Siinä yhdistyy niin paljon oopperaa ja poppia ettei sitä kannata pelkästään rockiksi lukea. Samaan tapaan kyllä voisi sanoa (jos naama ei pysy vakavana), että ei vakavalla naamalla pysty kuuntelemaan AC/DC:n, Motörheadin ja IM:n saman idean kierrätystä, Linkin Park/Disturbed teiniangstia tai Rammstein/MArilyn Mansonin "mukamas"-heviä. Kaikesta löytää teennäisyytensä jos niitä haluaa etsiä ja niin nähdä.
Eli eräille kysymyksen ydin näköjään piileekin siis siinä, että onko musiikki tehty ja esitetty vakavalla naamalla "katu-uskottavasti" vai pilke silmäkulmassa / täysin lekkeripelillä (sen sijaan, että syntynyt materiaali olisi laadullisesti puutteellista). Mielenkiintoinen näkökanta toki tuokin.
Juu, tämmöinen johtopäätös asiasta on helposti vedettävissä. En myöskään pidä Freddien viiksistä, mutta syytä tähän olemme vasta pohtimassa terapeuttini kanssa.
Joo ja myös sitä miksi inhoat...ja sekin on alkanut selvitä. Eli siis väität Queenin kappaleita laadullisesti huonoiksi? Huhhei. Hitit ja radiossa soitetut ovat siitä poprockimmasta päästä...ja nekin laadukkaita siinä tyylilajissa. Miksiköhän suuri osa muusikoista esim. pitää ja arvostaa niinkin paljon. Ovat vain ilmeisesti väärässä. Vaikutukset tukkaheviin alkoivat naurattaa. Tämä on siis Queenin anto musiikilliseen kenttään. Selvä. Ja vaikka et tiedäkään mistä puhut, niin viimeisen huomiosi ymmärrän. Queenin levyt ovat monipuolisuudessaan rikkaita ja kokeilevia, sisältäen myös kevyempiä irtiottoja eikä näin ollen helposti niitä aivan täysosumia montaa tullut. Eli täytyy ottaa huomioon Queenin olevan ennenkaikkea kappalekeskeinen yhtye. Ymmärrän jopa Night at the Operan kritiikin, siinä on omastakin mielestä pari heikompaa kappaletta joskin toimivat kokonaisuudessa. Mutta vähintäänkin vuoden ´89 ns. comeback-levy Miracle on täysipainoinen täysosuma kaikin puolin, joten tuossakin kohdin olet lopulta väärässä. Tämä vahvisti sen, ettet vain tajua.
Ymmärrän hyvin, että kaikki eivät Queenistä pidä, mutta bändin merkitys rockmusiikin historiassa on kiistaton. Väittämällä bändiä surkeaksi tekee itsensä vain naurunalaiseksi.
Kyllä Queen oli yksi parhaista, mutta sitten inhokkeihin: Dream Theater - Taitavaa, mahtipontista, vaan ideat pääosin hukassa - sisältö puuttuu! (ja progeahan on tullut kuunneltua vuodesta -83 alkaen, Camelin "The Snow Goose" sen harrastuksen aloitti) NightWish - Sama kuin yllä - paljon melua tyhjästä, vertailuun voi ottaa vaikkapa kaikkien tunteman Renaissance-yhtyeen 70-luvulta (lead vocal. Annie Haslam). Biisit kantavat heillä aivan eri tavalla. Ne on rakennettu taidolla, käyttäen pieniä elementtejä, ja niille on jätetty sopivasti tilaa kasvaa mahtipontisiksi loppua kohden. Sellaiseen ei tarvita ziljoonia jousimiehiä ja/tai tuplabasareita. Toivottavasti joku näistä perusteista jotain ymmärsi....
Itsestäänselvyyksiä, mutta ladellaan silti: Popeda, Klamydia, Yö. = perkeleen tulo maanpäälle. Noilta kun välttyisi elämässä mahdollisimman paljon, niin hyvä.
Tässähän onkin sopivasti listattuna meikäläisen TOP 3 lempibändiä. Parasta aikaa Dream Theater musamaratonia menossa uuden albumin julkaisun kunniaksi. Makunsa tietysti kullakin. Sitten ihan asiaan. Radiostahan tulee päivittäin paljonkin musiikkia, mistä ei ymmärrä miten se on radioon asti päässytkään. Viimeisimpänä inhokkina on tämä biisi, radiokanava vaihtuu kyllä aina: SAK NOEL - Loca People Ylipäänsä musiikkia tulee kyllä kuunneltua aika laajasti. Monet radiojumputukset sekä räp- ja teknobiisit ovat kuitenkin sellaisia, mitä ei hirveästi kestä.
Uusin albumi on valitettavasti kokonaisuudessaan aivan järkyttävän lapsellinen tuotos. Mitä enemmän tuota on kuunnellut, sitä huonommaksi se on muuttunut ja sitä vähemmän sitä voi enää jatkossa kuunnella. Alkupään tuotannolla kehtaa jonkinlaisen maratonin vielä vetääkin. Toivottavasti tammikuun keikalla soittavat sitten myös Images and Words, Awake ja Falling Into Infinity -albumien biisejä. Toisaalta LaBrien ei taida enää kunniallisesti suoriutua monestakaan tuon ajan biisistä. Dream Theater voisi vilkaista Spock's Beardin suuntaan, joka on onnistunut hienosti palaamaan alkuaikojensa (The Light, The Kindness of Strangers, V) loistoon uusimmalla X-albumillaan. DT ei ole kyennyt tekemään yhtään oikeasti uutta biisiä sitten Scenes From a Memoryn.
Jep, mielipiteitä on monia. Itseltä hyllystä löytyy kaikki DTn levyt uusinta lukuunottamatta ja itse taas on tullut eniten kuunneltua Six Degrees of Inner Turbulence ja Black Clouds & Silver Linings välisiä julkaisuja. Kyllähän uudessa levyssä huomaa suunnan muuttuneen edellisistä Portnoyn jäätyä pois. Mies kun käytännössä vastasi koko Dream Theaterista. Tämä uusinhan levy tehtiin vieläpä ilman Manginia, jolle vaan annettiin demo valmiiksi tehdyillä rummuilla lapaseen, että opetteleppa siitä. Itse en ole edes haikaillut vanhan Dream Theaterin perään. Portnoykin on jossain haastattelussa sanonut, että monet fanit haluaisivat varmasti että DT tekisi Images & Wordsin uudestaan ja uudestaan, mutta hänen omasta mielestään bändin musiikkityyli ei voi pysyä vuosikymmenestä toiseen samana. LaBrie ei tosissaan tunnu pystyvän enään samaan, mitä vanhoilla levyillä. Uusimmilla tuo laulutyyli ei tosiaan olekaan enää samanlaista.
Mikä esittääkään tuon Tanssi tai kuole kammotuksen. Onnittelut, kerralla inhokkilistan kärkeen, siihen ei moni pysty. :king: