Flags of Our Fathers (Isiemme liput)

Peter LaFargen tekemässä ja Johnny Cashin tutuksi tekemässä kappaleessahan sivutaan tuotakin tapausta:

"There they battled up Iwo Jima's hill,
Two hundred and fifty men
But only twenty-seven lived to walk back down again

And when the fight was over
And when Old Glory raised
Among the men who held it high
Was the Indian, Ira Hayes

Call him drunken Ira Hayes
He won't answer anymore
Not the whiskey drinkin' Indian
Nor the Marine that went to war"

 

Yhteistraileri Red Sun, Black Sandin kanssa: linkki

 

Tora! Tora! Tora! voisi sitten olla katsomisen arvoinen:
http://imdb.com/title/tt0066473/

 

Uudessa trailerissa sotakohtaukset näyttävät hienoilta, mutta toivottavasti elokuva ei sijoitu kuitenkaan kotirintamalle! Pistän spoileriin, vaikka tämä on vain spekulaatiota:

Спойлер

Trailerin perusteella valokuvassa olevat pojat lähetettäisiin takaisin kotiin sankareina ja elokuva kertoisi sitten siitä. Ei tälläistä!

. Musiikeista tuli paljon mieleen Million Dollar Baby.

 

Tässä ilmeisesti tuo uusi traileri, laadukkaan oloista meininkiä kaikin puolin.

Traileri (.mov)

 

Kovasti pidän Clintistä, mutta nyt kyllä. Suorastaan armottoman unforgiven Oscar-täkyily havaittavissa uusimmasta. "The right picture can win or lose a war.". Jotain rajaa Clintti nyt näihin. Oscarit on jo voitettu, joten miksi tämmöisiä? Odotukset elokuvaa kohtaan tipahteli heti, kun tuon hattaran näki. Clydeähän tässä selvästi tarvitaan, joten eiköhän se visiitti siellä orankien vanhainkodissa olisi jo paikallaan, jookosta. Vanhat kaunat unholaan ja nyrkkiä pystyyn. Vielä kerkeää.

 

Vähän lässyn lässyn meininkiä tuossa trailerissa.
Nuo trailerin tekstit menisivät mihin tahansa sotaleffaan, vaikka Suomi vs. Neukkula. Siinäpä olisi oiva aihe Spielbergille ja kumppaneille vaan turhapa sellaista leffaa on odottaa, kun ei se ketään Suomen ulkopuolella kiinnosta tippaakaan, varsinkin kun Suomi joka paikassa yleisesti yhdistetään Saksan puolella sotineisiin maihin.

 

Nyt on sitten tämäkin nähty. Luulisin, että elokuva voittaa ne pari pakollista Oscaria (ehkä ääni ja joku muu teknillinen), mutta ei elokuvassa mielestäni mitään elämää suurempaa ollut. Siinä yhdistyi Eastwoodmainen draama ja Spielbergin tuotannollinen jälki näkyi, yllätys yllätys, sotakohtauksissa.

Tarinaa kerrotaan niin Iwo Jiman sotarintaman tapahtumien ja kotirintaman tapahtumien kautta, vuorotellen. Painopiste kotirintaman mediasodassa ja "sankari-poikien" tarinassa. Lisäksi välillä hypitään nykypäivään.

Näyttelijöistä tunnistaa muuten hyvin pari tyyppiä Spielbergin edellisistä tuotannoista (BoB ja SPR). Kuten vihjasin, ei jättänyt mullistavaa tunnetta - tällaista sotaa on jo nähty pariin otteeseen. Näkökulma on tosin mielenkiintoinen ja Eastwood on yllättävän "rehellinen" pohtien sankari-ilmiötä.

**½
Ihan ok.

 

En ole oikein Clint Eastwoodin ohjaustöiden suurin kannattaja; Mystic Riveria pidän näkemistäni selvästi parhaana, mutta sillekin irtoaa ainoastaan nipin napin neljä tähteä. Flags of Our Fathers jatkaa perusvarmaa jälkeä, jossa ammattitaito näkyy ja Clintin äijä-imagoa halveksuva itkudraamahakuisuus on myös vahvasti läsnä. Kuten Million Dollar Babynkin kohdalla, kyynelkanavat pysyvät tukossa syöden valta-osan elokuvan tehosta. Kerronnallisesti upeissa sotakohtauksissa, parhaimmillaan ihan mukavissa kotirintamaosiossa sekä totaalisen turhissa nykypäivään sijoittuvissa haastatteluissa pomppiva Flags of Our Fathers on hyvä, mutta kovin viallinen elokuva.

Kuten äsken kävi ilmi, sotakohtaukset olivat todella tyylikkäitä; ainoastaan lähes samalla tavalla tavalla kuvatut ajoneuvojen tuhoutumiset muodostivat pienen moitteet sijan. Kamera pysyi varsin hyvin aloillaan, aseissa oli puhtia ja toiminta oli raakaa. Ehkä ihan Saving Private Ryanin maihinnousun tasolle ei ylletä, mutta hyvin lähelle kuitenkin. Vaikka nytkin suurin pauke oli maihinnousussa, oli siitä saatu mukavan erilainen Ryan-klassikkoon verrattuna. Sen sijaan lääkintämiehen henkilökohtaisen helvetin -flashbackit eivät olleet lainkaan niin onnistuneita. Elokuva oli kuitenkin parhaimmillaan, kun tapahtumaympäristönä oli Iwo Jima.

Ongelmiin Flags of Our Fathers törmää, kun lähdetään kotirintamakiertueelle. Kaikki mitä elokuvalla on sanottavaan vastentahtoisesta sankaruudesta ja median luomista sankareista, kerrotaan parilla ensimmäisellä kotirintamakohtauksella. Loppu on toistoa toiston perään. Tilannetta pahentaa se, että nykypäivään sijoittuvat, jollain tapaa köyhän miehen Band of Brothers -jaksojen alkuhaastatteluja muistuttavat kohtaukset jauhavat samaa purukumia yhä uudelleen ja uudelleen. Ei koskettanut. Jenkki-lipun heilutus jäi kuitenkin yllättävänkin vähälle, eikä isänmaallisuus noussut missään vaiheessa häiritsevästi tapetille. Teemojen käsittely oli yllättävänkin 'rehellistä'. Todellista asiaa vain ei ollut tarpeeksi yhteen elokuvaan.

3+ / 5

 

Pettymyshän tämä lopulta oli. Ohjaus oli perusvarmaa Clintiä ja kuvat olivat komeita mutta tarinaa ei ollut nimeksikään ja itse elokuvan tärkeimpään aiheeseen (julkisuusfarssiin) ei leffat saanut juuri minkäänlaista otetta. Kaikki tärkein sanottiin jo alussa ja sitten vaan jankattiin ja ravattiin takautumien ja julkisuuskiertueosan välillä melko puuduttavasti. Näyttelijöissä ei ollut tarpeeksi lahjakkuutta tai karismaa kannattelemaan keskinkertaista tarinaa ja kerrontaa.

***- /5
Arvosanaksi heikohko kolmonen!

Odotan kuitenkin innolla Letters from Iwo Jima elokuvaa. Ainakin trailerin peruteella vaikuttaa paremmalta elokuvalta. Jos ei muuta niin ainakin Ken Watanabella on sitä perään kuuluttamaani karismaa isolla k:lla.

 

Perus Clinttiä tämä oli, ei mitään erikoista silti laatu tavaraa.

Ei kannata odotella sotarymistelyä, sitä elokuva ei ole. Ne harvat sotakohtaukset
mitä elokuvassa on kyllä toimivat.
Clint saisi ohjata BOB:in jatkoa jos sitä tulisi =) (Pasific Wars tai millä nimellä nyt liikkuukaan)


***+

Kyllä tätä katselee Letterssiä odotellessa.

 

En kyllä oikein pitänyt tästä, vaikka noin yleisesti sotaleffoista kyllä tykkään. Jotenkin läpi paistoi hirveä yliyrittäminen, joka kohtauksessa oli olevinaan jotain elämää suurempaa draamaa. Lopputulos oli kaiken lisäksi melko sekava, kun välillä hypittiin takaisin Iwon taisteluihin ja sitten taas oltiinkin kiertueella. Samoin olisin kaivannut selvempää huippukohtaa, nyt leffa vain loppui. Sotakuvaus ja maihinnousukohtaus olivat kyllä erinomaisia, ja pelastivat paljon.

2/5

 

Ei laisinkaan huonompi. Eastwood on nyt vanhoilla päivillään saavuttanut tietyn tason ohjaustöissään, jolla ei aivan mestariteoksia sorvata, mutta hyviä elokuvia kuitenkin.

Sotakohtaukset olivat komeita ja kotirintaman draamapuolikin toimi pienin varauksin. Hieman ongelmallista kenties on Clintin jäyhä tapa tunnepuolen kuvaukseen. Nytkään läpikäydyt ihmiskohtalot eivät onnistuneet liikuttamaan, vaan katsoja jäi ulkopuolisen havainnoitsijan rooliin. Positiivista tässä tietenkin on, että samalla sokeri, siirappi ja muut makeutusaineet eivät valu valkokankaalta silmille. Sopiva keskitie vain jää saavuttamatta. Näyttelijöinä mukana oli iso liuta tuttuja naamoja, mukava oli nähdä mm. Monkin Disheriä ja Nypd Bluen Gregiä itselleen vähemmän tyypillisissä tiukoissa rooleissa.

Maininnan ansaitsee jälleen kerran Eastwoodin elokuvaansa säveltämä musiikki. Miehestä on kehkeytynyt vuosien saatossa varteenotettava säveltäjä, joka ei jää jälkeen Hollywoodin varsinaisista ammattilaissäveltäjistäkään.

Kelpo elokuva siis. Tuntuu kuitenkin, että lopullisen mielipiteen tästä saa muodostettua vasta nähtyään tulossa olevan sisarteoksen.

½

Niin, tämä oli taas sitten niitä elokuvia, joissa lopputekstien jälkeen valkokankaalle tulee vielä hitusen jotakin...

 

Suhteellisen kovat odotukset leffaa kohtaan olivat kun aikoinaan tekijät julkaistiin. Eastwoodin ja Paul Haggisin yhteistyöstä odotin parempaa leffaa. Turhan paljon mentiin Saving Private Ryanin jalanjäljillä.

Sotakohtaukset olivat erinomaisesti tehtyjä ja muutenkin kerronta toimi hyvin rintamalla. Kiertueen ja nykypäivän kuvaus ei taas toiminut erityisesti. Nykypäivä kuvaus oli liian siirappinen ja kiertuelämää olisi voitu tiivistää lyhyemmäksi.

Katsotaan nyt miten Letters from Iwo Jima vaikuttaa tähän teokseen. Näillä tuntemuksilla 3-/5

 

Jotenkin tämä pääsi yllättämään ja pidin oikein paljon ja kovasti.
Kenties elokuvan tarjoama katkera sivumaku yhden kuvan glorifioimiselle oli sen verran uutta tälle katsojalle, että kaikki muukin tuntui paremmalle.

Propaganda-koneiston toiminta oli sen verran röyhkeää että Ira Hayesin tuska välittyi hyvin kotisohvalle asti. Muidenkin osallisten reaktiot pyöritykseen olivat uskottavia.

Saving Private Ryania saa kiittä yhdestä asiasta ja se on se että SPR:n jälkeen on nähty yhä näyttävämpiä ja realistisempia sotimiskohtauksia. Flags of Our Fathers ei siis tälläkään osa-alueella pettänyt.

Mitä sitä enempää sanomaan .. Pidin paljon ja siirappisuuskaan ei päässyt haittamaan niin paljoa.

 

Röyhkeitä olivat mutta kyseinen inkkari oli se hahmo joka tässä itselleni tökki eniten. Alkoholisti-inkkari on kyllä hahmona uskottavuuden rajamailla :weep: Näyttelijällä jotenkin ärsyttävä virne vaan naamalla jatkuvasti. Ehkäpä tähän vaikuttaa muistikuvat miehen suorituksesta henkilökohtaisen suosikkini, laatunäyttelijä Nicolas Cagen rinnalla Windtalkers-elokuvassa. Ei ole helppoa erottua edukseen kun vastanäyttelijä loistaa.

 

Amerikan intiaanien alkoholinkäyttö ongelmat eivät taida olla sinulle tuttuja

Leffa oli melkoisen toimiva. Vähät rymistelyt oli tehty huolella ja mielestäni näyttelijä valinnat oli osuneet kohdalleen. Tunnelma säilyi alusta loppuun. Laatu pätkä kaikin puolin.
4/5

 

Katsoin "Isiemme liput" eilen dvd:lta ja jos en suoranaisesti pettynyt, niin enpä kyllä suuremmin tykästynytkään. Elokuva yritti kyllä kovasti kertoa miten kovaa näillä sotaobligaatioita keräämään joutuneilla soldaateilla oli, mutta se oli melko nopeasti tehty. Sotakuvaus oli ihan komeaa ja realistista, vaan ei kuitenkaan tarjonnut mitään uutta tai ihmeellistä verrattuna vaikkapa "Ryaniin", ja lisäksi leffan aikarakenteen poukkoilevuus häivytti Iwo Jiman taistelukuvauksen intensiteettiä.

Nykyhetken kuvaaminen oli kieltämättä aika sentimentaalista, ja jos tämän olisi ohjannut Eastwoodin sijasta Spielberg, olisi kommenteissakin epäilemättä ollut "no niinpä tietenkin" -henkistä arvostelua.

Clintin kolme viimeistä ovat olleet ihan hyviä ja heikoimmillaankin mukiinmeneviä elokuvia, mutta eivät mestariteoksia, kuten osa kriitikoista tahtoo toitottaa.

Arvosanaksi niukasti * * *, seuraavalla kierroksella todennäköisesti puolikas vähemmän.

En nyt tiedä, viittaatko tässä näyttelijäsuorituksen heikkouteen vai yleiseen uskottavuuteen, mutta Ira Hayesin elämänvaiheet menivät todellisuudessakin suunnilleen tuota rataa kuin elokuva ne esittää.

 

Päinvastoin, kaikki intiaaniystäväni ovat mitä suurimmassa määrin alkoholisteja. Sinänsä olisi mielenkiintoista tutkia intiaaneja Hollywood-kulttuurissa. Perstuntumalta sanoisin että "Flags" eroaa joukosta siinä että esittää intiaanin tragedian rohkeasti. En tiedä johtuuko hahmon juominen sotatapahtumista vai joisiko kys. henkilö muutenkin. Luultavasti joisi, koska intiaanit ovat alkoholisteja Joka tapauksessa 83% Hollywood-elokuvista glorifioi intiaanien kulttuuria(?).

Sille en mahda mitään että Ira Hayes ei tuntunut uskottavalta hahmolta, syytän tästä kyllä täysin näyttelijää (ja itseäni tietenkin) ja Nicolas Cagea.

 

Hieman pitkäveteinen oli. Jatkuva hyppiminen nykyajan, sotatantereen ja kiertueen välillä teki keskittymisen vaikeaksi. Pommituskohtaukset olivat hienot eikä sitä perinteistä jenkkihehkutusta leffassa ollut, vaikka tarinan kertoikin amerikkalaisten näkökulmasta.