikeassa kohdassa saa aika usein aikaan roskia silmissä, esimerkiksi Huuliharppukostajan alussa kun Spoiler Claudia Cardinalen esittämä naishahmo löytää kotitilaltaan perheensä murhattuna, Ennio Morriconen tunteikkaan musiikin soidessa taustalla . Tanssii susien kanssa, Karhu, Valkohammas, Beethoven ( ) ja ylipäätään kaikki leffat joissa Spoiler eläimille käy (tai meinaa käydä) huonosti . Pieni talo preerialla sarjasta satuin kerran näkemään jakson, jossa Spoiler Laura Ingallsin koira kuolee ja itkusta ei meinannut tulla loppua. Titanic, Highlander (Who Wants To Live Forever-biisin säestämä kohtaus), Saksikäsi Edward, Forrest Gump..monet täällä jo mainitut leffat. LOTR tai T2 ei kyllä koskaan saaneet meikäläistä itkemään, vaikkakin kyseisten leffojen tässäkin ketjussa mainitut kohtaukset kyllä vetivät hienoudellaan hiljaiseksi. Pakko se on silti myöntää, että näin varhaiskeski-iän kynnyksellä huomaan tulleeni tunteelliseksi vanhaksi hölmöksi, niin paljon herkemmin silmäkulmat nykyään kostuvat elokuvia katsellessa.
Quantum Leap eli Aikahyppy -sarjassa oli kolmannen kauden ensimmäinen jakso "The Leap Home" minkä katsoin kun sarjaa ensimmäisen kerran lähetettiin. Kyseessä on jakso missä päähenkilö Sam "hyppää" takaisin menneisyyteen ja omaan kehoonsa ollessaan lukioiässä. Tämä on yksi sarjan parhaimmista jaksoista mutta olin jo tyystin unohtanut sen ennen kun katsoin koko sarjan äskettäin uudestaan. Kyseessä olevasta jaksosta muistan, kuinka silloin eka katsomisella mietin tilannetta omalta kohdaltani - millaista olisi palata tulevaisuudesta kyseiseen hetkeen. Ja sitten kun nyt noin 15v? myöhemmin katsoin jakson niin kyllä tuli pala kurkkuun ja silmissä kiilteli. Jo unohnut muistijälki iski voimakkaasti takaisin, sillä silloiset henkilöt sekä paikka, jossa katsoin sen ekaa kertaa, ei ole enää olemassa....että sillei! Muutenkin elokuvat jotka resonoivat omaan elämään ovat niitä kyynelrunkkareita (tearjerker)!
Tiedä mistä johtuu, mutta jostakin syystä tuntuu alaleuka alkavan väpisemään hyvinkin herkästi telkkarin äärellä. Yksi takuuvarmimmista sarjoista Nelosen Hurja Remontti.
Leijonakuninkaan ja Bambin jälkeen pahin taitaa olla juurikin tuo aiemmin mainittu Highlanderin "Who wants to live forever"-kohtaus. Tippa on kyllä ollut linssissä monen muunkin leffan ja tv-ohjelman kanssa.
Tää on aika paha...Love Actually leffa tuli tsekattua, ei ehkä ihan ensimmäinen valinta sinkuksi jääneelle miehelle Mut hyvä leffa silti
Toy Storyt tuli katottua just bluray:lta ja aikaisemmin jo eka osan katottua tuli kyynel silmäkulmaan, mutta kolmas osa pisti kyllä eniten nyyhkyttämään, voihan rähmä.
Ei elokuva, mutta TV-sarja Rimakauhua ja Rakkautta (Cold Feet) kaksi viimeistä jaksoa (etenkin toiseksi viimeinen) pisti miehen kyyneliin.
Itkuleffojen lista sai uuden kärjen: About Schmidtin lopetus sai minut imitoimaan täydellisesti Jack Nicholsonin näyttelmistä ko. kohtauksessa. :weep::weep::weep::weep::weep: