Mitä vahvistimen paino/massa kertoo laitteesta ?

Tuo kyseinen taajuusvaste-heittoni liittyi siihen Hifimaailman testiin, jossa putkivahvistimesta mitattuja eroja ei kuultu abx-testissä. Tuskin ne toimittajat käyttivät abx-testissä mitään taajuuspyyhkäisyjä tai pistetaajuuksia. Joten pointti oli edelleenkin se korvan epäherkkyys, enkä missään kohtaa väittänyt ainoastaan taajuusvasteen vaikuttavan musiikkikokemukseen. Lisäksi olen samaa mieltä että musiikki on todella monimutkaista toistettavaa. Älä viitsi tarttua tuollaisiin itse väännettyihin juttuihin, tai no ainakin nyt luulisin että tajuat, mitä ajoin takaa.

En tiedä, mutta luuletko että mikään asia audiotekniikassa edistyy koskaan mihinkään suuntaan, jos ainoat tutkimukset laitteisiin liittyen ovat hörhöjen kokoontumisia viinilasin ääreen maistelemaan laitealustoilla ruudikkaasti ryyditettyjä cd-tallenteen vivahteita?

 

Meikäläisen väite on, että todella tarkoilla mittausmenetelmillä eroja on. Mutta kuuntelussa on kyseisiä eroja mahdoton havaita, koska ihmiskorvan sweet spot on ohitettu jo monta kertaluokkaa aiemmin, ennen kuin jotain eroja voisi laitteiden välille syntyä.

 

Ei ole. Yksi piuha soi minusta tarpeeksi hyvin.

Joo, sori. Tuli heitettyä idioottimainen väite. Resonanssitaajuudella induktanssi ja kapasitanssi kumoavat toisensa joten virran ja jännitteen kulma on nolla. Pistetään tämä vaikka helteiden piikkiin.

 

Onko tosiaan?

 

Näin siis teoriassa. Käytännössä ne bitit sitten ovat vaikkapa fyysisiä muotoja CD-levyn lukupinnassa (eivätkä edes yhdessä pötkössä, vaan aina tietyllä menetelmällä sekoitettuna). Joka tapauksessa, ymmärrettävästi niissä on joskus pientä vikaa, kun niin fyysisesti pieniäkin ovat. Eräs digitaalisuuden nerokkuus on tosin "harmaa alue", eli nollan ja ykkösen välissä on alue, jota ei tulkita kummaksikaan, joten virhetulkinnat vähenevät radikaalisti.
Levyn naarmut, sormenjäljet yms. aiheuttavat sitten lisää virheitä. Mutta onneksi sopivanlaisella virheenkorjauksella voidaan hanskata valtaosa, useimmiten niin, ettei katsoja/kuuntelija lainkaan huomaa mitään virheitä löytyneen. Tämänkin suhteen on eroja soittimissa, eli joku tietty CD-levy saattaa ritistä yhdessä soitimessa, kuulostaa täydelliseltä toisessa ja kolmannessa soitto katkeaa, koska ko. soittimen virheenkorjaus ei ole kovinkaan hyvä.

Nykyään voi valitettavasti olla niin, että soitin kuulostaa täydelliseltä, jopa hieman naarmuisillakin levyillä, mutta sitten jotkut täysin naarmuttomat ritisevät aivan kuin naarmuinen LP-levy (esim. itselläni yksi CD-levy todellakin on tälläinen, siis tosiaankin vain yhdessä soittimessa) tai jopa jäävät vallan soimatta. Syy: monet nykyiset CD-levyt eivät noudata alkuperäistä CD-standardia, vaan niille on tarkoituksellisesti tehty tietynlaisia virheenkorjausta hämääviä virheitä, kopioinnin vaikeuttamiseksi. Käytännössä kopiointi kuitenkin onnistuu, mutta virheenkorjaus on heikompi (tai jopa kokonaan sekoaa), joten melkoisen älyvapaata toimintaa jälleen kerran.

Esim. CD-audion kohdalla virheenkorjauksessa sallitaan suhteellisen suurienkin aukkojen paikkaaminen, eli sopivaksi katsotulla algoritmilla siis paikataan puuttuvat kohdat (esim. naarmu levyssä). Eli siis arvataan (ei kuitenkaan täysin arvota), mitä puuttuvassa kohdassa todennäköisesti olisi pitänyt olla. CD-Data -levyillä taas ei saisi olla edes bitinkään virhettä, joten levyjen nettotilavuus onkin pienempi, eli siis levyllä on enemmän virheenkorjausdataa. Eli virheenkorjaus voi toimia erilaisilla logiikoilla ja virheenkorjausta varten voidaan varata erisuuruinen osuus. Mekaanisesti tismalleen sama soitin, mutta erilaisella virheenkorjausalgoritmilla on periaatteessa aivan eri soitin. Toki ero asiallisessa kunnossa olevilla levyillä on käytännössä merkityksetön.

Joissakin CD/SACD/DVD -soittimissa DAC, eli digitaalisen datan analogiseksi muuttava osa, sisältää ko. osan toimintaan vaikuttavia esivalintatiloja. HIFI-lehtikin on aikoinaan näitä eroja mitannut, eli mistään plasebosta ei ole kyse, vaan todellisista mitattavista eroista. Joita moni ei sitten tosin taida kuulla, tosin valtaosa ei varmaankaan ole koskaan edes saanut mahdollisuutta moiseen.

Itsekin olin murkkuikäisenä totaalinen "puurokorva", vaikka fyysisesti korvani olivat silloin varmasti parhaimmillaan. Eli aina oli "passot täysillä", uskoin kaikki esitteiden jutut wateista jne. Vasta kun parin kaverin luona kuuntelin parempia kaiuttimia paremmista laitteista, alkoi minustakin tulla hifisti. Siitä lähtien on stressannut esim. se, että valtaosa ihmisistä ei selvästikän huomaa esim. kuminaa lähes tilanteessa kuin tilanteessa (eli tolkuton yläbassokorostus melkein joka paikassa). "Loudness War" on mennyt pahemmaksi kuin koskaan jne.
Helpommalla pääsisi, jos pystyisi säätämään aivonsa takaisin entiseen, jossa ekvalisaattorin kaikki napit olivat täysillä, basso täysillä, surkeat kumisevat kaiuttimet nurkassa miten sattuu jne. Mutta hifismi taitaa olla kuin pyörällä ajo, ei sitä helpolla unohda, vaikka yrittäisi. Vaan onhan se kivaakin, kun on teknisesti(kin) laadukas leffa/äänite ja hifi-laatuiset laitteet siitä nauttimiseksi. Vaikkeivat aivan High End -tasoa olisikaan.

Kuuloaistimushan ei tapahdu korvissa, vaan aivojen kuulokeskuksessa. Eli korvat ovat insinöörimäisesti ajatellen vain pelkät anturit, joissa on sitten yksilöiden välillä todella suuriakin eroja (ikä, genetiikka, kuulovauriot, tinnitus). Ja aivoissa ääni sitten tulkitaan ja siihen taas vaikuttaa hirvittävän moni asia. Josta seurauksena monenlaiset psykoakustiset ilmiöt.
Eli on ihmisiä kaiken mainonnan ja propagandan sellaisenaan uskovista, jopa itsekin täysin tyhjästä asioita keksivistä "uskovaisista" aina kaiken mahdollisen kieltäviin änkyröihin, joiden mielestä missään ei voi ikinä olla mitään eroa ikinä, koskaan, milloinkaan. Ja useimmiten kumpikaan ääripää ei tiedä alkuunkaan mistä puhuu. Onneksi suurin osa taitaa mahtua tuohon väliin, eli homma pysyy jotakuinkin hallinnassa ja tervehenkisenä.

Tämä on 100 % totta. Eli sopivilla kaavoilla voi tuotakin asiaa laskeskella ja pohtia asiaa neliulotteisesti, jotta toisto saadaan kohdilleen. Arkisempiakin asioita voi toki samalla pohtia, kuten vaikkapa rannekellon pariston aiheuttamia sähkömagneettisia ilmiöitä kuuntelutilassa.
Nuo ovat siis ihan fysiikkaa ja tieteellisesti todistettavissa olevia ilmiöitä. Toisin kuin monet muut jutut, joiden kuitenkin mainitaan mullistavan milloin mitäkin. Siis samaan aikaan kun kuuntelutilaa vaivaa hirvittävä tärykaiku, kymmenien desibelien seisovat aallot, häiritsevän pitkä jälkikaiku, ulkoa kuuluva häiritsevä liikennemelu, naapurin karaoke, huriseva jääkaappi, suhiseva ilmastointi, sihisevä vesipatteri jne. High End -harrastajilla lienee useimmiten sen verran massia, että nuokin asiat ovat kunnossa, mutta muiden kannattaisi joskus eds hieman miettiä, miten saisi parhaan "tuoton" sijoittamilleen euroille.

Toisaalta, tarvitseeko kalaruoista pitämätön sunnuntaivirvelöijä aivan varmasti kaikuluotaimen, 100 erilaista merkkiviehettä ja suuren kokoelman sikakalliita hiilikuituvapoja? Tai 300 km/h kulkevan urheiluauton ruuhkaisessa keskustassa ja työmatkakäytössä roudanraiskaamilla kaduilla jne. Eli varsin monen mielestä aina mahdollisimman järkevästi eläminen lienee varsin tylsää ja mälsää puuhaa.

 

Ymmärtääkseni levy-yhtiöt tajusivat nämä älyttömyydet itsekin ja ovat luopuneet näistä "kopiosuojauksista" vuosia sitten. Älyttömyys koski onneksi lähinnä kaupallista roskaa eikä esim. minulle ole kertynyt kuin muutama suojattu levy, esim. Attack of the Clones -soundtrack (tuohon aikaan 2002-2003 tämä ääliömäisyys taisi olla huipussaan).

 

10,2 gigabittisekuntia data köpöttelee juu, nimittäin hdmi-versioissa 1.3 ja 1.4.
4,95 Gbps tahdilla data matelee versioissa 1.0...1.2a.

Varsinainen videodataosuus on tosin hieman pienempi, ja audiodataosuus paljon pienempi. Mutta on yhdentekevää, minkälaista dataa piuhassa sinänsä kulkee, jokaisen bitin pitää päästä perille hengissä. Oli se bitti sitten audiota, videota, virheenkorjausta, lähiverkkodataa tai mitä hyvänsä.

 

Mutta mihin ne katoaa ja mikä tuon viimekädessä määrittää? Tiilitapauksessa sitä voi aina saada kaiken talteen kunhan vaan lakaisee tarpeeksi (pl terän aiheuttama ilmaan lentänyt pöly), bittitapauksessa menetetty bitti on menetetty eikä sitä varmaan voi pelastaa?

Ilmeisesti vastaava pää olettaa saavansa tietyn määrän näytteitä tietyssä ajassa. Jos vaikka lähetetään 111000 ja kaapeli on heikkoa, onko virhe sitä, että saadaan 111001 (eli bitti vääristyy matkalla, miksi?) vai onko virhe sitä, että saadaan 11100 (eli viimeinen jää "puuttumaan" ja vastaanottava pää täydentää signaalia itse, jotta saadaa riittävä määrä näytteitä?)

Onkohan tästä olemassa mitään testejä, joissa tehtäisiin tarkoituksella "virhebittejä" ja katsottaisiin miten se kuuluu tai näkyy lopullisella laitteella? Olisi ainakin mielenkiintoista nähdä

Ei haittaa, kun se on kertahäiriö ja se on kuultavissa =)

Mutta onko olemassa häriöitä, joiden häiriöääni on "musiikkiin uppoava" ja siten sitä on vaikea huomata? Digitaalisessa kuvassa häiriöt taitaa kuitenkin olla aina visuaalisesti helposti huomattavissa.

 

- Digisignaali on erittäin arka häiriöille - siksi siinä käytetään aina virheenkorjausta vastaanottopäässä

- "Häiriöitä" on pääasiassa kahta tyyppiä:
1. Digitaalisignaali vaimenee kaapelissa (yleensä pitkässä) ja ykkösten lukeminen vaikeutuu, koska taso tulkitaan nollaksi. Jos virheitä on maltillisesti, selviää virheenkorjaus niistä. Jos virheitä on runsaasti, ei virheenkorjaus pysy vauhdissa ja ongelmat näkyvät kuvassa/kuuluvat äänessä.

2. Digitaalikaapeliin (sähköinen) indusoituu voimakas häiriökenttä, jonka takia ykkösten ja nollien erottamien vaikeutuu ja virheenkorjaus ei pysy vauhdissa. Tämä on harvinainen ilmiö - pitää olla aivan umpisurkea kaapeli ja voimakas häiriökenttä.

Kuvapuolella HDMI:ssä nämä häiriöt ovat arkipäivää, mutta äänipuolella harvinaisempia, koska vedot ovat lyhyitä, eikä tason vaimenemista pääse syntymään. Myös siirrettävän informaation määrä (digisignaalin taajuus) äänipuolella on murto-osa kuvapuolen vastaavasta, joten virheenkorjauksella on väehemmän työtä. Äänipuolella käytettävät optiset kuidut ovat immuuneja häiriöille, kun kaapeli/liitin on kunnossa.

Kysymys kuuluukin: Miksi kuvapuolella ei ole otettu optista liitäntää käyttöön, vaikka sen kaistanleveys ja signaalin siirtomatka on ylivoimainen sähköisiin HDMI-hössötyksiin verrattuna. HDMI:ssä johtimet rajoittavat siirrettävää informaatiota, mutta optiseen kuituun voidaan moduloida käytännössä mitä vaan. Uskokaa tai älkää, mutta kun sähköinen tie on kuljettu HDMI:ssä loppuun aletaan rahastaa optisella siirtotiellä.

 

Hyvä jos näin todellakin on, itse vain en moista uutista ole koskaan mistään lukenut tai kuullut. Vaan empä ole asiaa lähivuosina juurikaan seurannut. Asia lienee siis vaivihkaa vaiettu totaalisen epäonnistuneena projektina. Toivottavasti kävisi samoin Loudness-kisan suhteen, erittäin skeptinen kylläkin olen sen suhteen.

Itselläni se "kaupallinen roska", joka ritisee LP-levyn tapaan ainakin yhdessä soittimessa, on eräs Trio Töykeiden levy. "Kopiointisuojausta" on käytetty lukuisilla levyillä kymmeninä eri versioina, tuskin kukaan tietää tarkkoja määriä? Useimmiten "kopiointisuojauksesta" ei kait ole ollut mitään erillistä mainintaa, vaan lähinnä häiriötilanteissa on moista alettu epäillä syylliseksi. Ainakin yhdessä Sophie Zelmanin levyssä oli sentään "varoitustarra" asiaan liittyen.

 

Tässä on hyvä kysymys. Osaako joku vastata?

 

Kiitos hardsoft

 

En tiedä, ehkä pienestä pettymyksestä alkuaikojen Toslinkkiin.

 

Levy-yhtiöt keskittyvät nykyään kait musiikin nettimyyntiin latauksina eivätkä jaksa kikkailla CD-levyjen tekniikalla. Loudness-war on minusta vuosien aikana johtanut siihen että on syntynyt uusi soundi-ihanne ja biisit "optimoidaan" loudness-war silmälläpitäen. Tämäkin sota käydään lähinnä kaupallisen musiikin osastolla. Esim. klassinen musiikki on siitä vapaa.

 

En ole lukenut ketjua loppuun, mutta kommentoin tähän. IMO kyse on juuri tuosta miksi vahvistimien välille syntyy äänellisiä eroja.

The osa-syy (=merkittävin) vahvistinten äänellisille eroille:

Suurin osa vahvistinmittauksista tehdään täysin ei-kaiutinmaisella resistiivisellä, ei-dynaamisella kuormalla. Näin saadaan myös pääosin identtisiä, suoria vasteita. Heti jos kuormaksi laitetaan kaiutinta simuloiva reaktiivinen keinokuorma, jonka parametrit ovat kaiuttimen tapaan dynaamiset, taajuuden mukaan vaihtelevat, niin tilanne on huomattavan usein aivan eri - vaste ei pysy suorana vaan alkaa mutkitella. Hyvin hyvin moni vahvistin siis ekuttaa soundia ja näin kuultavia eroja syntyy. Tämän tapaisia keinokuormia käytetään tuhottoman harvoin.

Viimeaikainen 2ch-vahvistintesti valottaa asiaa hyvin: http://translate.google.com/transla...test_integrated_amps_2010_0.htm&sl=auto&tl=en

Testissä käytetty keinokuorma oli erittäin helppo. Mittauksissa saadut vaste-erot ovat luultavasti vain jäävuoren huippu.

 

Tarkastappa täältä alin taulukko ja mieti oliko syyllinen sittenkään pienempi vaimennuskerroin: http://www.audioholics.com/education/amplifier-technology/damping-factor-effects-on-system-response

Valmistajan ilmoittama vaimennuskerroin on ohjeellinen arvo ja täyttä tuubaa, eihän siinä edes ilmoiteta moniko ohmista kaiutinta ajetaan. Pitäisi mitata vahvarin lähtöimpedanssi ja kajarin ominaisimpedanssi, jotta tarkka vaimennuskerroin saadaan mitattua. Kaiuttimen ominaisimpedanssin puolittaminen puolittaa vaimennuskertoimen. Myös kaiutinpiuhan resistanssi vaikuttaa vaimennuskertoimeen.

edit. Ykskytähän tuon ehti jo linkittää.