| Amerikkalainen ohjaaja John Frankenheimer (1930-2002) muistetaan ehkä parhaiten trillereistään, joihin hän lisäsi sekä action (esim. Ronin) sekä jännitys elementtejä. Hänen uransa alun tunnetuimpia elokuvia ovat The Manchurian Candidate (Mantsurian sankari, 1962), The Young Savages (Suurkaupungin sudet, 1961), Birdman of Alcatraz (Alcatrazin vanki, 1962) sekä Seven Days in May (Toukokuun 7 päivää, 1964). Näistä kolme viimeisintä Frankenheimer teki yhdessä ystävänsä Burt Lancasterin (1913-94) kanssa.
Vuoden 1964 lopulla Lancasterin pyytämänä Frankenheimer kiinnitettiin ohjaamaan The Train (Juna, 1964). Näin Frankenheimerille avautui tilaisuus osallistua projektiin josta Arthur Penn oli juuri aikaisemmin saanut potkut.
The Train perustuu Rose Vallandin teokseen Le Front de L'art, joka on dokumentti ranskalaisen vastarintaliikkeen toimista saksalaismiehityksen aikana Toisessa maailmansodassa. Elokuva alkaa elokuusta 1944, jolloin liittoutuneet ovat jo kovaa vauhtia saavuttamassa Pariisia. Saksalaiset miehittäjät alkavat valmistelemaan vetäytymistään, jolloin eversti von Waldheim (Paul Scofield, oik. alla) saa käskyn siirtää pariisilaisen Jea de Paume -museon taidekokoelman Saksaan. Intohimoisena taiteen ystävänä eversti von Waldheim ymmärtää museon mittaamattoman arvokkaiden taulujen olevan todellinen rahasampo Kolmannelle valtakunnalle. Näin hän aloittaa henkilökohtaisen kampanjansa saada taulut kuljetetuksi rautateitse Saksaan.
 
"Money is a weapon, the content of that train are as negotiable as gold and more valuable"
Heti elokuvan alussa kuljetus viivästyy. Ranskan vastarintaliikkeeseen kuuluva rautatietyöntekijä Paul Labiche (Burt Lancaster) on ottanut tavakseen tehdä pientä kiusaa ja hankaloittaa saksalaisten rautatiekuljetuksia. Kuultuaa saksalaisten suunnitelmista siirtää taulut, Labiche on aluksi epäileväinen. Hän ei käsitä miten taide voi olla ihmishenkiä vaativan taistelun veroista. Labichen kanta kuitenkin muuttuu pian saksalaisten teloitettua hänen omapäisen ystävän Papa Boulen (Michel Simon, oik. vasen kuva) tämän jäätyä kiinni kuljetuksen sabotoinnista. Näin myös Labiche on velvollisuudentunnosta, ja lopulta, saksalaisen pakotettua mukana operaatiossa.
Elokuva etenee rytmisesti hyvin hienosti, alun henkilöesittelyt ovat loistavasti toteutettuja. Ensi näkemältä paljastuu roolihahmon luonnetyyppi. Alun esittelyjakson jälkeen tarinaa aletaan luomaan ja jännitystä lisäämään pienten, mutta todentuntuisten ja tärkeiden tempausten sekä tapahtumien avulla. Tieto siitä, että lasti ei saa missään tapauksessa jäädä saksalaisten käsiin tahi vahingoittua luo itsessään jännitystä. Myös esimerkiksi Papa Boulen uhraaminen tarinalle on juonen kannalta ratkaiseva askel, tästä lähtien elokuva muuttuu todelliseksi taisteluksi ja pakojuoksuksi.
Eversti von Waldheim: "Do you think there will be sabotage attempts on this train?"
Labiche: "I'm a railroad man, not a prophet."
Von Waldheim: "Prophecy is not required, only determination."
 
Elokuvan kaunista hotellinpitäjää Christinea esittää pienessä roolissaan ranskalainen Jeanne Moreau. Muutkin roolivalinnat ovat kauttaaltaan uskottavia. Wolfgang Preiss tekee hyvän roolin majuri Herreninä ja Jacques Marin kunnostautuu asemamestarina. Elokuvan nähtyäni en osaa kuvitella ketään toista näyttelijää Burt Lancaster tilalle. Lancaster teki elokuvassa nähtävät kaikki stuntit itse, suhteellisen korkeasta 51 vuoden iästään huolimatta.
Elokuva tarjoaa jännityksen lisäksi visuaalisesti hienoja kohtauksia. Mukana on räjähdyksiä, hiippailua sekä takaa-ajoja. Varsinaista ampumista tai sotimista on melko vähän. Näin ranskalaisten suorittama vastarinta saa enemmän huomiota kuin pelkkien taistelukohtauksien näyttäminen. Elokuva kuvattiin kokonaan Ranskassa. Kaikki elokuvan räjähdykset ja rakennukset ovat autenttisia. Mitään lavasteita ei ole tarvinnut luoda. Ison huomion saavat myös 1900-luvun alun höyryveturit, joita näkyy elokuvassa aika paljon. Frankenheimer on onnistunut The Trainissa myös elokuvallisilla ansioilla hyvin - kamera seuraa sujuvasti Labischen (Lancaster) liikkeitä ja leikkauksella rakentuu todentuntuinen, jopa perinteistä dokumenttielokuvaa muistuttava elokuvamaailma. Jotkut tapahtumat elokuvassa vaikuttavat kyllä liian hyvin yhteensopivilta ollakseen totta, näin hieman erkaannutaan todellisuudesta.
 
The Train saavutti vuonna 1965 oscar-ehdokkuuden parhaasta käsikirjoituksesta. Elokuva oli aikanaan huomattavasti suositumpi Euroopassa kuin Amerikassa. Frankenheimer-Lancaster parivaljakon yhteistyö jatkui hedelmällisenä vielä The Trainin jälkeen yhden elokuvan verran - vuonna 1969 valmistui The Gypsy Moths (Hyppy ikuisuuteen).
|
