Perienglantilainen Stephen Frears on valinnut vaihteeksi amerikkalaisen aiheen: Florence Foster Jenkins (1868–1944) oli yhdysvaltalainen perijätär, joka haaveili oopperalaulajan (koloratuurisopraanon) urasta, vaikka hänellä ei ollut lauluääntä ensinkään. Kuten elokuvastakin ilmenee, hän eli hiukan todellisuudesta irrallaan eikä lähipiiri koettanut järin innokkaasti palauttaa häntä maan pinnalle. Komediaa on siis luvassa. Elokuva tarkastelee elämäkerrallisesti samaa henkilöä, jota Xavier Giannolin Marguerite (2015) käsitteli löyhemmin. Tämän elokuvan todellinen kohdeyleisö paljastui vasta kun astuin saliin: katsomo oli täynnä iäkkäitä tätejä! Meryl Streep (Florence Foster Jenkins) on tämän elokuvan kiistaton tähti. Hän on ottanut rollin omakseen viimeistä piirtoa myöten, ja hassahtaneena hienostorouvana hän on erittäin uskottava. Hän on hiukan kuin Edina Monsoon, toinen yläluokkainen elämäntaiteilija. Streep laulaa useita aarioita Foster Jenkinsin äänellä, ja esimerkiksi Yön kuningattaren aaria menee uskottavasti levytyksen mukaan. Hetkittäin meno on hillitöntä. Hugh Grant (St Clair Bayfield) esiintyy hiukan jäykästi aviomiehenä, jolla on toinenkin elämä, mutta panee hän välillä tanssiksi. Simon Helberg (Cosmé McMoon) on pääosakolmikon haasteellisin hahmo: on vaikea päästä perille siitä, onko hänet tarkoitettu linnuksi vai kalaksi. Ajankuva ja paikallisuus (New York) on toteutettu upeasti, vaikka elokuva on kuvattu Britanniassa. Florence Foster Jenkins on erittäin viihdyttävä ja lempeä todellisuuspohjainen satiiri. 4/5 Ensi-ilta Britanniassa: 6.5.2016. — Ensi-ilta Suomessa: 2.9.2016.