Itävaltalaiselokuva Michael (2011) on saanut innoituksensa kuuluisista pedofiilitapauksista: Natascha Kampusch ja Josef Fritzl. Kyse ei kuitenkaan ole sensaatiohakuisesta rikoselokuvasta, jossa paneuduttaisiin yksityiskohtaisesti sieppaaja-pedofiilin ilkitöihin, vaan Michael kuvaa pedofiilin arkea melkeinpä banaalin toteavasti. Päähenkilö on kuin kuka tahansa meistä. Silti hänen ystävyyssuhteensa vaikuttavat jotenkin ontoilta, ja poika on hänelle eräänlainen esine. Ohjaaja Markus Schleinzer on saanut vaikutteita Michael Haneken tuotannosta, ja tätä kiitetään lopputeksteissä. Päähenkilö Michael (Michael Fuith) on 35-vuotias vakuutusyhtiön työntekijä, joka viettää ulkoisesti säntillistä ja kunniallista elämää. Hän asuu lähiössä omakotitalossa. Hänellä on kuitenkin epätavallinen harrastus: hänellä on kellarissa lukkojen takana 10-vuotias poika Wolfgang (David Rauchenberger), jota hän käyttää iltaisin hyväkseen. Yhdessä he viettävät jonkinlaista perhe-elämän irvikuvaa, johon kuuluvat muodolliset ateriat, retket ja seksuaaliset toimet. Pojalle on uskoteltu, että vanhemmat ovat hylänneet hänet. Varsinaista hyväksikäyttöä elokuvassa ei esitetä. Liikkumaton kamera kuvaa ”pariskunnan” arkea toteavasti. Kun Michael lähtee Alpeille hiihtämään ystäviensä kanssa, poika jätetään moneksi päiväksi yksinään kellariin. Väkivaltaisen loppuratkaisun enteet ovat läsnä melkein alusta alkaen, ja ne ahdistavat katsojaa melkoisesti. Häikäilemätön pedofiili viettää niin tavanomaista arkielämää, että siinä on jotakin kammottavaa. Spoiler Keskeisiä elementtejä ovat pojan vedenkeitin ja auto-onnettomuus. Elokuvan lopussa poika heittää miehen kasvoille kiehuvaa vettä ja koettaa paeta. Pako ei onnistu, mutta miehen on lähdettävä palovammojensa takia sairaalaan. Matkalla hän ajaa tieltä ja kuolee onnettomuudessa. Väkivallan kuvaus liikkumattomalla kameralla tuo mieleen Haneken elokuvan Bennyn video; tyyli on niin kaukana Hollywoodin dramaattisesti lavastetuista tappelukohtauksista kuin olla voi. Joskus hautajaisten jälkeen sukulaiset tulevat siivoamaan taloa. Katsoja tietää, että poika on yhä teljettynä kellariin — elossa tai kuolleena. Dramaattinen kamera-ajo seuraa äitiä kellariin, mutta vasta toisella kellarikäynnillä hän päätyy avaamaan vankihuoneen oven. Avoimeksi jää, mitä huoneesta löytyy, sillä elokuva päättyy siihen. Loppuratkaisu suorastaan huipentaa elokuvan kieltäymysperiaatteen: katsojalle ei oikeastaan koskaan näytetä sitä, mitä hän haluaa nähdä, vaan hänelle näytetään se, mitä hänen täytyy ohjaajan mielestä nähdä. Mielestäni elokuvan loppu jää kuitenkin jo liian avoimeksi, eikä ohjaajan esteettinen ratkaisu tunnu onnistuneelta; vaikka elokuva perustuu siihen, ettei katsojan tirkistelynhalua juuri tyydytetä, voitaneen kieltäymyksessäkin mennä liian pitkälle. Tuntuu kuin ohjaaja olisi välittänyt pojan kohtalosta vielä vähemmän kuin katsoja, joka oli houkuteltu seuraamaan karmaisevia tapahtumia 90 minuuttia. Loppuratkaisun takia annoin vain 3/5. Toisaalta loppu muistuttaa kuuluisaa Schrödingerin paradoksia (onko kissa elävä vai kuollut). Elokuvan loppupuolellahan viitataan kuolleeseen kissaan. Michael ei todellakaan ole mikään hyvän mielen elokuva. Pahuus on arkipäiväistetty erittäin tehokkaasti, ja elokuvailmaisu on keskittynyttä ja tarkkanäköistä; katsoja saa itse tehdä johtopäätökset esimerkiksi pojan mielenterveyden muuttumisesta. 3/5 Muutama kuvanäyte brittiläisestä Artificial Eyen blu-raysta. Saksalaisessa DVD:ssä näkyy olevan enemmän lisämateriaalia. Spoiler 1. 2. 3. 4. 5. 6. 7. 8. Traileri (320 MB)