Eli se jokin olennainen Tommy Emmanuel:sta kolmen lyhyehkön videopätkän perusteella puuttuu, olisikohan omaperäisyys, tunnelma, outous, erikoisuus, joku oma juttu, tyyli, soundi, rytmi tms. muista erottava tekijä. Monet temputkin näyttävät vaikeilta, mutta kuulostavat ilman kuvaa enemmänkin virheeltä, vaikkeivat sitä varmaankaan ole. Muutenkin tuntuu hieman kuin hän soittaisi koko ajan mahdollisimman nopeasti ja vaikeasti, sen sijaan että miettisi kappaleen tunnelmaa, omaa tyyliään jne.
Ja koko planeetan kitaristeista puhuttaessa se ei vielä aivan huipulle riitä, että osuu kieliin, pysyy timessä ja pitää instrumenttiaan sylissä oikein päin. Eikä saa nyt suuttua, erittäinkin pätevä ukkohan tuo tekniikaltaan selvästikin on, mutta fiilispuoli ei
minun makuuni vielä tarpeeksi toiminut.
Nykyään itseäni kiinnostaa se miltä joku tuntuu, nuorempana tekninen tilutus ja hurjat asusteet yms. ulkoiset tekijät kiinnostivat enemmän. Nyt itse musiikki ja sen esitystapa on noussut pääosaan. Toki edelleenkin saa olla hirmuisesti nuotteja sekunnissa, vieläpä hurjilla efekteillä varustettuna, kunhan homma vain toimii. Omaperäisyys, rohkeus ja oma tunnistettava tyyli ja soundi on omaan makuuni iso plussa. Alla esimerkkejä joita YouTubesta pikaisesti löysin (en kaikkia haluamiani, mutta ihan hyviä esimerkkejä nuokin ovat). Esiintymistyyleissäkin noilla on hurjat erot. Moni aivan varmasti vihaa osaa näistä, mutta joka tapauksessa ao. artistit herättävät vahvoja tunteita puolesta ja vastaan, eikä useimpia näistä sekoita kehenkään muuhun artistiin koko planeetalla, sillä he ovat kehittäneet aivan oman juttunsa:
- Angus Young: AC/DC - Rocker (Live Paris 1980)
00:00 Alunperin leppoisa "Rocker" alkaa, tässä melkoisen karuna versiona
03:02 Angus joutuu juomaan ja ottamaan lisähappea (keikka jatkunut jo varsin pitkään ja koko ajan samalla intensiteetillä)
03:30 Angus menee soittamaan yleisön sekaan, avustajan olkapäillä istuen
04:50 Angus soittaa vokalistin harteilla istuen
05:35 Angus soittaa selällään lavalla pyörien
06:00 Angus revittelee ilman säestystä
Enemmän jammausta kuin tyypillistä AC/DC:ää, mutta sangen energinen lavaesiintyminen kuitenkin välittynee. Tulee mieleen Kummelista se "Kun soitetaan, niin soitetaan kunnolla ja reippaasti. Instrumenttia EI räplätä."

- Eddie Van Halen - Eddie's Solo 1995 (Live)
- Toni Iommi / Black Sabbath - War Pigs (Live in Paris 1970)
- Jimi Hendrix - Voodoo Chile (1970, Isle Of Wight)
- Jimi Hendrix - "Star Spangled Banner" (Woodstock, 1969)
- Carlos Santana: Samba Pa Ti (live, ei paras mahdollinen versio)
- Mark Knopfler / Dire Straits - Brothers In Arms (Live)
- Jimmy Page / Led Zeppelin - Dazed and Confused (Live, 1969)
- Eric Clapton - Have you ever loved a woman
- Eric Clapton - Old Love
- Vernon Reid / Living Colour - Cult Of Personality
- Sattumalta äsken bongasin bluesia soittavan naisenkin, ihan positiiviselta yllätykseltä vaikuttaa parin sutuisen videon perusteella. Itse ainakin menisin paljon ennemmin häntä katsomaan/kuuntelemaan kuin em. Tommy Emmanuelia, olkoonkin tekniikoiden ero asiantuntijoiden mielestä aivan mikä tahansa:
Erja Lyytinen - It Huts Me Too (cover of Elmore James)
Muistaakseni ensimmäinen kerta kun näen ainakaan suomalaisen naisen soittavan bluesia oikein kunnon "äijä-meiningillä", eikä siihen totuttuun tiktak- tai iskelmätyyliin.
Ao. kaksi artistia taas eivät varsinaisia kitaristeja ole, mutta heidän hillitty säestystyylinsä sopii kuitenkin ko. kappaleisiin paremmin kuin joku salamannopea "tilutus" tai särkijällä ja digitaaliefekteillä leikkiminen. Eli joskus vähemmän onkin enemmän: - Suzanne Vega - Small Blue Thing
- Bic Runga - Drive (Live in London)