Alfred Hitchcockin Vertigossa kauhumomentti perustuu siihen, että Spoiler henkilöt (ja katsojat) luulevat kuolleen ihmisen palanneen takaisin keskuuteensa jonkun elävän ihmisen kautta. On kammottavaa — freudilaisittain unheimlich —, kun elävien ja kuolleiden välinen raja hämärtyy. Tähän viittaa jo Hitchcockin käyttämän kirjan nimi: D'entre les morts (Pierre Boileau & Thomas Narcejac). Samantapaiseen asetelmaan perustuu Agnès Merlet’n psykologinen jännitys- ja kauhuelokuva Dorothy Mills (2008). Tarinan alku voi tuoda mieleen Uhrijuhlan (The Wicker Man): Psykiatri Jane Van Dopp (Carice van Houten) oli matkustanut syrjäiselle irlantilaiselle saarelle eristäytyneeseen kyläyhteisöön arvioimaan 15-vuotiasta tyttöä Dorothy Millsiä (Jenn Murray), joka oli lapsenvahtina toimiessaan joutunut mielenhäiriöön ja yrittänyt tappaa vauvan. Elokuvan alkaessa Dopp kertoo tapauksesta lääkäri-aviomiehelleen, joka on ilmeisen järkyttynyt, ja tarina esitetään yhtenäisenä takaumana. Tarina tuntuu saavan yliluonnollisia käänteitä Spoiler kun vaikuttaa siltä, että Dorothy on kymmenen vuotta aikaisemmin kuolleiden kolmen nuorten riivaama ja heidän henkensä ottavat tytön ajoittain valtaansa. Nuorten vanhemmat palvovat Dorothya oudoilla riiteillä saadakseen yhteyden kuolleisiin lapsiinsa. Riivaajahenkien asemesta Dopp uskoo tytön kärsivän jakautuneesta persoonallisuudesta. Taustalla on lapsuuden trauma: Dorothyn äiti oli ruumiinpesijä ja oli pakottanut tytön suutelemaan kolmen hukkuneen nuoren kalmoa ruumishuoneella. Tytölle alkoi kehittyä sivupersoonallisuuksia suojaamaan traumaattiselta tilanteelta ja sen muistolta. Nuo kolme nuorta olivat sivupersoonallisuuksien joukossa. Tapahtumien edetessä selviää, että nuo kolme nuorta olivat aikoinaan kuolleet paetessaan autolla takaa-ajajiaan. Kymmenen vuotta myöhemmin he kostavat Dorothyn kautta — tai Dorothy uskoo kostavansa — yhdelle takaa-ajajistaan yrittämällä tappaa tämän vauvan. Tarina saa yhä oudompia käänteitä, kun kyläläisten kanssa syntyneessä yhteenotossa psykiatri Dopp tönäistään nurin, hän lyö päänsä kiveen ja kuolee; kyläläiset päättävät salata tapahtuman ja upottavat hänen ruumiinsa mereen. Katsoja hämmentyy, sillä elokuva alkoi siitä, että Dopp kertoo matkasta aviomiehelleen — hänen on täytynyt jotenkin selvitä takaisin kotiinsa. Kuitenkin katsoja näkee, kuinka ruumis heitetään mereen. Vasta aivan lopussa selviää, miten tarina on voitu esittää psykiatri Doppin muistelona: psykiatri todellakin kuoli, ja hänen asemestaan Dorothy Mills on tullut aviomiehen luokse. Dorothylle kehittyi uusi sivupersoona: Jane Van Dopp. Koko tarina on siis kuultu Dorothyn sivupersoonan ”Jane Van Doppin” eikä Jane Van Doppin itsensä kertomana. (Jos katsoja haluaa uskoa, että Doppin sielu asettui Dorothyyn, sekin on tarinan rajoissa mahdollista.) Katsoja joutuu arvioimaan nyt kokonaan uudelleen kaiken, mitä hänelle on näytetty, kaikki yliluonnolliset käänteet, yllätykset, näennäisen objektiivisen kerronnan. Tarina jättää hienovaraisesti avoimeksi, oliko kyse todellakin kuolleiden ihmisten sieluista, jotka asettuivat asumaan 15-vuotiaaseen tyttöön ja toimivat hänen kauttaan, vai psyykkisestä sisäistämisestä ja sivupersoonallisuuksista. Dorothy tuntuu kyllä tietävän asioita, joita vain nuo kuolleet ihmiset tiesivät; toisaalta hän on elämänsä aikana saattanut hajanaisten kuulopuheiden perusteella vähitellen rekonstruoida tapahtumat, jotka johtivat kolmen nuoren kuolemaan. Dorothy Millsin vahvuutena on hienovaraisesti sommiteltu juoni, joka melkeinpä vaatii useamman katsomisen ja eikä lyö yliluonnollisuutta tai psykiatrista tulkintaa aivan lukkoon. Sulkeutuneen kyläyhteisön tunnelma välittyy vahvasti, ja Nathaniel Méchalyn musiikki tukee tarinaa. Tämä elokuva on eri luokkaa kuin amerikkalainen Shelter (2010). Arvio: 4/5. Kuvanäytteitä ranskalaisesta blu-raysta — kärsii jonkin verran pakkausartefakteista: Spoiler