Elokuvan ilmestymisen aikoihin, Väkivallan vihollisen kaltaiselle elokuvalle oli varmasti olemassa jonkinasteinen sosiaalinen tilaus, eikä vähiten lisääntyneen turvattomuuden tunteen takia. Siitä ajasta ei ole edes kauan, kun talojen ulko-ovia ei tarvinnut lukita yöksi, koska huumeet ja rikollisuus ei muodostaneet tavallisille ihmisille suurempia uhkia. 60-, ja varsinkin 70-luvulle tultaessa tilanne oli muuttunut kuitenkin jo aivan toisenlaiseksi. Omaisuudesta pidettiin paremmin huolta, ja kaupungilla iltaisin liikuttaessa katsottiin vastaantulijoita tavallista tarkemmin silmiin. Voidaan siis sanoa, että Paul Kerseyn (Charles Bronson) kaltaiselle omankädenoikeutta jakavalle rikollisuuden vastustajalle, löytyi aiempaa enemmän ymmärrystä ihmisten keskuudessa. Varsinkin kun elokuvan traagisen kohtalon kokenut päähenkilö oli aivan tavallinen veronmaksaja, johon oli todella helppo samaistua.

Juonensa puolesta Väkivallan vihollinen ei ole mikään poikkeuksellinen elokuva, vaan pikemminkin se peilaa vain tavallisten ihmisten tuntoja aseita rakastavassa Amerikassa. Kärjistetysti voidaan sanoa, "Jos joku tekee sinulle pahaa, häntä on rangaistava", tai "Jos poliisi ei sinua pysty suojelemaan, niin silloin sinun on tehtävä se itse". Se miksi Väkivallan vihollinen on mielestäni hieno elokuva, johtuu ihan karismaattisesta Charles Bronsonista. Elokuvan tarinan edetessä tavallisesta kadunmiehestä Paul Kerseystä kasvaa Bronsonin käsittelyssä periksiantamaton rikollisten kauhu, joka uskaltaa pitää puoliaan, vaikkakin hieman kyseenalaisin menetelmin. Jokainenhan meistä on mielessään ainakin joskus tehnyt urotekoja rikollisten taltuttamisessa, mutta käytännössä harvasta tuohon kuitenkaan on. On paljon helpompaa kääntää selkänsä ja kävellä pois, kuin kohdata ongelmat kasvotusten. Toisin on Paul Kerseyllä, joka ottaa lain omiin käsiinsä ja lähtee öisille kaduille niittämään pilaantunutta viljaa.

"Is there any chance of catching these men?"
"There´s a chance, sure."
"Just a chance?"
"I´d be less than honest if i gave you more hope. In the city, that´s the way it is."

Elokuvan alussa Arkkitehti Paul Kerseyn rakkaimmat lähimmäiset joutuvat kokemaan kovia rikollisjengin käsittelyssä. Kerseyn vaimo (Hope Lange) ja tytär (Kathleen Tolan) pahoinpidellään ja raiskataan heidän kotonaan, keskellä kirkasta päivää. Kerseyn tytär selviää tuosta raa´asta pahoinpitelystä hengissä, mutta henkisesti hän ei enää koskaan toivu entiselleen. Kerseyn vaimon kohtalo on vielä kovempi. New Yorkin poliisi lupaa tehdä parhaansa, mutta suurempia takeita he eivät Kerseylle voi antaa syyllisten kiinnisaamisen suhteen. Kersey ei ala hakemaan kostoa kokemalleen vääryydelle yhtäkkiä, vaan hän ajautuu siihen asteittain. Aluksi hän suojautuu puolustamaan itseään sukkaan sullotuilla kolikkorullilla, jolla voi lyödä mahdollista hyökkääjää pampun tavoin. Myöhemmin kuvaan astuu 32-kaliiperinen käsiase, jonka Kersey saa haltuunsa lähes puolivahingossa. Ensimmäisen ryöstöä yrittävän rikollisen surmaaminen ampumalla on kova pala myös Kerseylle, sen ymmärtää jokainen nähtyään tuosta seuranneen reaktion myöhemmin hänen asunnollaan.

Tarinan edetessä Kersey saa kintereilleen kokeneen Komisario Frank Ochoan (Vincent Gardenia), joka pääsee askel askeleelta lähemmäs etsimäänsä kostajaa. Vaikka Kerseyn pelastamat ryöstöjen uhrit näkevät poliisin jahtaaman ”kostajan” varsin läheltä, he eivät paljasta Kerseyn tuntomerkkejä poliisille. Itse asiassa tuo poliisin jahtaama rikollisten kauhu on kohta koko kaupungin suuri sankari. Kaupungin päättäjillä on lopulta visainen ongelma edessään, miten päästä Kerseystä eroon tekemättä hänestä marttyyria? Elokuvan loppukohtaus on kaikessa yksinkertaisuudessaan onnistunut, varsinkin kun se petaa myös jatko-osalle loistavat lähtökohdat.

Tähän loppuun voisi vielä mainita, että Jeff Goldblum (Jurassic park & The Fly) tekee tässä elokuvassa oman valkokangasdebyyttinsä yhtenä rikollisjengin jäsenenä.