Canterbury Tales on Pier Paolo Pasolinin ns. "Trilogy of Life"n toinen osa, jonka muodostavat tämän ohella Decameron ja Arabian Nights. Kuten nimestäkin voi päätellä, elokuva perustuu Geoffrey Chaucerin kirjaklassikkoon, jota minulla ei kuitenkaan ole ollut mahdollisuutta lukea. Tähän on joka tapauksessa kerätty tarinoista kahdeksan, ja niiden kehystarinaksi on laitettu joukko pyhiinvaeltajia jotka kohtaavat toisensa eräässä kapakassa, ja päättävät kertoa tarinoita aikansa kuluksi matkalla Canterburyyn.

Tietysti kyseessähän ON Pasolini, eli seksuaalisuus on vahvasti läsnä. Trilogy of Life on Pasolinin kevytkenkäisempi otos elokuvien tekoon, ja Canterburyn Tarinoissa onkin vahva "hyvä fiilis"-tunnelma, eli myös eritasoista huumoria riittää. Vaikka tarina Paholaisesta onkin koko kokoelman synkin, ensimmäisellä kerralla kun hän esiintyy näemme sodomoijan polttamisen roviolla, tätä kohtausta seuraa välittömästä Kokin Tarina jonka viittaus mykkäelokuvien aikakaudelle ei ole mikään piilomerkitys, Ninetto Davolin esittäessä lähes Chaplinmaisen ilkikurista hahmoa.

Toinen huomattava asia Canterburyn Tarinoissa on teemamusiikin täydellinen puute: ainoa musiikki mitä elokuvassa kuullaan on soitettua tai laulettua, ruudulla näkyvien tai sen ulkopuolella olevien henkilöiden toimesta. Ennio Morricone, tyypillisen elokuvamusiikin säveltämisen sijaan, valitsi joukon vanhoja kansanlauluja ja ilmeisesti sävelsi ne uudelleen hahmojen laulettaviksi. Pasolini sijoitti kuvaukset Englannin maaseudulle mikä on myös omiaan lisäämään elokuvan realistisuuteen. Tosin elokuvan realistinen aspekti lentää ulos ikkunassa viimeisessä kohtauksessa joka sijoittuu helvettiin, ja näemme Saatanan paskantavan munkkeja.

      

Mukaan on myös saatu brittiläisen teatterin suuria nimiä, mm. Tom Baker joka myöhemmin tultaisiin tuntemaan parhaiten Dr.Who:n roolistaan 80-luvun vaihteessa. Mukana on myös Pasolinin tapaan muutama amatöörinäyttelijä, jotka vetävät roolinsa yllättävän hyvin: Franco Citti paholaisena on aidosti häiritsevä.

Kehystarinan episodimaisuus onkin sitten Canterburyn Tarinoiden pahin vika. Vaikka Pasolinin esittämä Chaucer aina välillä tekeekin pienen roolin tarinoiden välillä, hänellä on silti paha tapa hyppiä tarinasta toiseen ilman mitään ennakkovaroitusta. Edellämainitut tarinat Paholaisesta ja Kokista lienevätkin Canterburyn Tarinoiden parhaimmistoa, mutta niiden täydellinen kontrasti tunnelmassa on jotakuinkin häiritsevää.