|
70-luvun alkupuolella uraansa aloitellut käsikirjoittaja David S. Ward sattui lukemaan kirjan, joka kertoi huijauksilla itseään elättävistä miehistä. Alakulttuuri sai Wardin välittömästi pauloihinsa ja aihe tuntui kuin luodulta valkokangasta varten. Käsikirjoituksen laadinta vei peräti vuoden, mutta työ palkittiin Robert Redfordin kiinnostuttua siitä heti sen luettuaan. Ward olisi halunnut aluksi itse ohjata elokuvan, mutta monimutkainen tarina vaati Redfordin mielestä kokeneemman tekijän käskyttäjäkseen. Sattumoisin myös George Roy Hill oli saanut käsikirjoituksen käsiinsä ja ottikin projektin omakseen. Paul Newman kuuli Butch Cassidy and the Sundance Kid-kumppaniensa suunnittelevan uutta elokuvaa ja ilmoitti välittömästi haluavansa siitä roolin itselleen. Suuret nimet saivat nopeasti dollarinkuvat vilkkumaan tuotantoportaan silmissä ja Puhallukselle (The Sting) näytettiin vihreää valoa.
 
Johnny Hooker (Robert Redford) on taitava katuhuijari, joka tovereidensa kanssa osaavasti vapauttaa paksun lompakon omaavia uhreja ylimääräisestä varallisuudestaan. Sattumalta eräänä päivänä saaliiksi jää aimo nippu rikollispomo Lonneganin (Robert Shaw) rahoja. Väärälle nenälle hyppiminen kostautuu pian ankarien rankaisutoimien muodossa.
Hooker etsii käsiinsä mestarihuijarina tunnetun Henry Gondorffin (Paul Newman) saadakseen tältä oppia pystyäkseen kostamaan Lonneganille. Gondorff innostuu isosta kohteesta ja ottaa Hookerin suojatikseen. Pian onkin jo alansa parhaista taitajista koostuva jengi koossa ja pirullisen nerokas suunnitelma muotoutumassa. Mutkia matkaan tuovat kuitenkin kannoilla olevat poliisi ja FBI sekä Hookerin kohteekseen ottanut palkkamurhaaja.
 
Kuten Butch ja Kid jo osoittikin, Newmanin ja Redfordin toki jo yksinäänkin suuret karismat yhdistettyinä tuottavat onnistuneen lopputuloksen. Miesten vaivatonta rooleihinsa eläytymistä on nautinnollista seurata ja yhteispeli toimii nappiin. Päähahmojen lisäksi elokuvaan on haalittu iso joukko vanhan koulukunnan luonnenäyttelijöitä, jotka rooleissaan tuovat mukaan oman värinsä. Shaw on jäyhän vakuuttava itsensä Lonneganina ja monista poliisinrooleistaan tuttu Charles Durning on juuri sopivan niljakas Hookeria jahtaavana poliisina. Ray Walston ja Harold Gould ovat pari jengiin kuuluvaa herrasmieshuijaria ja Dana "MacGyverin Pete" Elcar tekee yhden muistetuimmista elokuvarooleistaan.
Puitteiltaan elokuva on laatutyötä, kiitos pitkälti huipputason työryhmän. Taidokkaalla Oscarin voittaneella lavastuksella on onnistuttu luomaan uskottavia 1930-luvun kaupunkimaisemia ja puvustuksesta vastaa urallaan 25 kertaa Oscar-ehdokkaana ollut ja tästä seitsemännen pystinsä pokannut legendaarinen Edith Head. Kuvaajakaan ei ole mikään turha mies, vaan alansa suuriin nimiin lukeutunut Robert Surtees. Kun kerran nuo pystit jo tulivat puheeksi, niin edellä mainittujen lisäksi elokuva sai vuoden 1974 gaalassa palkinnot parhaana elokuvana, parhaasta ohjauksesta, musiikista, leikkauksesta sekä käsikirjoituksesta. Puhallus olikin ilmestymisvuotensa elokuvatapauksia ollen menestys sekä katsojien että kriitikkojen keskuudessa.
 
Kuten kunnon huijauselokuvaan kuuluukin, on huijauksen alla varsinaisen kohteen lisäksi myös elokuvan katsoja. Lajityypin valioyksilönä juonikoukerot ja moninkertaiset huijaukset pitävät huolen siitä, että elokuvaa katsoessaan kokee monia ennalta-arvaamattomia yllätyksiä. Negatiivisena puolena tosin voi pitää roolihahmojen hieman karrikoitua yksiulotteisuutta. Puhallus pelaakin pitkälti taidokkaan juonensa ehdoilla hahmonkehityksen jäädessä sivuosaan. Nykyään elokuva hieman jakaa mielipiteitä. Sen puhdas viihteellisyys ei aivan kaikkiin vetoa, mutta toisaalta taas sulava kerronta miellyttää monia.
|
| Kuva on restauroitu tuoretta erikoisversiota varten ja näyttääkin ikäisekseen hyvältä. Rakeisuutta kyllä löytyy ja jokunen roskakin on vielä mukaan eksynyt, mutta värit toistuvat raikkaina ja terävyyskin on kohdallaan. Kokonaisuutena kuva tarjoaa miellyttävää katsottavaa.
|
| Alkuperäistä mono-ääniraitaa ei levyltä löydy, vaan ainoastaan siitä tehty uusi 5.1-miksaus. Turhiin kikkailuihin ei tässä kuitenkaan ole sorruttu, vaan takakaiuttimia käytetään säästeliäästi ja äänikuvaa lavennetaan lähinnä lievällä stereovaikutelmalla. Äänet toistuvat puhtaasti ja dialogista saa hyvin selvää.
Tärkeä osa elokuvan onnistunutta aikalaistunnelmaa on Scott Joplinin ragtime-klassikoista koostettu soundtrack. Mainiot pienimuotoisen rauhalliset kappaleet jäävät mieleen soimaan vielä pitkäksi aikaa elokuvan jo päätyttyä.
|
| Tärkeimpänä lisukkeena levyltä löytyy dokumentti The Art of Sting (56:15), joka on mahdollista katsoa vaihtoehtoisesti joko kerralla kokonaan, tai kolmessa lyhyemmässä osiossa (A Perfect Script, Making a Masterpiece, The Legacy). Dokumentilla elokuvan tekoa muistelee erillishaastatteluissa iso joukko näyttelijöitä (Redford, Newman, Durning, Walston, Eileen Brennan ja Dimitra Arlis) sekä käsikirjoittaja David S. Ward ja musiikista vastannut Marvin Hamlisch. Vajaassa tunnissa elokuvan syntytarina ehditään käymään hyvin läpi ja saapa tämän katsottuaan jonkinlaisen kuvan myös edesmenneen ohjaaja Hillin persoonasta.
Dokumentin lisäksi mukana on tekstimuodossa lyhyehkö Production Notes-osio, sekä elokuvan traileri (2:14), joka tosin on uusintajulkaisun ajalta eikä siis aivan alkuperäinen.
Kuten monissa Universalin viime aikaisissa julkaisuissa, myös tässä kaikista lisämateriaaleista löytyy tekstitys suomeksi. Kiitoksen arvoista toimintaa.
|
| Puhallus on hyvin aikaa kestänyt mukaansatempaava veijaritarina. Elokuva on oiva esimerkki viihteestä puhtaimmillaan. Sen syvällisempiä merkityksiä Puhalluksesta on turha etsiä, mutta juonikoukerot pitävät kiinnostuksen yllä loppuun saakka ja osaavan näyttelijäjoukon työskentelyä on ilo seurata.
Restaurointia voi pitää varsin onnistuneena ja lisukkeena löytyvä dokumentti on mukavaa katsottavaa.
|
|
