Syitä miksi suomalaiset elokuvat näyttävät huonommilta kuin amerikkalaiset

Olen pohtinut tätä varmasti koko ikäni ja nyt olen löytänyt selityksen:

- Suomalaiset eivät osaa käyttää, eivätkä käytä color gradingia eli sävytystä
- Suomalaiset eivät käytä pitkää linssiä lähikuvissa
- Suomalaiset eivät valaise kohtauksen näyttelijöiden kasvoja erikseen
- Suomalaiset eivät osaa nostaa näyttelijöitä esiin taustasta fokuksella, valaisulla ja kontrastilla

 

Resursseissa on valtava ero. Amerikassa pelkästään elokuvan musiikkeihin menee rahaa suomalaisen elokuvan koko budjetin verran. Suomessa ei ole käsittääkseni koskaan korostettu elokuvan visuaalisuutta, vaan keskitytään teatterimaiseen henkilöohjaukseen, jossa näyttelijät kyllä näkyvät kuvassa, mutta valaistuksella, linsseillä, kameran liikkeillä ja kuvakulmilla ei hirveästi haeta visuaalista tehoa.

Osaamisesta ja resursseista huolimatta amerikkalainenkaan elokuva ei saa aina synninpäästöä. Kamera heiluu usein liikaa, pitkää linssiä käytetään liikaa, leikkauksia ja lähikuvia on liian paljon (näyttelijöiden elekieli ja interaktio muiden näyttelijöiden kanssa menetetään) ja vastaavasti yleiskuvia/kokokuvia liian vähän jne.

 

Kyllä täällä tehdään värimäärittely aivan kaikkeen tv-mainoksista pitkiin leffoihin saakka. Täkäläiset kuvaajat ja valaisijat eivät välttämättä ole Hollywood-ammattilaisten tasolla - tai sitten heidän ei anneta toteuttaa visiotaan.

 

Minun mielestä suurin miinus on juurikin tuo liian teatterimainen näytteleminen, ongelma koskee niin sarjoja kuin elokuvia.

 

Niin, kyllähän tuotantojen ja resurssien scope on luonnollisesti aina ollut Hollywoodin puolella.

Asiaa ei auta se, että elokuva on Suomessa aika pieni bisnes, tekijöitä kourallinen, samoin näyttelijöitäkin. Sehän ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tekemisessä silti olisi intohimoa ja ammattitaitoakin. Mutta isommassa tekijäpoolissa on niitä absoluuttisia helmiäkin enemmän. Myös Suomesta absoluuttiset helmet ja kunnianhimoisimmat hakeutuvat Hollywoodiin asti.

Studioiden kultakaudella oltiin mielestäni Suomessakin hyvällä ammattitaitoisella tasolla. Oikein mielenkiintoinen ajanjakso suomalaista elokuvahistoriaa.

Esim. kuvaamisessa on kyse toisaalta teknisestä osaamisesta, mutta mitä suurimmassa määrin myös hyvästä silmästä, luovuudesta, taiteellisuudestakin.

 

Ihan hyviä syitä, jotka varmasti näkyy kokonaisuudessa. Suurin syy lienee kuitenkin nurkkakuntaisuus joka tulee esiin tunkkaisissa tarinoissa ja niiden mielikuvituksettomassa viennissä. Suomalaisissa elokuvissa mässäillään inhorealismilla.

 

Yksi juttu mikä vielä tekee amerikkalaisista tuotannoista niin hyviä on minimaaliset kamera-ajot todella lyhyissä otoksissa ja lähikuvissa. Sellaista ei tosiaan käytetä kun kuvataan teatterityyliin, jossa näyttämö on esillä melkein koko ajan.

Ehkä sellainen osaaminen ei ole sitten kuitenkaan niin yleistä, että se keskittyy aika isoihin elokuviin. Se vaatii varmasti aika paljon sekä kuvaajalta, ohjaajalta sekä muulta tuotantoporukalta.

Aika lailla tuo palaa sitten tuohon hyvin mainittuun tosi isoihin eroihin resursseissa. Toisaalta sitten, mikä ettei voisi pienilläkin resursseilla tehdä tuollaista, jos tekijät ovat tosi intohimoisia ja pystyvät laittamaan painoa visuaalisuudelle.

 

Asiahan on siten, että suurimmassa osassa amerikkalaisia tuotantoja puhutaan tasan toisin kuin miten amerikkalaiset oikeassa elämässä puhuvat.

 

Avaisitko vähän mitä tarkoitat?

 

Pitää osittain paikkaansa, johtunee toki myös formaatista. Esim. Frendit, Big Bang Theory, Breaking Bad.....

 

Hyviä pointteja, ei varmaan Seinfeldkään tai Sex and City ihan tavallisinta puhetapaa edusta!

 

Sarjoissa ja välillä elokuvissakin puhutaan liian harjoitellusti ja ihan liian nopeasti mutta siitä huolimatta liian selvästi. "Pahinta" kuitenkin on se, että puhe on liian näppärää ja nokkelaa. Koko dialogi on rakennettu usein niin, että sitä voisi myydä ilman kuvaa C-kasetilla huoltamoilla. Oikeastaan ihailen näyttelijöitä, jotka pystyvät tähän, vaikka jaksoja olisi 25 kaudessa. Ja kuten tuolla jo sanottiin, tämä on räikeintä sitcomeissa, mutta on sitä paljon myös draamasarjoissakin. Oikeat elävät amerikkalaiset eivät puhu niin, vaikka esimerkiksi kirjoitetun kielen ja puhekielen välillä ei ole vastaavaa eroa kuin suomessa. Eikä tämä nyt liity siihen, että suomessa muka kirjoitetaan yksi äänne yhdellä kirjaimella ja amerikassa ei kirjoiteta.

 

Seinfeldeissa oli ihan oma puhetyyli. Se ei todellakaan ollut liian nopea. Siinä toistettiin keskeistä virkettä tai sanaa monta kertaa. Se toimi siinä, mutta en ole havainnut, että tyyliä olisi jotenkin apinoitu.

 

Suomessa pidetään näyttelemistä voimalajina, eikä niinkään taito. Tämä tulee esiin parhaiten Turkan ajassa ja oppilaissa. Tuntuu että näyttelijät yrittää väkisin ja voimalla tuoda esiin, mitä ikinä ovatkaan ilmaisemassa. Näin saadaan erittäin kiusallisen ja väkinäisen tuntuista näyttelemistä, missä unohdetaan luonnollisuus ja dialogin tärkeys yms. Jälki on hirveää, Kiimaiset Poliisit toimii hyvänä huonona esimerkkinä, vaikka en sitä pysty kovin pitkään silti edes katsomaan. Oma lukunsa sitten vielä huonot käsikirjoitukset ja ohjaajat, kuvan laadussa mielestäni ei ole niinkään ongelmaa nykyään.

 

Joka maasta löytyy Kiimaisia Poliiseja vastaavia pläjäyksiä. Niitä ei ole vain tänne tuotu näytille, ja ihan syystä.

Teknisen taidon lisäksi osasyy on varmasti siinä että suomalainen huomaa kun suomalainen näyttelee, mutta ulkomaalaisista onkin vaikeampi sanoa kun ei tunne kielen vivahteita, käyttäymistä ja puhetapoja. Monelle ainoa kosketus jonkin maalaisiin voi olla ainoastaan näyttelijöiden välityksellä, jolloin näytellystä muodostuu normi omassa mielessä.

 

Varmaankin löytyy, mutta niiden tekijät ei ole niin isossa roolissa alalla, ihan koulutuksesta lähtien. Turkkalaiset on edelleen pääosissa Suomi tuotannoissa. Tuskin Hollywoodin kärkinimien tunnetuimmista teoksista löytyy vastaavaa.

Mielestäni dialogin toimimattomuuden tai toimivuuden tunnistaa, vaikka ei kieltä osaisi lainkaan. Hyvin tavanomaista Hollywood tuotannoissa on pitkät dialogit, kohtaukset yms. niitä on mukava löytää leffoista, koska ainakin itselle nämä kuvastaa jonkinlaista tiimin hyvää ammattitaitoa. Muualla käytetään ihan ammattilaisia dialogin toimivuuteen, epäilen, että Suomessa näin ei ole.

 

Itsestäänselvää, ettei 5-miljoonaisesta kansasta voi löytyä niin paljon huippulahjakkuutta kuin 300-miljoonaisesta. Tuon 300 miljoonan lisäksi vielä ulkomailtakin on tunkua Hollywoodiin.

Täällä joskus tuntuu siltä, että näyttelijät ovat omaa säätyään, sukunimi aateloittaa ja pätevöittää. Onhan tätä samaa tuolla isommassakin maailmassa, mutta ehkä vähemmän kuitenkin, vaan enemmän kyvykkyys edellä.

Elokuvanäytteleminen on myös hyvin eri laji kuin teatteri. Itse pidän turkkalaisestakin tulkinnasta, mutta silloin ei olla ehkä siellä ihan arkirealistisimmassa niukan ilmaisun ilmastossa, joka usein elokuvissa tuottaa imeytyvimmän näyttelijätyön.

 

Kyllä siinä on muutakin takana kuin väkimäärä. Koska Ruotsista, Tanskasta ja jopa Islannista on tullut laadukkaampaa kuin Suomesta, etenkin Ruotsista tulee sekä TV-sarjoja että leffaa, hyviä tarinoita, ohjauksia, näyttelijöitä......Hollywoodissa on vaikka kuinka paljon muita pohjoismaalais näyttelijöitä isoissa produktioissa, miehiä ja naisia, Suomalaisia ei juuri lainkaan.

 

Onpa hitsin mukava lukea näitä pohdintoja. Toisaalta sellainenkin juttu on, että suomalaiset mainokset ainakin nykyään näyttävät hyvin kuvatuilta ja valaistuilta. Esimerkiksi se yksi mainos jota on nyt näytetty jossa tanssitaan sateessa sateenvarjojen kanssa. En kyllä muista nyt oliko se liikenneturvan vai jonkun vakuutusyhtiön. Mutta valaistus on siinä tyylikäs. Onko sitten niin, että pitkässä elokuvassa tuollainen keskittyminen yksityiskohtiin on liian kallista, tai sellaiset tekijät, jotka ovat kiinnostuneet laittamaan painoa tuolle visuaaliselle puolelle eivät osu pitkiin suomalaisiin elokuviin. Ja ettei ihan tulisi yksipuolisesti ajateltua niin tulee sitten kanssa mieleen sellaisia kuin uuden tuntemattoman kuvaaja (kuvannut myös Iron Skyitä ym) & A.J Annila joiden teokset ovat visuaalisesti kyllä hienoja.

 

Minusta suomalaisen elokuvan ongelma on liian pienet budjetit.
- Käsikirjoitukset ovat keskinkertaisia. Tarinaa ei voida hioa viimeisen päälle ja pieni tuotanto rajoittaa toteutusta jo käsikirjoitusvaiheessa.
- Elokuvasta ei tehdä kuvakäsikirjoitusta etukäteen.
- Kuvauspäiviä on liian vähän, joten otokset otetaan kerralla purkkiin, eikä ole mahdollisuutta uusintaottoihin virheistä huolimatta.
- Kuvauspäiviä on liian vähän, joten lavastukseen, valaistukseen, kuvakulmien hakemiseen ei ole aikaa.
- Elokuvat parsitaan kasaan leikkauspöydällä, jossa onnettoman vähäisestä materiaalista yritetään raapia kasaan jotain kelvollista.

Kaverini oli sattunut Lontoon lomareissulla Uusi Sherlock -sarjan kuvauksiin. Yksinkertaisessa kohtauksessa noustiin bussiin ja sieltä tuli joku pois. Kaverini ei tarkkaan pystynyt näkemään mitä bussin sisällä tapahtui. Kaverini oli seurannut kuvausta parisen tuntia, kunnes päätti jatkaa matkaa. Kyseessä oli TV-sarjan kuvaus, kun kotimaisessa elokuvassa kymmenen sekunnin kohtauksen kuvaaminen tuntikaupalla on täyttä utopiaa.

Kannattaa lukea tämä Janne Kuusen kirjoitus Uuden Suomen puheenvuorosta: http://jannekuusi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/252859-korteni-kekoon