Boyhood -elokuvaa on kuvattu uskomattomat 12 vuotta samalla näyttelijäkaartilla, ja se on näin uskomaton Mason-nimisen pojan kasvutarina. Leffan rooleissa nähdään mm. Ethan Hawke ja Patricia Arquette pojan vanhempina. Elokuva kertoo lapsuuden karikoista ennennäkemättömällä tavalla. Murrosiänssä tapahtuvista automatkoista, perheen yhteisistä ateriahetkistä, syntymäpäivistä ja valmistujaisista sekä näiden tapahtumien välisestä ajasta. Boyhood on kuin aikamatka lähimenneisyyteen sekä ylistyslaulu kasvamiselle ja vanhemmuudelle. On mahdotonta seurata Masonin ja hänen perheensä elämää ajattelematta samalla omaa menneisyyttä. Katso elokuvan trailer Ensi-ilta Suomessa 10.10.2014 (USA:ssa 11.07.2014)
Sairaan hyvä, Linklater on mestari. Jos miehen aiemmista elokuvista on pitänyt, pitää taatusti tästäkin. Before-trilogia on parhaita koskaan tehtyjä, tämä pistää vielä paremmaksi. Aivan loistavaa, luonnollista näyttelytyötä ja dialogia. Patricia Arquetten lahjakkuus valkeni minulle lopullisesti vasta tässä yhteydessä. Ellar Coltrane ei ole yhtään vähempää kuin täydellinen pääosassa ja pakko mainita myös ohjaajan tytär Lorelei Linklater, joka kasvaa Boyhoodin aikana lapsesta erittäin viehättäväksi (NAM!) nuoreksi naiseksi. Erittäin hyvä roolissaan hänkin, ja tästä neitokaisesta toivottavasti kuullaan vielä paljon. Joku lahjattomampi elokuvantekijä olisi takuulla tehnyt numeron Boyhoodin huikeasta tekoprosessista tyyliin "tämä kuvattiin jo 11 vuotta sitten, revi siitä", Linklater ei tee minkäänlaista. Kuten kaikki kotimaiset kriitikot, annan 5/5.
Boyhood (2014) Boyhood on yhden tavallisen pojan kasvutarina ~ siis eräänlainen road-movie lapsuudesta aikuisuuteen. Perinteisessä mielessä elokuva ei sisällä juonta, vaan koko 2h 45 minuutin ajan ajatus on elämäntarinan kerronnassa "mitä vastaan tuleekaan". Tietysti mukaan on valittu joitakin esim. teinielämään kuuluvia kokokohtia, mutta ne eivät olleet keskiössä. Kokonaisuutena erinomainen leffa, jolle lisäarvoa antoi sen pitkä tekoprosessi. Spoiler Hieno oivallus oli jättää pois "2 vuoden kuluttua" tai "vuonna 2008" tekstit, jolloin katsoja joutui seuraamaan milloin ollaan siirrytty uudelle aikaulottuvuudelle. Tähän palattiin aivan lopussa kun äiti piti muuttoitkun jälkeen puheenvuoron, jossa tapahtumia kerrattiin. Myös kunkin ajankohdan musiikki toimi hyvin. Tykkäsin elokuvassa myös muutamasta musiikkiesityksestä, jotka lisäsivät elokuvaan lämpimää fiilistä. Pienet vihjeet (esim. isän ja sedän opetuspuhe) matkan varrella kuroivat alkupuolella avoimeksi jääneitä kohtia umpeen. Vaikka kesto oli pitkä, niin samaa elokuvaa olisi katsonut pidempääkin. Suosittelen. :naminami:
Ei iskenyt täysin kypällä, ehkä odotukset olivat epärealistiset. Varsinkin leffan alkupuolella meno ei toimi, mutta loppua kohden raina lähtee lentoon. Ehkä pitkä tekoprosessi on tehnyt kohtauksista liian kevytkenkäisesti näyteltäviä, eikä näyttelijät pysy täysin omassa roolissaan läpi leffa. Leikkaus olisi myös voinut olla jouhevampaa. Kuitenkin ihan mukiinmenevää draamaa.
Linklater kuvasi tässä jälleen tarkkanäköisellä otteellaan elämää Before-elokuvien tapaan. Lasten ja vanhempien kasvaminen oli kiehtovaa seurattavaa, nimi antaa helposti turhan rajaavan kuvan elokuvan sisällöstä. Vuoden parhaimmistoa. ½
No kyllähän tämän katsoi, aika kului katsoessa nopeasti, vaikka oli pitkä leffa, mutta ei tämä kyllä mikään elämää suurempi elokuva ollut. Kyllä tässä taisi käydä niin, kuten ennalta ajattelin, että suurin osa hehkutuksista ja Oscar-ehdokkuuksista perustuu (osittain varmaan alitajuisesti) teoksen ainutlaatuiseen tekotapaan (kuvattu 12 vuodessa ja elokuvan näyttelijälasten kasvaminen aikuisiksi), sillä eipä tällä oikein muita ansioita ollut. Linklater tuntuu muutenkin olevan vähän kriitikoiden lellikki, Coenin veljesten tapaan, sillä he saavat melkein aina huippuarviot elokuvistaan, vaikka he eivät ole tehneet yhtään mestariteosta, vaikka suurin osa heidän leffoista ihan OK on ollutkin. Pakko sanoa, että Linklater on yliarvostettu ohjaaja, ja joku parempi draamaohjaaja oli tästä 12 vuoden tekotavasta saanut huomattavasti paremman leffan. Enemmän olisi voinut käyttää hyödyksi tuota 12 vuoden aikaa, enemmän korostaa eriläisilla asioilla ajan kulumista, siinä olisi samalla itsekin ollut kiva tehdä ahaa-elämyksiä omaankin elämään vaikuttaneista vanhoista asioista, joista huomata, miten aika on kulunut, nyt se jäi varsin pintapuoliseksi, vaikka luulin ennalta toisin, mitä luin joistain arvosteluista. Sillä eihän tuota ajan kulumista juuri muusta huomannut, kuin nuorten näyttelijöiden vanhenemisesta. Varmasti tosin taustalla oli jotain juttuja, joihin ei kiinnittänyt huomiota. Musiikkiahan elokuvassa jonkin verran soi, suurin osa oli niin tuntemattomia itselleni, että en osaa sanoa, että oliko se kappale yleensä aina siltä vuodelta, joka soi sen vuoden kohdalla, jolle mikäkin kohtaus sijoittui. Oikein elokuvan antikliimaksi oli, kun luulin ensin, että se nuorten nelikko lähtee tervehenkisesti bileiden (jonne muut opiskelijat menivät) sijasta vaeltamaan, niin sinne vaeltamaan lähdettiinkin kannabisleivosten voimin (kannabisleivosten vaikutuksen alaisina), hyi helvetti, miten typerä kohtaus. Ethan Hawke ja Patricia Arquette love hoitivat roolinsa hyvin, mutta muut roolit olivat kyllä aika tusinatavaraa, lukuun ottamatta Spoiler sitä Arquetten riehuvaa vanhahkoa opettaja-alkoholistimiestä. 3 tähteä. Jos ei olisi ollut tällaista 12 vuoden ainutlaatuista tekotapaa, niin tähtiä olisi tullut varmaan 2½ tai korkeintaan 3-. Täytyy toivoa, ettei tämä leffa saa parhaan elokuvan Oscaria, vaan sen saa Birdman, jota en tosin vielä ole nähnyt, mutta ei se kyllä tätä huonompi ainakaan voi olla, sen verran luotan Iñárrituun. Käsittääkseni kuitenkin Boyhood ja Birdman ovat suurimmat suosikit parhaaksi elokuvaksi Oscareissa tänä vuonna. Niin ja ilmeisesti The Grand Budapest Hotel kans, sitä en ole vielä nähnyt, mutta sekin on kans varmasti just sellanen tyypillinen elokuva, josta kriitikot tykkäävät, kun tietää Wes Andersonin tyylin, ja se on just sellainen tyyli, minkä tyylisiä leffoja kriitikot rakastavat. Coenin veljesten tyyli ja Wes Andersonin tyyli on juuri sellainen, joita kriitikot tyypillisesti rakastavat. Sama, kun musiikissakin on tietty tyyli, minkä tyylisiä yhtyeitä/artisteja musiikkikriitikot tyypillisesti suosivat (yleensä kyseessä on ns. älykkö-musiikki), jotta on uskottava kriitikko.
Coenien Fargo ja Lebowski kuuluvat ainakin minulla suurimpiin suosikkeihin ikinä, ja useita muitakin aivan loistavia elokuvia on veljeksiltä tullut nähtyä. Linklaterin Before-trilogia on parhaita koskaan tehtyjä ja Andersonin Moonrise Kingdom oli lähes tajunnanräjäyttävä kokemus. Aika kummaa mielestäni, jos pointtisi on siis se, etteivät kriitikot saisi pitää näistä elokuvista yhtä paljon kuin minä. Mitään uskottavuutta en ainakaan itse tavoittele, koska vaikka miten monen huononkin elokuvan fani olen.
En tarkoitakaan, että juuri kukaan tietoisesti tavoittelisi uskottavuutta siksi, että tykkäisi/sanoisi tykkäävänsä sellaisista elokuvista, mistä kriitikkokin. Tarkoitin sitä, että tuollainen Coenien veljesten ja Wes Andersonin omalaatuinen tyyli on juuri sellainen tyypillinen tyyli, josta on helppo ymmärtää, että kriitikot tykkäävät. Aki Kaurismäen elokuvatkin ovat tavallaan sellaisia, koska ne ovat omalaatuisia. Kriitikot tykkäävät usein omalaatuisista elokuvista, mutta joskus omalaatuisuus tuntuu näissä omalaatuisissa elokuvissa vähän itsetarkoitukselliselta. Tuosta, kun kirjoitin, että "Sama, kun musiikissakin on tietty tyyli, minkä tyylisiä yhtyeitä/artisteja musiikkikriitikot tyypillisesti suosivat (yleensä kyseessä on ns. älykkö-musiikki), jotta on uskottava kriitikko.", niin harvoin kriitikot varmaan tietoisesti antavat joillekin tietyille levyille hyviä arvosanoja siksi, että olisi uskottava kriitikko, mutta itselleni tulee ainakin mieleen tyypillisistä ulkomaisista kriitikoiden suosikkiyhtyeistä/-artisteista joku "Radiohead", "Weezer", "Arcade Fire", "Beck" ja "Arctic Monkeys". Suomalaisista yhtyeistä ainakin joku "Absoluuttinen nollapiste", "Risto", "Minä ja Ville Ahonen", "Radiopuhelimet" ja "Pariisin kevät". Musiikkityyleistä indie pop, indie rock, ja alternative rock ovat usein tyypillisten kriitikoiden suosikkeja. Vuosittain, kun kriitikot (tai yleensäkin ihmiset) listaavat vuoden levyjä, niin tuntuu, kuin joillain jokainen siitä TOP-10:stä pitäisi tarkoituksella olla sellainen, jota suuri yleisö ei tiedä. Itsekin seuraan paljon musiikkimaailmaa, ja silti näissä listoissa on välillä suuri osa ihan tuntemattomia, joiden nimen kuulee ensimmäistä kertaa.
Jos kansalta kysytään, niin vastaus olisi Transformers, Salkkarit ja Arttu Wiskari. Eli hyvä vain, että kriitikot toimivat kansan maun vartijoina, koska kansa ei tiedä.