Tumman veden päällä (2013) (Peter Frantzén / Olavi Angervo, Samuli Edelman, Matleena Kuusniemi, Ismo Kallio, Marja Packalén, Peter Frantzén)

Tumman veden päällä on vakuuttavimpia kotimaisia esikoisohjauksia, mitä olen nähnyt. Tosin Peter Franzénilla on jo pitkä näyttelijänura taustalla. Elokuva seuraa perheen ongelmia lapsen näkökulmasta, ja kokonaisuus nojaa vahvasti nuoren Olavi Angervon suoritukseen ja läsnäoloon. Ohjaaja kuvaa hyvin intensiivisesti lapsen kasvoja, jotka heijastavat hienovaraisesti tämän mielialoja ja reaktioita. 7-vuotiaalle ensimmäinen hissimatka voi olla elämys. Elokuvassa on maagisen realismin häivähdyksiä, kun mielikuvitus sekoittuu todellisuuteen ja vaari (Ismo Kallio) värittää tarinoitaan kuin Havukka-ahon ajattelija.

Välillä vakaviin asioihin tyydytään viittaamaan impressionistisesti, mutta impressionismi ei tässä mene yhtä pitkälle kuin Terrence Malickin elokuvassa The Tree of Life. Pohjoisista lapsuuskuvauksista tulee mieleen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. 1970-luvun ajankuva (autot ja asusteet) on toteutettu hienosti (eikä Kekkosta pilkata yhtään kertaa).

Samuli Edelmannin isä ja Matleena Kuusniemen äiti ovat intensiivisiä, mieliinpainuvia rooleja. Edelmannin esiintymiseen on ilmaantunut uudenlaista vakavuutta, joka toi välillä mieleen Michael Fassbenderin. Myös Mari Perankoski naapurin rouvana on elävä ja uskottava hahmo.

Tumman veden päällä on vahva, lempeä ja koskettava perhedraama.

4½/5

 

Vaikka pidänkin Hollywoodiin lähteneitä suomalaisia näyttelijöitä tietynlaisina luopioina, niin täytyy sanoa, että Peter Franzénin Tumman veden päällä on mestarilinen elokuva, joka herätti syvän kunnioituksen miestä kohtaan. Elokuvan kaunista visuaalista ilmettä voisi kehua tai mainita näyttelijäkaartin upeista roolisuorituksista, joista edes se kliseisin kysymysmerkki, lapsinäyttelijä, ei pettänyt. Minulle kuitenkin elokuvan sydän oli se, että Franzén oli onnistunut kahlitsemaan elokuvan esittämän aikakauden ja teeman niin täydellisesti, että se vei tällaisen 80- ja 90-luvuilla Pohjois-Suomessa nuoruutensa viettäneen ihmisen suoraan keskelle oman lapsuutensa tuntoja, muistoja ja aistikokemuksia. Koin olevani tietyllä tavalla osa elokuvaa, mitä en ole ennen kokenut. Franzénin elokuva on tunnetusti hyvin pitkälle omaelämänkerrallinen, joten ei ole ihmekkään, että elokuvan aikaansaama tunnelataus ja uskottavuus ovat niin vahvoja. Toisaalta tällaista elokuvaa ei pelkällä henkilökohtaisella tarinalla ohjata, vaan siihen vaaditaan myös korkeamman tason taitoja. Niitä Franzénilla näkyy olevan linssin toisella puolen yllin kyllin.

En sanoisi, että kyseessä on paras katsomani elokuva, koska jo pelkästään genret sekoittavat arvostelutaulukkoa. Uskallan kuitenkin sanoa, että tämä oli vahvin elokuvakokemus elämässäni.

5/5 :naminami::naminami::naminami::naminami::naminami:

 

Jep,

Спойлер

noista joistain kohtauksista ei aina heti tajunnut/tiennyt, onko kyseessä pojan mielikuvitus vai tosi, esimerkiksi siinä, kun poika oli Franzénin esittämän oikean isänsä kyydissä autossa, niin poika kuvitteli, että Edelmannin hahmo tuli autolla heitä vastaan, kääntyi autollaan ja lähti seuraamaan Franzénin ja pojan autoa. Kaikista hienoin kohtaus oli lopussa, kun Edelmannin isäpuoli-hahmo perheensä oven takana kinui päästä perheensä luokse, mutta perhe ei ollut varma (kuten en minäkään), onko Edelmannin hahmo siellä oven takana selvänä vai juovuksissa (Edelmannin isäpuoli-hahmo tietysti uskotteli perheellensä olevansa selvänä), ja kun sitten Kuusniemen hahmo lopulta raotti Edelmannin hahmolle ovea, niin selvisikin, että Edelmannin hahmo on ihan juovuksissa ja sekaisin ja rynni raivoissaan sisälle. Se oli kokonaisuudessaan näyttelijäntyön ja visuaalisuuden ansiosta kaiken kaikkiaan todella hienosti tehty kohtaus.

On kyllä hieno esikoisohjaus Franzénilta, 4 tähteä. Leffassa on hieno tunnelma ja hienot musiikit, visuaalisuus on upeaa, ja Edelmann on kyllä roolissaan aivan mahtava, varsinkin

Спойлер

niissä kohtauksissa, kun riehuu juovuksissa, ja siinä, kun saa itkukohtauksen.

Ei voi kuin ihmetellä, miksei Edelmann päässyt edes ehdolle Jussi-gaalassa tästä roolista, ehkä parhaimpia roolisuorituksia suomalaisleffoissa. Samanlainen vääryys, kun Loiri ei päässyt Jussi-ehdolle roolistaan Pahat pojat -elokuvassa. Molemmille olisi kuulunut Jussi-palkinto näistä rooleistaan.

Edelmannin lisäksi myös Kuusniemi, Kallio ja pojan näyttelijä ovat rooleissansa tosi hyviä. Pientä miinusta leffa saa ehkä siitä, että joissain kohdin se oli pikkuisen tylsä, ja Edelmannin kohtauksia olisi voinut olla enemmän.

Sen lisäksi, että Edelmann on erinomainen näyttelijä, niin arvostan Edelmannin noin muutenkin korkealle. Hän on tehnyt uskomattoman suunnanmuutoksen elämässään. Edelmann oli alkoholisti, ryhdistäytyi elämässään nuoruuden toilailujen jälkeen (oli ainakin se laivasta putoaminen humalassa -95 vuonna), ja pääsi hoidon avulla alkoholista eroon, ja on ollut 2000-vuodesta lähtien absolutisti. Ja noin muutenkin on ollut hienoa viime vuosina nähdä ja kuulla Edelmannin syvällisiä (ja vähän kantaaottaviakin) ajatuksia ja haastatteluja lehdissä ja TV:ssä (esim. Punainen lanka -ohjelmassa 2008 vuonna).

 

Nyt tuli täysiosuma, leffa oli nimittäin aivan yhtä erinomainen kuin kirjakin. Alkoholistiperheen lapsen elämää kuvattiin, mutta todella hienovaraisesti. Laspsien elmässä oli paljon iloa ja hyviä tapahtumia, lumihankeen karkaamiset olivat väin pieni osa pojan todellisuutta. Ahdistavuus ja varuillaanolo tuotiin leffassa mainiosti esiin. Annetaan nyt kerrankin täydet, sen verran hyvä leffa tämä oli. 5/5