Birdman (2014) (Alejandro González Iñárritu / Michael Keaton, Zach Galifianakis, Edward Norton, Andrea Riseborough, Amy Ryan, Emma Stone, Naomi Watts)

Iñárritun leffojen fanina tämä pitää mennä katsomaan elokuvateatteriin, kun se 16.1. Suomen elokuvateattereihin tulee. Silloin, kun ilmoitettiin, että Iñárritu tekee seuraavaksi (mustan) komedian (eli tämän Birdmanin), niin olin pettynyt, että kun Iñárritu on feel bad -elokuvien mestari, niin miksi se käyttää aikaansa seuraavaksi komedian tekoon, kun voisi tehdä taas uuden feel bad -elokuvan. Nyt kuitenkin tätä Birdmania on niin paljon kehuttu kaikkialla, ja IMDB:ssäkin 8.7 tähteä, että täytyyhän tuo käydä katsomassa. Jos elokuvassa sitten kuitenkin jotain surullisia sävyjäkin on, kun on musta komedia. Jos olis peruskomedia, niin eihän se niin kehuttu olis, draamakomediahan se on. Iñárritun edellinen Biutiful -elokuva oli kyllä vähän pettymys, jolle annoin vain 3½ tähteä. Täytyis kattoa se uudestaan, josko se olis parempi, kun silloin, kuin näin sen ekan kerran, niin mulla oli sitä kohtaan niin kovat odotukset, kun Iñárritun aiemmat elokuvat (ns. Death Trilogy, eli Amores perros, 21 Grammaa ja Babel) olivat kaikki 5 tähden mestariteoksia, niin väkisin pettyi Biutifuliin. Parhaillaan Iñárritu filmaa 1823-vuoteen sijoittuvaa lännen elokuvaa (jonkinmoinen kostotarina-elokuva) The Revenant, jossa on pääosissa Tom Hardy ja Leonardo DiCaprio. Sen ensi-ilta on USA:ssa vuoden päästä. Voi olla aika kova leffa, kun yksi suosikkiohjaajani Iñárritu ohjaa, ja yksi suosikkinäyttelijäni Hardy on pääosassa.

 

Niille jotka rakastavat viihdeteollisuutta ja arvuuttelevat niihin liittyviä niin hyviä kuin huonojakin ilmiöitä. Vahvasti luotaava elokuva myös sinne taidetta tekevien ihmisten mielenmaisemiin egoineen kaikkineen. Kaikkeen tähän vielä mainiosti tehosekoitettuja fantasiaelementtejä, niin varsin erikoisesta ja mieleenpainuvasta teoksesta on kyllä kyse.

Kovasti tuli myös ihasteltua sitä eksperttimäistä kameratyöskentelyä, jossa katsojalle tarjotaan varsin vakuuttavanlainen illuusio aivan jatkuvasti liikkeellä olevasta yksittäisestä otoksesta. Digitaalinen elokuvaleikkaus naitettuna vahvaan suunnitelmallisuuteen saa kyllä aika näyttävää matskua aikaan.

Niin ja näyttelijät... tarvitseeko edes sanoa että riemastuttavaa katsottavaa lähtee sieltäkin.


½

 

Hauska musta komedia Iñárritulta. Erityisestii leffassa loisti sivuosassa oleva Edward Norton. Hän vetää upean roolin metodinäyttelijänä, joka on täysin ennalta-arvaamaton. Ansaitusti saanutkin roolista Oscar-ehdokkuuden, vaikkakin itse pysti menee varmaan (ihan ansaitusti) Simmonsille.
Hienoa leffassa oli myös kuvaustapa. Kamera juoksee hahmojen perässä käytävillä ja kohtaukset on sulautettu yhteen luoden illuusion ettei leffassa olisi ollenkaan leikkauksia. Myös musiikki on leffassa todella toimivaa.
Alkupuolella leffassa saa nauraa paljon ja loppukohti se menee vähän dramaattisempaan suuntaan.

 

Olipahan hieno. Vaikka 21 grammaa on hyllyssä, Birdman oli ensimmäinen näkemäni tältä ohjaajalta. Ja missä oletkaan ollut, Michael Keaton, tervetuloa takaisin! Rooli on kuin juuri hänelle kirjoitettu (en tiedä, vaikka olisikin) ja mahtavan pääosan ex-Birdm... ei kun Batman vetäisee. Ja siltikin, Norton onnistuu varastamaan kaikki kohtauksensa, äijä on ihan liekeissä. Myös Stone, Galifianakis ja Watts pääsevät loistamaan.

Спойлер

Kriitikko

oli mielenkiintoisesti tarinan roisto ja sankarin vihollinen, joka halusi tuhota tämän. Ohjaaja-käsikirjoittajan omia fiiliksiä?

Oli paljon hauskempi kuin odotin. "Nykyajan vouhotukset" Twittereineen ja Marvel -hitteineen tuotiin mainiosti mukaan, ja yliluonnolliset tapahtumat olivat piste i:n päällä. Vaikuttavan näköistä.

Спойлер

Aivan viimeiset sekunnit

kuitenkin todistivat, että joskus se jopa muistettavin erikoistehoste on se, mitä ei katsojalle edes näytetä.

Luulin elokuvan loppuvan jo pariin kertaan ja ehdin jo vähän huolestuakin, että päättyykö tämä sittenkin johonkin kliseeseen. Ei päättynyt. 4½/5.

 

Tähän on mielenkiintoista paneutua. Lähdin leffaan siltä pohjalta etten tiennyt siitä muuta kuin pari näyttelijää, ohjaajan ja leffan perusidean hämärästi. Tuo keskimmäinen oli se, jonka takia otin vaihteeksi riskin. Elämähän on kovin tylsää ilman niitä.

Eka, aronofskymainen kohtaus jo antoi lupauksia jostain erikoisesta. Mikä tämä kaveri on miehiään. Nopeasti siirryttiin tapahtumapaikan luonteen mukaisesti keskelle dialogia. Siitä tapahtumat soljuivatkin toisensa jälkeen esitellen samalla näytelmän eri hahmot, heidän keskinäisiä suhteitaan ja jotakin ehkä juonestakin. Kohta leffa lähtee todella liitoon saaden tuulta siipiensä alle ja lihaa luidensa väliin. No siellä välissä on kaikenlaista hauskaa.. ensin. Pääroolia, juonta ja miljöötä esitellään pohjustetaan huolettoman wesandersonmaisesti.

Missä.. se elokuva on. Miten tämä kohtaus edesauttaa sitä? Näyttämö täynnä itsensä paljastelijoita, avoimen ronskia huulenheittoa ja postmoderniutta todella ajankohtaisesti.
Känny kiinni joten mieli alkaa päätellä paljon aikaa on mennyt.. varmaan jo puoli tuntia.. Seuraava irrelevantti tapahtuma vei sen verran taas aikaa että kohta jo puolet mennyt.
Kuka tämä mies on, olihan sillä nimikin? Entä tuo nainen, no onhan se tutun näköinen. Mitäs siinä tarinassa taas tapahtuikaan.. jaa taas tuo jännä rummuttelu, draamaa tulossa iso pilke silmäkulmassa. Ei helvetti on se sillä lailla että maksoinhan tästä sen verran vähemmän joten mikäs tässä.. näitä kirjoittajien ja ohjaajan oivalluksia ihmetellessä. Taas mennään.

Elä ja opi. Jos on kerran pari-kolme epämieluista nähty niin mitä siinä enempää. Mutta miten voi olla että kaksi lempinäyttelijää ja tekijämiestä muutenkin voidaan tuhlata noin perinpohjin? Keatonille vielä erikseen kirjoitettu rooli, eikä silti annettu päästä sisään. Saatana kun meni Nortonia hukkaan, oikeastiko se oli pilailemassa siellä? Watts nyt on aina sellainen tekninen huokailija, vaan eipä ollut roolikaan tukemassa. Elokuvan perusideaa lähdettiin kuitenkin jotenkin avaamaan, vaan ei siihenkään voitu keskittyä. Kamera kyllä rullasi vaikka mistä aukosta ja ihollekin mentiin mukapornosti. Rumpu jauhoi samaa tylsäntappavaa kaavaansa perhana alusta loppuun. Tapahtui mitä tahansa. Yleensä riideltiin.

Varmaankin rasittavimpia ja turhautuneimpia kokemuksia tähän asti. Ainesta kun olisi ollut, vaan entä toteutus. Tekotaidetta avokämmenellä. Alatyylinen kiroilu vahvisti että nyt ollaan draaman äärellä. Ja ne rummut. Miksiköhän näyttelijöiden keskinäinen terapiasessio olisi jatkuvana kiinnostavaa? Elämästä näytelmään ja toisinpäin, kun vaan tämäkin on tehty jo ennen paljon paremmin. Joo ihan kiva päästä näyttämön kulisseihin pyörimään vapaasti, mutta kun tapahtumat siellä olikin silkkaa ajantäytettä. Ok, pari näppärää linea löytyi jotka naurattavat. Ok, väliin pari syvällisempää huomiota elämästä ja perusnokkelaa käännettä. Ok, eikö enää löydy käsikirjoittajia kun niitä pitää olla kerralla useampi runttaamassa. Vanha sananlasku kokeista ja sopasta. Ei olisi voinut enempää olla häiritsevän tuttuja aineksia viime vuosien menestysleffoistakin. Tästä halusi sentään pitää.

Koiraleffa oli mielenvikasta roskaa. 21 grammaa oli ylihypetettyä tekotaiteellista roskaa. Babel oli... ja on vieläkin kesken. Tämä oli mitä oli. Näyttelijät ja tekniikka pelasti vähän.
Vituttaa nämä "taiturit" jotka ei saa yksinkertastakaan tarinaa kerrottua katsojalle mielekkäästi. Tai henkilöitä, jotka hukkuu kaiken pikkunäppärän trendisilpun sekaan.

2,5

 

Positiivinen kokemus oli. Keaton on vedossa, kuten myös Nortonkin. Emma Stone on vaan niin ihana, Naomi Watts ei säväytä kovinkaan. Kameran käyttö on melko coolia ja sen vuoksi elokuvaan uppoutuu hyvin sisään. Vaikka näyttely on hyvää, niin silti siitä jäi vähän ylinäyttelemisen maku suuhun. Teatterilavan ja takahuoneen välillä ei ole suurta eroa, ehkä sen vuoksi. Mutta kaikkinensa, on tämä koettava...pakko.

 

Voi voi. Vaikka kuinka Iñárritun fanilaseilla katsoisin, niin ei tälle Birdmanille pysty antamaan 3 tähteä enempää, no aivan korkeintaan 3+. Onpa Iñárritun leffojen taso mennyt alaspäin. Iñárritun 3 ekaa leffaa oli huikeaa tykitystä, 5 tähden leffoja kaikki 3 leffaa (Amores Perros, 21 Grammaa, Babel). Sen jälkeen tuli Biutiful, jolle annoin 3½ tähteä, se oli paha pettymys. Ja nyt sitten Birdman, joka oli vielä Biutifuliakin pahempi pettymys. En kyllä oikein ymmärrä näitä kovia kehuja, IMDB:ssäkin nyt 8.2 tähteä. Kyllä tää nyt toista Oscar-suosikkia, Boyhoodia, parempi on, mutta ei kyllä paljoa, kumpikaan ei ansaitsisi parhaan elokuvan Oscaria. Birdmanin näyttelijätyö on ihan hyvää kautta linjan, muttei todellakaan mitään Oscar-ehdokkuuksien arvoista (Michael Keaton, Edward Norton ja Emma Stone ovat kaikki Oscar-ehdolla Birdmanista). Elokuvan kuvausta on paljon kehuttu, ja olihan se hyvin kuvattu, mutta toisaalta se tyylikeino tuntui vähän liian itsetarkoitukselliselta Oscar-ehdokkuuden kalastelulta (myös kuvauksesta Birdman on Oscar-ehdolla).

Birdmanin miinuksia:
- Jo lähtökohtaisesti teatteri elokuvan miljöönä on tylsä ja teatteriharjoitusten kuvaaminen on tylsää seurattavaa. Tiesin kyllä ennalta, että tässä ollaan teatterimaailmassa, mutta luulin, ettei näin paljoa kuitenkaan, mitä oltiin.
- Elokuvan dialogi on tylsää, ja sitä on aivan liikaa. Tykkään, että elokuvissa on ns. fiilistelykohtauksia, joissa ei puhuta mitään, mutta jotka ovat visuaalisesti hienoja, ja mahdollisesti hieno musiikki soi taustalla. Tässä sellaista oli vain hyvin vähän, pari lyhyttä kohtausta alussa ja lopussa.
- Birdmanista puuttui täysin synkkyys, josta Iñárritu on tunnettu, se on ollut hänen elokuviensa tavaramerkki. Iñárritun kannattaisi pysyä vain synkissä elokuvissa, suutari pysyköön lestissään, komediat ei taida olla Iñárritun juttu, vaikka Birdman onkin musta komedia.
- Elokuvassa oli erittäin huono musiikki, sitä läpi elokuvan vähän väliä taustalla kuulunutta jazz-rummuttelua oli rasittavaa kuunnella, alkoi vituttamaan se alusta lähtien, ja sitä kesti sitten melkein koko elokuvan ajan. En yhtään ymmärrä, miksi tuollaisella halutaan tietoisesti pilata elokuvaa.
- Kaksi irrallista ja päälleliimattua kohtausta vailla mitään pointtia:

Спойлер

1) Se yhden kohtauksen lesbosuuteleminen, vaikkei ne hahmot olleet edes lesboja, tai ei niin ainakaan annettu missään muualla elokuvan aikana ymmärtää, että olisivat sillä lailla kiinnostuneita toisistansa. 2) Michael Keatonin hahmon pilvenpolttokohtaus. Varsinkin kun Keatonin hahmo ensin tylytti tytärtään pilvenpoltosta, kun sai hänet kiinni pössyttelystä, joten missä logiikka? Vai sekö se pointti juuri olikin, ettei siinä ole logiikkaa?

Lopusta:

Спойлер

IMDB:ssä on listattu vaikka mitä vaihtoehtoja, mitä se on voinut tarkoittaa se viimeinen kuva, kun vaikkei taivaalle kuvata, niin vaikuttaa siltä, että Emma Stonen hahmo näkee hänen isää esittävän Michael Keatonin taivaalla hetki sen jälkeen, kun Keatonin hahmo on hypännyt ikkunasta, koska Stonen hahmo katsoo taivaalle siinä viimeisessä kuvassa. IDMB:ssä on mm. semmoisia arvailuja, että Emma Stonen hahmo on aineissa (elokuvassahan kerrottiin hänen huumeongelmastaan), ja siksi on näkevinään isänsä taivaalla. Ja sitten yhtenä vaihtoehtona pidetään, että koko elokuva on Michael Keatonin hahmon näkemää unta. Ja yhtenä vaihtoehtona pidetään, että Keatonilla on jotain taikavoimia (olihan sellaisia vähän jo pitkin elokuvaa nähtävissä), ja Keaton sen takia oikeastikin lopussa lentää (vaikka se epärealistista onkin). Eikö se nyt ole kuitenkin selvää, että se Keatonin hahmo siinä lopussa hyppäsi ikkunasta maahan (vaikkei sitä näytettykään) ja kuoli siihen (vaikkei sitäkään näytetty varmasti, että se kuoli siihen)? Itse tulkitsen sen lopun symbolisena, että A) Keatonin hahmon kuolema oli totta B) Mutta siihen oli tehty tuollainen epärealistinen, symbolinen juttu, että Keaton kuollessaan muka muuttui linnuksi, koska hänet oli jo kauan Birdmaninä tunnettu. Jos ja kun Keatonin hahmo lopussa tappoi itsensä, niin sekin vähän pilattiin siten, että heti lopputeksteissä soi kuitenkin iloinen musiikki heti Keatonin kuoleman jälkeen.

 

On siellä sentään lukuisia kriittisiäkin ketjuja ja kirjoittajia hyvine pointteineen, miksei nyt osunut.

Tämä varmaan aiheuttikin eniten turhautumista. Itse kun pidän kovasti hyvistä dialogileffoista..

Itseironiaa noissa on varmasti koitettu hakea. Melko väsyneesti.

 

Kuten Liekinheittäjä totesi. Piti kirjoittamani saman suuntainen kommenti, mutta siinähän se sitten tulikin.

 

Birdman: Or (The Unexpected Virtue of Ignorance) on tragikoominen ja erittäin elokuvanomainen kertomus entisestä Hollywood-toimintatähdestä, joka koettaa lyödä itseään läpi vakavasti otettavana ohjaaja-dramaturgi-näyttelijänä New Yorkissa. Michael Keatonilla on tällaiseen rooliin keskimääräistä paremmat eväät, koska hänet muistetaan ”niistä hyvistä 1990-luvun Batman-elokuvista”.

Päähenkilö Rigganin elämä ei ole helppoa, koska hän on alkanut uskoa Birdmanin yliluonnollisiin voimiin hiukan niin kuin sankarikoira Bolt. Birdman kuuluu elokuvahistorian merkittäviin skitsofreniakuvauksiin, mutta se on paljon enemmän kuin sairauskertomus — kriittiseen ja paljastavaan läpivalaisuun joutuu paitsi teatteriseurue myös koko ”virtuaaliyhteiskunta”, jossa merkitystä on vain klikkausten ja katsomiskertojen määrällä. Pinnallisuuden vastapainoksi elokuva huokuu kirjallista ja näyttämöllistä sivistystä, ja näyttelijäntyö on samalla tavoin läsnäolevaa kuin teatterissa. Erityisesti Emma Stonen rooli tekee jälleen vaikutuksen, ja Edward Norton on aivan omalla tasollaan.

Juoni itsessään on yllätyksellinen, ja katsojaa hämätään useita kertoja. Kameratyöskentely on omaa luokkaansa: pitkien ottojen illuusio synnytetään samaan tapaan kuin Hitchcockilla, mutta nyt käytettävissä ovat digitaaliset keinot, joilla saumat voidaan hävittää tykkänään. Jo pelkästään kuvaus- ja leikkaustekniikan taidonnäytteenä Birdman on omaa luokkaansa (eri tavoin kuin Venäjän arkki, joka todella kuvattiin yhdellä otolla). Elokuvan taianomaista mahtia havainnollistetaan metafiktiivisesti kadun ”taistelukohtauksessa”, jossa autot räjähtävät ja sotilaat tulittavat ja yhtäkkiä on jälleen rauha maassa.

Birdman on vaikuttava teos, mutta on siinä haasteensakin: paikoin elokuva tuntuu hiukan pitkältä, ja dialogi on välillä tarkoituksettoman rivoa. Katsoja kuitenkin haastetaan koko ajan pohtimaan näkemäänsä: Onko juuri tämä totta?

4/5

 

Itse ymmärsin lopun niin, että

Спойлер

Jo oudosta käytöksestä moitittu ja huumeita käyttävän/neen Samin oma skitsofrenia käynnistyi (olisiko ollut jopa koko elokuvan ydin???). Eli näki kuolleen isänsä kadulla. Turhaa oli myös selittäminen, eli esim se lentokohtaus jossa Keaton laskeutuu teatterin eteen, mutta kukaan ohikulkija ei kiinnitä häneen mitään huomiota mutta taksikuski juoksee perään
hakemaan rahaa kyydistä.

Näyttelijätyö oli juuri niin hyvää kuin elokuvissa pitäisikin olla, mutta ei kuitenkaan
mitään tosi hyvää. Yritystä toki oli kovasti.

***/5 ihan kiva eli netflix muttei blu rayn arvoinen

 

Vaikka saatankin olla olla kuin baaritiskin päässä istuva kärttyisä kriitikkoakka, niin senkin uhalla:

Kaivoin tämän teoksen dvd-version maakuntareissullani marketin alehyllystä, ja jo siinä vaiheessa arvelin että kyseessä on elokuva-alan isohkojen nimien sisäänpäin lämpiävä "luokkaretkiprojekti". Ja olihan se: Pohdittiin näyttelijänä olemisen tuskaa ym. jne. Sinänsä näyttelijät suorittivat roolinsa ihan kivasti, mutta jotenkin varsinainen sisältö puuttui, ainakin sellaisen näkökulmasta katsoen joka ei ole työskentele elokuva- tai näytelmäproduktioiden parissa. "Tavista" ei tavoitettu tällä.

Vaikka siis puitteet ja Michael Keatonin ja Edward Nortonin suoritteet olivatkin kunnossa, niin tämä ei silti ollut hyvä draama/komedia mm. sen ohuen, typerän ja omituisen puitekehyksen ja tarinan takia.

Mahtoi olla heikko elokuvavuosi jos tämä sai parhaan elokuvan Oscarin...

**½/*****

 

Olen antanut itselleni kehua tätä elokuvaa ja siksi odotukset olivat korkealla. Tarina oli sinällään mielenkiintoinen ja tapahtumapaikka olisi voinut mahdollistaa räväkämmänkin kerronnan. Näyttelijöiden työstä en keksi moitittavaa ja Keaton erityisesti oli vedossa. Pidin myös todella paljon fiiliksestä, mikä tuli kun periaatteessa leffa oli yhtä otosta. Mutta koska odotukset olivat kovat, koin elokuvan pettymyksenä. Ei tämä huono ollut missään nimessä, joten annetaan nyt 3½/5 (enemmän kuin ihan ok, muttei nyt mikään positiivinen yllätyskään).

 

Nyt tuli katseltua tämä vihdoinkin ja täyden viiden tähden arvoinen leffa.
Yksi niistä leffoista, jotka pitää katsoa keskittyneesti mielellään pimeässä ja kuulokkeet korvilla, jotta koko äänimaailmankin kokee. Elokuvassa pelataan äänillä ja musiikilla tunnelman luomiseksi mielestäni hyvinkin paljon. Jos äänet tulevat telkkarin kaiuttimista samalla, kun kersat leikkii ja vaimo valittaa, niin kokemus jää vajaaksi.

Hienoa näyttelijätyötä ja myös kivaa itsekritiikkiä näyttelijöiltä. Sekä Keatonin että Nortonin hahmot ovat eräänlaisia karikatyyrejä tai liioitteluja heidän omasta elämästään. (Vaikkakin Keaton sanookin haastattelussa, että hänen hahmonsa on täysin erilainen kuin hän oikeasti on).
Mutta kiva, että Norton on uskaltanut tuollaisen roolin tehdä. Yksi syy siihen, että mies ei viime vuosina (vuosikymmenenä tai kauemminkin) ole ollut isoissa leffoissa on kuulemma se, miten hän käyttäytyy leffaa tehtäessä (on siis mulkku). Tuosta satuin lukemaan vasta viime viikolla ja asiaa kivasti sitten tässä leffassa käsiteltiin. Tämänkin leffan aikana hän ohjaajan mukaan oli ohjaajan selän takana kommentoimassa repliikkejä kässäristä.

Ko. vuoden parhaan näyttelijän Oscarin olisin kyllä mieluummin Keatonille suonut kuin Redmaynelle. Toki hänenkin suoritus oli hyvä, mutta kyllä tämä vain parempi oli.

Spoilerit spoilaavat tätä leffaa sekä Musta Torni -kirjasarjaa. Jos et ole lukenut, mutta aiot, niin älä lue spoilereita. Oikeasti älä lue.

Спойлер

Se, mikä elokuvassa hieman ärsytti, mutta ei lopulta vaikuttanut arvosteluun, oli loppu. En tykkää elokuvista, joissa jätetään jotain kertomatta. En siis tarkoita, että kaikki pitäisi alleviivaamalla kertoa, kuten amerikkalaisissa elokuvissa useasti on, mutta sellainen loppu kuin tässä elokuvassa tekee vain fiiliksen, että ohjaajakaan ei oikein tiennyt, miten elokuva pitäisi lopettaa. Ja oikeastaan hän vähän tuohon suuntaan on vihjannutkin, että alkuperäinen loppu oli huono ja oli unessa nähnyt uuden lopun. Tai jotain...

Toki katsojalle saa jättää päätettäväksi asioita ja jotkut tykkäävätkin siitä. Itse en niin tykkää leffoista tyyliin David Lynch, joissa pitää arvata, että mitä leffassa tapahtuu.

Aina epämääräinen loppu ei haittaa. Esimerkiksi Musta Torni -kirjasarjan loppua todella moni on arvostellut, koska lopussa palataan ihan alkuun. Mutta yhdellä erolla. Ja se ero on merkittävä, koska se kuitenkin käytännössä kertoo, mitä tulee tapahtumaan. Kyseinen tarina on yksi niistä, joissa matka ja itse tarina on loppua tärkeämpi. Loppu kuitenkin kertoo sen, mitä luultavasti tulee tapahtumaan, mutta sen toteutus jätetään lukijan pohdittavaksi.

Tässä leffassa loppu kuitenkin oli epämääräinen ja itse en niin epämääräisestä tykkää. Mutta kuten sanotuksi tuli, niin leffa on kokonaisuutena niin vahva, että tuo ei haittaa.