| Mitkä elementit tekevät elokuvasta hyvän? Vastaus riippuu katsojasta, eikä absoluuttista totuutta ole olemassa, mutta kysymys on yhtä kaikki esittämisen arvoinen. Nykyajan tekniikka mahdollistaa mitä hurjimpien visioiden toteuttamisen, eikä elokuvaa tehdessä tarvitse enää ajatella onko jokin mahdollista, vaan mitä se maksaa. Kymmenien, jopa satojen miljoonien budjeteilla kuvatut kassamagneetit sisältävät uraauurtavia efektejä ja mahtavia lavasteita, eikä itsestään brändin tehneiden näyttelijöiden palkkauksessa pihistellä. Usein tuloksena on taiteen sijasta markkinoiden ehdoilla toteutettua kertakäyttösontaa, jolla ei ole vuosikymmenen päästä enää mitään tekoa. Poikkeuksiakin toki löytyy, mutta henkilökohtaisesti en jaksa innostua nykyajan elokuvien enemmistöstä juuri yllämainittujen syiden vuoksi. Sanonta miljoonasta kärpäsestä lienee kaikille tuttu, joten mikä minä olen sanomaan mikä on oikein ja mikä ei, mutta suurin osa omista suosikeistani on kuvattu kauan ennen tietokoneiden suomia mahdollisuuksia.
Yllä olevan katkeran tilityksen valossa onkin varsin piristävää törmätä Open Waterin kaltaiseen tapaukseen. Chris Kentisin vaimonsa Laura Laun kanssa toteuttama (ohjaus, käsikirjoitus, tuotanto, kuvaus ja ties mitä) projekti kun ilmoittaa olevansa liki täydellinen luomutuote; ei tietokone-efektejä, ei nimekästä kastia, ei brassailevaa visuaalisuutta tai ylipäätään mitään muutakaan elokuvan elinehtoina nykyään pidettyjä elementtejä. Open Water on minimaalisella budjetilla toteutettu löyhästi tositapahtumiin perustuva independent-pätkä, joka hakee voimansa ennen kaikkea käsikirjoituksen, tunnelman ja intensiivinäyttelyn muodostamasta kolmiosta. Tulos ei ole täydellisen onnistunut, mutta aivan kuin Blair Witch Project viitisen vuotta sitten, on Open Water jo lähtökohdiltaan harvinaisen kiinnostava tapaus.
"kuka tietää mitä on /
syvissä vesissä /
tuhansia metrejä /
aaltojen alla /
olen usein miettinyt /
voisin olla siellä /
kaikessa rauhassa /
kalojen kanssa"
- Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus : Rekkamies -
Juoni on peräti simppeli. Kolmikymppiset Susan ja Daniel ovat työnsä stressaamia menestyjiä, jotka päättävät lähteä Bahamalle pikkuisen sukeltelemaan. Retki kääntyy kuitenkin painajaiseksi, kun nakkisorminen sukellusopas tulkitsee tukkimiehen kirjanpitonsa pyllylleen ja jättää pariskunnan keskelle avomerta oman onnensa nojaan. Märkäpuvuissa kelluvat Susan ja Daniel huomaavatkin pian olevansa osa ravintoketjua, kun haikalat ja muut kivat merenelävät kiinnostuvat yhä epätoivoisemmaksi käyvistä sukeltelijoista. Konfliktihan siitä seuraa, vaan eipä spoilata tarinaa enää enempiä.
Open Water on lyhyt ja autenttinen elokuva. Takakannessa ilmoitettu 80 minuuttia on yli kolme minuuttia optimismin puolella, joten tyngäksi luonnehtiminen ei ole aivan perusteetonta. Tässä tapauksessa lyhyys on kuitenkin elinehto, sillä tämän kaltainen juoni ei tarjoa kauheasti mahdollisuuksia. Open Water pyrkii ilmaisussaan äärimmäiseen realismiin, mikä rajaa pois liki kaikki jännäreissä ja toiminnassa perinteisesti käytetyt ainekset. Suurin osa ajasta kuluukin päähenkilöiden välistä keskustelua seuratessa ja hetkenä minä hyvänsä tapahtuvaa hyökkäystä odotellessa.
Paikoin liki kauhuelokuvamaisen jännityksen ohella Open Water pelaa myös toisella tasolla. Vedessä lilluvien hahmojen tunteet kulkevat epäuskosta hämmennykseen, pelosta vihaan ja lopulta epätoivoon asti. Luomakunnan kruunu huomaa olevansa pelkkä luonnon armoilla oleva suupala, jonka vuosituloilla tai luonteenpiirteillä ei ole minkäänlaista merkitystä. Tästä oivalluksesta leffa voisi irrottaa enemmänkin pohdintoja, sillä Susanin ja Danielin välinen kommunikointi jää suhteellisen pinnalliseksi. Vaan ehkäpä tämäkin menee realismin piikkiin, sillä kukapa vastaavassa tilanteessa jaksaisi elämäänsä sen syvemmin pohdiskella.
Näyttelijät suoriutuvat hommastaan kohtalaisesti. Susania esittävä Blanchard Ryan on tehnyt sentään muutamia rooleja, mutta Danielia näyttelevä Daniel Travis on otettu mukaan liki pystymetsästä. Tämä näkyy sikäli, että Danielin rooli tahtoo jäädä hieman yhdentekevään asemaan, kun taas Susanin kokema ahdinko välittyy hyvin myös katsojalle asti. Muita rooleja ei elokuvassa käytännössä sitten olekaan, ellei mukaan lasketa jaloissa ikävästi kiehnaavia haikaloja. Nämä suoriutuvatkin "roolistaan" melkolailla täydellisesti, sillä kaikki on kuvattu aidossa ympäristössä vailla efektien suomaa turvaa. Rahanpuutteen sanelema ratkaisu myös toimii, sillä aito tavara sekä näyttää että liikehtii kuten odottaa sopii. Tarpeeksi eläytyessään katsoja saattaa tuntea satunnaisen selkäevän raapaisun tai tunnustelevan näykkäisyn, joten tältä osalta Open Water täyttää funktionsa hyvin.
Perimmäinen ongelma kuitenkin on ja pysyy, sillä Open Waterin luoma skenaario ei juuri liikkumavaraa tarjoa. Kahdesta ihmisestä ei syötävää kovin pitkälle riitä ja kun luonteenpiirteiden kuvauskin jää puolitiehen, niin suurimmat odotukset jäävät jännityksen harteille. Tässä onneksi onnistutaankin, eikä elokuva käy missään vaiheessa tylsäksi. Hyvä merkki lienee myös se, että ei tämä sukellushalujani ainakaan kasvattanut.
|