Xavier Giannolin Marguerite (2015) perustuu löyhästi Florence Foster Jenkinsin elämäntarinaan, samoin kuin Stephen Frearsin tuleva elokuva Florence Foster Jenkins (2016). Giannolin elokuvassa tapahtumat on sijoitettu Ranskaan, ja päähenkilöä paronitar Marguerite Dumontia esittää Catherine Frot. Marguerite on yhtä aikaa sydämellinen ja musta luonnekomedia. Rouva paronitar rakastaa oopperataidetta ja uskoo olevansa ansiokas koloratuurisopraano, mutta todellisuudessa hänen äänensä muistuttaa rikkinäistä saranaa: lauluesitysten epäpuhtaus on koomisella tavalla karmeaa. Kukaan vain ei henno sanoa sitä paronittarelle. Vastapainoksi elokuvassa on myös oivallisia lauluesityksiä, joita vasten Frot’n esitykset korostuvat Vertauskohdaksi sopii vaikkapa Tim Burtonin Ed Wood, jossa ihastuttavan inkompetenttia elokuvaohjaajaa kuvataan melko sympaattisesti. Kuten kunnon oopperassa myös Margueritessa on viisi näytöstä. Keskeisiksi sivuhenkilöiksi nousevat uskoton aviomies ja hienovarainen hovimestari. Taustana on 1920-luvun Pariisi ja taidekentän kokeelliset ilmiöt. Futurismi-henkinen konsertti on kaoottisuudessaan hillitön episodi. Spoiler Päätös on tavallaan traaginen: Marguerite kuulee lopulta omaa lauluaan äänilevyltä ja tajuaa, millaisen harhan vallassa on elänyt. Todellisuus on liian musertava. Marguerite on huoliteltu ja viehättävä historiallinen komedia. Kokonaisuus olisi ehkä kaivannut vielä jonkinlaista särmää, joka olisi antanut tarinalle pikantin loppusilauksen. 4/5 Ensi-ilta Ranskassa 16.9.2015. — Ensi-ilta Suomessa 25.12.2015.