Viisi erinäisistä syistä kurinpidollisten tointen kohteiksi joutunutta nuorta joutuvat jakamaan keskenään kokonaisen lauantai päivän jälki-istunnon merkeissä koulun kirjastoluokassa. Opinahjoista tutut stereotyypit ovat hyvin edustettuina - on intohimoinen urheilija (Emilio Estevez), hikipinko (Anthony Michael Hall), häirikkö (Judd Nelson), hienohelma neiti (Molly Ringwald), sekä omissa oloissaan viihtyvä outolintu (Ally Sheedy). Joukolla ei tunnu olevan mitään yhteistä ja alku meneekin pitkälti kyräillessä tiukkaa kuria ylläpitävän opettajan (Paul Gleason) ikeen alla.

Tilanne lähtee kuitenkin avautumaan, kiitos häirikön, joka muita ärsyttämällä saa keskustelun heräämään. Valvojaopettajan toimiessa yhteisenä vastustajana jää alun eripura hiljalleen taka-alalle ja nuoret alkavat hiljalleen tutustua paremmin toisiinsa.

Hahmogalleria vaikuttaa ensisilmäyksellä vahvasti tyypitellyltä ja sitähän se osin onkin. Onnistuneiden roolisuoritusten ansiosta jokaisesta hahmosta löytyy kuitenkin sisältöä pintaa syvemmältäkin. Pääviisikko tekee niin tasaista työtä tasaveroisissa rooleissaan, että ketään yksilöä on hankala nostaa muun joukon yläpuolelle. Nelson pääsee pahana poikana irrottelemaan vähän muita enemmän, mutta neljä muutakin saavat riittävästi huomiota osakseen. Vähäiset aikuisroolit jäävät ymmärrettävästi varsin köykäisiksi. Gleason jälki-istuntoa valvovana opettajana jää melko yksiulotteiseksi. Ainoan hieman syvällisemmän hetken tarjoaa jutustelutuokio koulun siivoojan (John Kapelos) kanssa, jolloin kovan kuoren alta pilkistää kyvyttömyyden tunne ja epävarmuus valitun uran mielekkyydestä.

Vaikka Breakfast Club sisältääkin paljon nasevaa dialogia ja tietenkin myös aikakaudelle pakollisen tanssihassuttelukohtauksen, on komediaksi luokitellussa elokuvassa jatkuvasti kytemässä myös vakava pohjavire. Elämä koulun, vanhempien sekä koulutovereiden luomien paineiden ristitulessa on kasannut taakkaa jokaisen roolihahmon harteille ja nuorena olemisen problematiikkaa käsitelläänkin osuvasti. Lapsuus on vielä lähimuistissa, mutta aikuisuus vaanii uhkaavasti nurkan takana. Tulevaisuuden pitäisi olla täysin selvänä edessä, mutta tätä se ei suinkaan ole, joten nuoret pyrkivät selviytymään parhaaksi näkemällään tavalla. Yksi purkaa pahaa oloaan häiriköimiseen, toinen keskittää energiansa urheiluun. Kolmas pänttää pitääkseen vanhempansa tyytyväisinä, neljäs pakenee sulkeutumalla omaan maailmaansa ja viides täyttää elämänsä tyhjiötä shoppailemalla ja nostamalla pinnallisuuden tärkeimmäksi arvokseen. Omat piirit ovat kullakin tiukkaan rajatut ja hiukankin omista normeista poikkeavat yksilöt tuntuvat lähinnä friikeiltä. Vasta suljettuun tilaan joutuminen muiden kanssa pakottaa tutustumaan oman joukon ulkopuolisiin nuoriin ja tutkailemaan itseään uudesta perspektiivistä.

Suurimman osan kestostaan rajatussa tilassa rajatulla näyttelijäjoukolla toimiva Breakfast Club on vahvasti keskusteluun nojaava, lähes teatterimainen elokuva, jolloin dialogin taso nouseekin arvoon arvaamattomaan. Tässä on onneksi onnistuttu erinomaisesti jokaisen roolihahmon päästessä laukomaan osuvia kommentteja sekä muista että itsestään. 80-luvun tyyli voi aikakautta kammoksuvista tuntua kornilta, mutta pinnan alta löytyy yllättävänkin älykäs ja samalla kuitenkin viihdyttävä nuorisoelokuva.

Elokuva on tunnettu myös Keith Forseyn siihen säveltämästä kappaleesta Don't You (Forget About Me). Billy Idol, Bryan Ferry ja Chrissie Hynde kieltäytyivät kukin vuorollaan levyttämästä kyseistä kappaletta elokuvaan ja vasta Simple Minds otti tehtävän vastaan. Ratkaisu olikin viisas, koska biisistä sukeutui lopulta bändin uran suurin hitti.

Elokuvan alkuperäinen pituus oli peräti kaksi ja puoli tuntia. Studio leikkeli elokuvan kuitenkin nykyiseen mittaansa ennen sen ensi-iltaa ja tuhosi poistetut kohtaukset. Tiettävästi ainoastaan Hughesilla itsellään on tallessa Breakfast Clubin alkuperäinen versio, joka olisikin joskus vielä kiinnostavaa nähdä.