| John Ford ja John Wayne, Akira Kurosawa ja Toshiro Mifune, Federico Fellini ja Marcello Mastroianni. Siinä muutama hedelmällisellä yhteistyöllään jälkensä elokuvan historiaan jättänyt ohjaaja/näyttelijä-pari. Eräs tunnetuimmista ja varmasti räiskyvimmän työsuhteen omannut oli Werner Herzogin ja Klaus Kinskin muodostama parivaljakko. Väkevät ja kompromissittomat persoonat ottivat jo alusta asti kuvauksissa ja niiden ulkopuolella vahvasti yhteen, mutta pinnan alla kyti kuitenkin lämmin ystävyys ja kunnioitus toisen ammattitaitoa kohtaan. Viiden elokuvan verran kestänyt yhteistyörupeama tuotti kummankin uran ikimuistoisimpia teoksia. Näistä ensimmäinen oli vuonna 1972 valmistunut Aguirre, der Zorn Gottes. Nuori Herzog oli teini-iässä asunut tovin samassa rakennuksessa toistakymmentä vuotta vanhemman Kinskin kanssa ja näyttelijä oli jo tällöin tehnyt vaikutuksen maanisuudellaan. Kirjoittaessaan Aguirrea Kinski oli Herzogin ainoa valinta elokuvan nimirooliin ja luettuaan käsikirjoituksen näyttelijä pitikin sitä varsin kiinnostavana suostuen mukaan elokuvaan.
 
Vuonna 1560 joukko espanjalaisia valloittajia etsii legendaarista El Doradoa Amazonin viidakoista. Maasto osoittautuu kuitenkin ennen pitkää mahdottomaksi kulkea suurella joukolla, jolloin retkikunnan johtaja Pizarro päättää lähettää erillisen pienemmän ryhmän jatkamaan matkaa kohti rikkauksia. Muutaman kymmenen hengen joukko saa johtajakseen Don Pedro de Ursuan (Ruy Guerra) Don Loge de Aguirren (Klaus Kinski) ollessa kakkosmiehen paikalla. Jo alkuvaiheessa vastoinkäymiset saavat Don Pedron harkitsemaan kääntymistä takaisin, mutta Aguirre saa helposti vahvalla olemuksellaan muun seurueen toisiin ajatuksiin. Tästä alkaa painajaismainen matka pitkin viidakon läpi virtaavaa jokea kohti tarujen aarretta.
 
Elokuvaa lähdettiin tekemään varsin pienellä kuvausryhmällä sekä rajoittuneella budjetilla. Käytetty kamerakin oli Herzogin aiemmin varastama. Resurssien vähyys osoittautui kuitenkin Aguirren kannalta positiiviseksi seikaksi, koska se pakotti kuvaukset studion sijasta aitoon Perun viidakkoon. Olisi vaikeaa kuvitella elokuvasta yhtä vaikuttaavaa studiossa kuvattuna.
Kuvausryhmä oli jatkuvasti luonnonvoimien armoilla: mutaiset polut, tulviva joki, tiheä kasvillisuus ja varsinkin Klaus Kinski aiheuttivat ongelmia. Kanssanäyttelijät pelkäsivät aidosti jo tuolloin varsin omalaatuista Kinskiä. Kerrankin avustajien jatkaessa ilkamointiaan myöhään yöhön Kinski hermostui, nappasi kiväärinsä ja ampui seinän läpi kolme laukausta suoraan avustajien majaan. Kuin ihmeen kaupalla ruumiilta vältyttiin. Herzog osasi kuitenkin hyödyntää kaikki kohdalle sattuneet vastoinkäymiset ja pikaisella improvisoinnilla muokkasikin niistä suoraan kohtauksia elokuvaan. Tämä osaltaan onkin luomassa Aguirren varsin autenttista tunnelmaa. Tuotannolle oli käydä kehnosti Kinskin kyllästyttyä raskaaseen viidakkoelämään ja päätettyä häipyä kuvauksista. Tilanne kävi niin kireäksi, että lopulta Herzog uhkasi tappaa Kinskin jos tämä jättäisi kuvaukset kesken. Kinskin kertomusten mukaan uhkausta oli tehostamassa päätä vasten suunnattu pistooli, mutta Herzog on tämän aina kieltänyt. Niin tai näin, uhkaus tehosi ja kuvaukset saivat jatkua.
 
Alun satoja avustajia sisältävästä vaelluksesta alas vuorilta viidakkoon yhtä vaikuttavaan loppukohtaukseen saakka Aguirre pitää tiukasti otteessaan. Kinski on odotusten mukaisesti omaa luokkaansa, mutta myös muu näyttelijäjoukko suoriutuu rooleistaan varsin hyvin, oli kyse sitten ammattinäyttelijöistä tai Herzogin kaduilta poimimista eteen sattuneista persoonallisuuksista. Elokuva on hyvin kestänyt aikaa ollen yhä varsin pätevä kuvaus liiallisen kunnianhimon ja ahneuden tuhoisista vaikutuksista. Mystinen viidakko vihamielisine intiaaneineen luovat tarinalle oivat puitteet ja eurooppalaisten valloittajien vaikutusta etelä-amerikkalaiseen alkuperäisväestöön sivutaan liiallista osoittelevuutta kuitenkin välttäen. Syyttä Aguirrea ei pidetäkkään Herzogin ja Kinskin yhteistyön parhaana saavutuksena.
|
